Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/2016

Taru Kolehmainen

Keskustelua

Evankelisluterilainen: suosituksen taustaa

Suomen kielen lautakunta keskusteli kirkon nimen kirjoitusasusta 13.10.1986 Taru Kolehmaisen alustuksen perusteella. Ohessa Taru Kolehmaisen selvitys nimen ja suosituksen taustasta.

1_16_kirkko.jpg

Turun tuomiokirkko (kuva: Kuvatoimisto Rodeo)

Sanan evankelis(-)luterilainen yhdysmerkistä on keskusteltu kolmekymmentä vuotta, kuten toimittaja Seppo Salo toteaa. Hän laskee ajan siitä, kun suomen kielen lautakunta päätti vuonna 1986 suosittaa yhdysmerkitöntä muotoa evankelisluterilainen, myös kirkon nimeksi, niillä perusteilla, jotka Salo mainitsee edellä.

Salon kirjoituksessa on kuitenkin pari seikkaa, jotka eivät pidä paikkaansa. Ensinnäkään ennen lautakunnnan mainittua päätöstä ei ollut olemassa virallista kielenhuollon kantaa, jonka mukaan olisi suositettu muotoa evankelis-luterilainen.  Lautakunnan päätös ei siis ollut ”kielitoimiston muuttunut kanta”. Toiseksi, erimielisyys evankelis(-)luterilaisen kirjoitusasusta ei alkanut vuonna 1986, vaan se oli olemassa jo paljon aikaisemmin, myös kieliasiantuntijoiden kesken, niin kuin seuraavasta näkyy:

Nykysuomen sanakirjan ensimmäinen osa ilmestyi 1951. Siinä esiintyy hakusana evankelis-luterilainen, siis viivan kanssa. Vuonna 1955 E. A. Saarimaa, joka oli mm. kielilautakunnan jäsen, julkaisi paljon käytetystä Kielenoppaastaan (1. painos 1947) 3. painoksen, jonka sanahakemistoon hän oli lisännyt sanan evankelisluterilainen, näin kirjoitettuna. Hän oli ilmeisesti niin vahvasti eri mieltä sanakirjan esittämästä kirjoitusasusta, että hänen piti ilmoittaa se oppaassaan. Selitystä siitä ei löydy, mutta yhdysmerkin pois jättäminen ilmaisee, ettei hän pitänyt yhdyssanan osia samanarvoisina. Evankelisluterilainen säilyi Kielenoppaan myöhemmissäkin painoksissa 7. painokseen (1967) saakka, joka ilmestyi Saarimaan kuoleman jälkeen, Paavo Pulkkisen tarkistamana. Tällöin sanaan ilmestyi yhdysmerkki. Miksi? Oliko kielenhuollon kanta siinä vaiheessa tarkentunut? Mitään mainintaa kielilautakunnan pöytäkirjasta ei löydy. Osmo Ikolan Suomen kielen käsikirjan (1968) hakemistossa on myös muoto evankelis-luterilainen, samoin Terho Itkosen Kielioppaassa (1982). Yhdysmerkitön muoto esiintyy mm. Rauni Vornasen toimittamassa Nykysuomen oikeinkirjoitussanakirjassa (1982).  – Mainittakoon, että myös Kielikellossa esiintyi vuonna 1980 muoto evankelisluterilainen.  Ainakin silloin oli siis Kielitoimistossakin jo vahva näkemys sanan kirjoittamisesta. Muistan, että asiasta myös kyseltiin.

Eri oppaissa oli siis erilaisia ohjeita, joskin useimmissa suositettiin yhdysmerkkiä. Kirjoitusohjetta kysyttiin tietenkin Kielitoimistosta – kirkon johtoa myöten, ja siksi oli tärkeää saada yhteinen, perusteltu kanta asiaan.  Niinpä kielilautakunta päätti käsitellä evankelis(-)luterilaisen kirjoittamista. Minä jouduin kielitoimiston työntekijänä laatimaan selvityksen asiasta.

Suomen kirkollisten olojen näkökulmasta oli (ja edelleen on) mahdotonta nähdä, mikä on yhdysosien evankelinen ja luterilainen merkitysten keskinäinen suhde, mikä taas johtuu evankelisen merkityksen epämääräisyydestä. Evankelisen yleinen määritelmä on ’evankeliumin mukainen’, mutta mitä se merkitsee luterilaisen yhteydessä, eikö luterilaisuuteen sisälly ilman muuta evankeliumin mukaisuus? Mitä lisäarvoa evankelis-osa ylipäätään tuo kirkon nimeen? Siitä ei teologienkaan avulla tullut minua tyydyttävää selvyyttä. Siksi oli lähdettävä ilmauksen evankelis(-)luterilainen juurille, selvittämään sen historiaa.

Evankelis-luterilainen kirkon nimessä on suora käännös Saksan kirkon nimeen liitetystä ilmauksesta evangelisch-lutherisch.  Historiallisista syistä sanan kummallakin yhdysosalla on Saksassa selvä merkitys, mikä selittää myös osien suhteen toisiinsa. Niin kuin muistetaan, uskonpuhdistuksen jälkeen katolisesta kirkosta eronnutta liikettä alettiin vähitellen kutsua evankeliseksi, ja se jakautui sitten kahdeksi haaraksi, joille muotoutuivat nimitykset luterilainen ja kalvinilainen (tai reformoitu). Evankelinen on siten tässä yhteydessä yhdyssanan perusosa, vaikka se onkin alkuosana, ja luterilainen määrittää sitä. Suomen sanoissa perusosa on yhdyssanan jälkiosana, joten kirkon nimen tulisi oikeastaan olla ”luterilaisevankelinen”.  Pääasia oli kuitenkin selvä: yhdysosat eivät ole rinnasteiset, vaan toinen määrittää toista. Tähän faktaan perustin päätelmäni, että Saksasta saadun käännöslainan yhdysosien suhde on tulkittava samalla tavoin myös Suomen kirkon nimessä. Koska kuitenkin Suomen kirkollisissa oloissa evankelis-osalla ei ole samaa tehtävää ja merkitystä kuin Saksassa, se on jäänyt merkitykseltään epämääräiseksi, ja siksi sille on yritetty jälkikäteen hakea etenkin eräissä hengellisissä liikkeissä merkityksiä, jotka eivät ole vakuuttavia sen paremmin teologian kuin kielenkään kannalta. Salon mainitsemissa evankelis(-)luterilaisen kummassakin tulkintayrityksissä ”evankelinen ja luterilainen” tai ”evankelisesti luterilainen” evankelisen merkitys jää yhtä käsittämättömäksi. Edellisen tulkinnan mukaan lisätään yhdysmerkki, jälkimmäisen ei.

Evankelis-luterilainen tuli suomen kirkon nimeen varsin myöhään, vasta 1800-luvun jälkipuolella. Aikaisempina vuosisatoina puhutiin vain Suomen kirkosta, koska muita kirkkoja ei ollut. Venäjän yhteydessä käytettiin yleisesti nimeä Suomen suuriruhtinaanmaan kirkko. Kun uskonnonvapauden periaatetta ryhdyttiin toteuttamaan Suomessakin 1800-luvulla, Suomen kirkko tarvitsi yksilöivämmän nimen, ja siihen tarjoutui luontevasti mainittu Saksan kirkon malli. Niin kuin Salo mainitsee, evankelis-luterilainen otettiin Suomen ensimmäiseen omaan kirkkolakiin 1870. Mutta keitä olivat silloiset kirkon nimestä päättäjät? Oliko muita kuin kirkkolain laatija Porvoon piispa Frans Ludwig Schauman? Ja mahtoiko hän (tai muut mahdolliset asianosaiset) silloin miettiä evankelis-luterilaisen osien tarkoitusta ja niiden suhdetta toisiinsa? Epäilen sitä. Tuskinpa mitään syvällistä pohdintaa kirkon nimestä, ei edes osien epäloogisesta järjestyksestä, ollut myöhemminkään. Kyseinen nimimuoto levisi sinne, missä nimeä tarvittiin, ja lopulta se oli jo niin vakiintunut, että muutosyrityksissä vedottiin nimitraditioon.

Kielilautakunnan alustusta laatiessani kävi selväksi, että tärkeämpää kuin evankelis(-)luterilaisen yhdysmerkkiongelman ratkaiseminen olisi kirkon nimen uudistaminen siten, että evankelis-osasta luovuttaisiin. Niinhän oli useimmissa luterilaisissa kirkoissa jo tehty, Viron, Kanadan ja eräitä pieniä kirkkoja lukuun ottamatta. Näin päästäisiin eroon myös koko kiusallisesta yhdyssanaongelmasta.

Nimenmuutosehdotuksen Suomen luterilainen kirkko asetinkin ensi sijalle alustuksessani. Samaa tähdensi myös kielilautakunta alustukseni perusteella laatimassaan lausunnossa. Lautakunta päätyi suosittamaan myös, että silloin kun sanaa evankelisluterilainen tarvitaan, se kirjoitetaan ilman yhdysmerkkiä, koska yhdyssanan osat eivät ole rinnasteisia (suomen kielen lautakunta 13.10.1986). Lautakunnan lausunto lähetettiin Kirkkohallitukselle. Sieltä ilmoitettiin lyhyesti, ettei katsottu tarpeelliseksi muuttaa vakiintunutta kirkon nimeä – edes sen yhdysmerkin verran. Siitä alkoi ikävä pattitilanne kielenhuollon ja kirkon välillä. Kielilautakunnan päätöksen mukaisesti muoto evankelisluterilainen otettiin Suomen kielen perussanakirjaan, josta se on siirtynyt myöhemmin Kielitoimiston sanakirjaan ja laajasti myös kielenhuollon oppaisiin.

Nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, ajattelen näin: yhdysmerkki tai ei, sillä ei ole niin suurta merkitystä. Kysymys sanan oikeinkirjoituksesta kuitenkin ratkeaisi, jos kirkon viralliseksi nimeksi saataisiin viimeinkin Suomen luterilainen kirkko.  Ehkä se tällä vuosituhannella onnistuu! Vai sisältääkö evankelinen kirkon nimessä niin tärkeitä arvoja Suomessa, ettei sanaa voi poistaa?

Kirjoittaja on kielenhuoltaja (eläkkeellä).




Kielikello 1/2016
Alkuun

Jaa

Lue myös:

Evankelis- ja luterilainen (Vapaasti luettavissa)

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Iloa kielistämme!

Kielilautakuntien yhteinen seminaari 23.11. klo 13–17 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »