Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/2016

Tuula Eskeland

Birger Nesholen, Norsk Skogfinsk Museum

Kaskisuomalaisista metsäsuomalaisiksi

Metsäsuomalaiset ovat yksi Norjan viidestä kansallisesta vähemmistöstä. He ovat aikoinaan paremman elämän toivossa länteen muuttaneiden suomalaisten jälkeläisiä, ja suomen kieli näkyy vielä alueen nimistössä.

viiva.gif

Ihmiset ovat muuttaneet Suomen ja Ruotsin välillä jo esihistoriallisena aikana. Suomesta Ruotsiin muutti keskiajalla pääasiassa länsisuomalaisia Itä-Ruotsin kaupunkeihin ja Mälarenin tienoille. Nämä muuttajat sulautuivat ruotsalaiseen yhteiskuntaan jättämättä erityisemmin jälkiä ruotsalaiseen kulttuuriin tai paikannimistöön. Varsinaisen joukkoliikehdinnän luonteen muutto sai 1500-luvun loppupuolella, kun etupäässä Savosta ja Pohjois-Hämeestä hakeutui suomalaisia Keski-Ruotsiin. Nämä muuttajat eivät jääneet asutuille alueille, vaan he siirtyivät lännemmäksi ja sisämaahan, ennen kaikkea Värmlantiin ja sieltä edelleen Norjan puolelle Soløriin. Valtakunnan raja ei silloin ollut etenemisen esteenä.

1500-luvun suomalaismuuttajat olivat etupäässä savolaisia. Suurin osa muuttajista oli lähtöisin Rautalammin vanhan hallintopitäjän alueelta. Lähdön syynä olivat yleensä kaskimaiden riittämättömyys, väestönkasvu, toistuvat katovuodet ja sotaväenotot Suomessa sekä myös uudisasukkaille myönnetyt verohelpotukset Ruotsissa. Kaikkiaan muutto kesti 1570-luvulta lähtien noin sata vuotta; vilkkaimmillaan se oli 1570-luvulta 1630-luvulle. Suomalaisesta asutuksesta Norjassa on asiakirjatietoja vasta 1640-luvulta (Østberg 1978: 17).

Ruotsin ja Norjan suomalaismetsissä oli 1860-luvulla erään arvion mukaan  noin 40 000  suomalaissyntyperäistä (Nordmann 1888), mutta arviot suomalaisten määrästä vaihtelevat suuresti. Lauri Kettunen arvioi 1900-luvun alkupuolella suomen puhujia olleen muutamia satoja (1909: 2), ja vuonna 1947 kielitieteilijä Julius Mägiste (1948: 4) tapasi suomalaismetsissä nelisenkymmentä suomentaitoista.

Norjan viranomaiset suorittivat vuonna 1686 väestölaskennan, joka koski suomalaissyntyisiä Itä-Norjan asukkaita (Finnemanntallet 1686).  Laskennan mukaan alueella asui noin 40 kunnassa yhteensä 1 225 suomalaissyntyperäistä. Väestölaskennan menetelmät olivat poikkeuksellisia omalla aikakaudellaan, sillä miesten lisäksi laskettiin myös naiset ja lapset. Laskennasta käyvät ilmi myös henkilöiden syntymäpaikat ja paikkakunnat, joista he olivat Norjan puolelle muuttaneet. Kukaan ei laskennan mukaan tullut Norjaan suoraan Suomesta, vaan vasta seuraava sukupolvi muutti Ruotsista Norjaan.

Finnskogen ja sen asukkaat

Norjan  suomalaismetsät ovat suuri kuusimetsäalue noin 120 kilometriä Oslosta koilliseen. Se ulottuu Trysilistä pohjoisessa Kongsvingeriin etelässä. Alue on noin 200 kilometriä pitkä ja noin 30 kilometriä leveä. Alueen itäisiä osia kutsutaan Norjan puolella Finnskogeniksi. Kullakin alueella on myös oma nimensä: Vinger Finnskog, Brandval Finnskog, Grue Finnskog, Hof  Finnskog, Åsnes Finnskog ja Våler Finnskog.

Jo 1600-luvun puolivälissä Norjan viranomaisille oli tehty valituksia suomalaisista, joista käytettiin nimitystä Skow-Finder ’metsäsuomalaiset’. Vuonna 1648 määrättiin asetuksella, että metsäsuomalaisten tuli elää kuten norjalaiset. Muussa tapauksessa heidän täytyisi muuttaa pois maasta. Asetus uudistettiin vuonna 1673.

Alueen suomalaisia kutsuttiin aikaisemmin ainoastaan nimellä finner ’suomalaiset’. Joissakin yhteyksissä heistä kuitenkin käytettiin muitakin nimityksiä, muun muassa rugfinner ’ruissuomalaiset’, svedjefinner  ’kaskisuomalaiset’ ja savolaksfinner  ’savolaissuomalaiset’. Nykyisin alueen asukkaat kutsuvat itseään nimellä skogfinner  ’metsäsuomalaiset’. Heillä on suomalaiset juuret ja metsäsuomalainen identiteetti, mutta luonnollisesti he ovat ruotsalaisia ja norjalaisia.

Paikannimien kolme kautta

Norjan suomalaismetsien paikannimet olivat ennen suomalaisten tuloa aina 1600-luvulle saakka norjalaisia. Norjalaiset talonpojat käyttivät aluetta laiduntamiseen ja metsästämiseen, minkä vuoksi he tarvitsivat suurten järvien, vuorten ja jokien nimiä, ns. makronimiä, esimerkiksi Røgden (järvi), Rotna (joki) ja Skåkberget (vuori). Suomalaisten muuttaessa alueelle 1600-luvulla alkoi uusi nimeämiskausi, joka kesti 1800-luvun puoliväliin asti. Suomalaisilla oli tarve nimetä lähiympäristöään omalla kielellään, ja niin syntyivät alueen suomalaiset paikannimet. Kun suomi ei enää ollut alueella elävä kieli, alkoi 1800-luvun lopulla uusi norjalainen nimeämiskausi.

Suomalaiset ovat muokanneet norjalaisnimiä omaan kieleensä sopiviksi, koska skandinaavisten nimien ääntäminen ei aina ollut heille helppoa. Tvengsberget-nimestä tuli Venskperi, Varaldsjøenistä Värälä ja Askosberget-nimestä Askaberisa. Kun norjalaisnimeäminen alkoi alueella uudelleen 1800-luvulla, käytettiin suomalaisia nimiä, mutta niihin saatettiin lisätä esimerkiksi norjalainen selittävä perusosa, kuten nimessä Pekkaporrobekken (suom. Pekka ja puro ja no. bekk). Suomalaiskulttuuri alkoi elpyä jälleen 1950-luvulta lähtien; tällöin uusille taloille ja mökeille alettiin taas antaa suomalaisväritteisiä nimiä.

1_16_taulukko_norja.jpg

Suomalaiset paikannimet kertovat Norjassa asuneiden suomalaisten kulttuurista, elintavoista ja ympäröivästä luonnosta. Nämä nimet kuvastavat lähes 400 vuoden takaista suomalaiselämää.

Suurin osa nimistöstä on luontonimiä eli nimiä, jotka ovat syntyneet luontopaikkoja yksilöitäessä. Nimien perusosat ovat usein soita, puroja, mäkiä ynnä muita kuvaavia maastoappellatiiveja. Määriteosat kertovat suomalaisten elämästä ja toiminnasta, mm. maanviljelyksestä ja kaskenpoltosta. Monista nimistä saadaan henkilötietoja, koska ne sisältävät usein suomalaisia sukunimiä.

Tavallisimpia nimien perusosia ovat aho, kivi, lampi, mäki, niemi, niitty, pelto, puro, saari, salmi  ja suo. Nimet ovat alueella oletettavasti ensin esiintyneet savonmurteisina ja saaneet sittemmin skandinaavisen ääntämisasun. Norjassa on esimerkiksi perusosasta suo tullut so, så, svå, perusosasta lampi on tullut lamp, lamb, lamm ja perusosasta lahti  on tullut laht, laft, latt. Perusosien merkitys on vähitellen hämärtynyt, ja nimiin on myöhemmin lisätty uusi skandinaavinen selittävä perusosa, kuten nimessä Svennisildabroen (bro ’silta’).

Luontonimistä suurin osa on soiden nimiä, kuten Lemmaså (lehmä ja suo), Hevåsså (hevonen ja suo) Lakkaså (lakka ja suo).  Toiseksi suurin luontonimien ryhmä ovat maankohoumien nimet, esimerkiksi Gettoharjo (kettu  ja harju), Lemmamægg (lehmä ja mäki) ja Hevåsenharja (hevonen,  ja harju). Vesistönimiä ovat esimerkiksi Kissaborrå (kissa  ja puro), Kissalamp (kissa ja lampi),  Hærgalatti (härkä  ja lahti) ja Lemmaborrå (lehmä ja puro).

Suomalaiset asutusnimet ovat suurin kulttuurinimien ryhmä. Niiden perusosana esiintyy usein norjalainen torpet ( ’torppa’) ja määriteosana on monesti suomalainen sukunimi, kuten nimissä Bendikstorpet (Pentikäinen) ja Tysketorpet (Tyyskiäinen).  Monet taas sisältävät läheisen paikannimen perusosan, kuten Kask (kaski)tai suomalaisen sukunimen, esimerkiksi Kilbånn (Kilpoinen), Ratikken (Raatikainen)ja Ambian  (Ampiainen). Viljelysnimien tavallisimmat perusosat ovat pelto, useimmiten muodossa beldå sekä aho muodossa ahå, kuten nimissä Iddæbeldå (itä ja pelto), Ribeldå (riihi ja pelto), Nitahå (niitty ja aho)ja Karrahå (karhu ja aho). Artefaktien nimiä suomalaismetsissä ovat esimerkiksi teiden, polkujen ja siltojen nimet, kuten Koivåsilda (koivu ja silta) ja Radikkalansilda (Raatikkala ja silta).

Suomalaisia nimiä alettiin antaa uudestaan 1900-luvun keskipaikkeilla, jolloin heräsi mielenkiinto kaikkea suomalaisperäistä kohtaan. Asukkaista oli tärkeää tietää jotain erikoislaatuisesta historiastaan, ja monet halusivat antaa taloilleen, mökeilleen ja metsästysmajoilleen suomalaisia nimiä.  Suurin osa uusista nimistä on kirjoitusasultaan nykysuomalaisia, ja nimiä ovat antaneet henkilöt, jotka ovat osanneet jonkin verran suomea, tai apuna on käytetty suomalaisia sanakirjoja. Uudet nimet pohjautuvat joko läheiseen suomalaiseen paikannimeen, esimerkiksi mökinnimi Maivansva (majava ja saari) läheiseen saarennimeen Maivansva, tai norjalainen luontonimi on käännetty suomeksi, kuten mökinnimi Kiviniemi läheisen niemen Steinnabben (stein ’kivi’ ja nabbe ’niemi’) pohjalta. Mökinnimi Kuikkala pohjautuu järvennimeen Lomtjernet (lom ’kuikka’ ja tjern ’järvi, lampi’). Einar-niminen omistaja on ollut talonnimen Einola lähtökohtana.

1_16_balagombo.jpg

Balagombo (palo ja kumpu)

Kielen piirteitä

Metsäsuomalaisten kieli on saanut monia vaikutteita norjasta. Parhaiten tämä käy ilmi sanastosta, mutta myös äänteet ovat muuttuneet. Norjan suomalaismetsien nimet ovat monesti  mukautuneet äänteellisesti norjan kieleen, mm. suomen lyhyiden tavujen vokaalit ja konsonantit ovat pidentyneet. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut säännönmukaisesti, ja siksi nimillä on rinnakkaismuotoja, kuten Allagulla – Alagulla  (/a:la/) (ala ja kylä) ja  Iddabia – Idabia (/i:da/) (itä ja pää).

Ehkä silmiinpistävin muutos nimien kirjoitusasussa on konsonanttien k, p, ja t soinnillistuminen g:ksi, b:ksi ja d:ksi – norjan kielessä ei tehdä eroa soinnillisten ja soinnittomien klusiilien välillä. Siksi klusiilien ääntäminen vaihtelee melkoisesti myös nimissä, esimerkiksi Baskalamp (paska ’huono’ ja lampi)ja Paskalamp ja Kaljånjem ja Galliå (kallio ja niemi).

Suomen kielen h häviää joissain tapauksissa kahden vokaalin välistä, kuten lammen nimessä Låilamp (lohi ja lampi). Monesti  se mukautuu viereiseen äänteeseen (assimiloituu): Lemmaborrå (lehmä  ja puro), Lettanoppi (lehto ja nuppi), Garranårrå (karhu ja noro).

Vokaaleissa esiintyy suurta vaihtelua. Esimerkiksi sana puro esiintyymuodoissa borro, borrå ja bårrå jasuomen y muodoissa i  tai u: Kettukinna (kettu ja kynnäs) ja Mullulamp (mylly ja lampi). Paikannimien diftongeista on toinen vokaali monesti kadonnut: Hennaså (heinä ja suo), Hikkalatt (hiekka ja lahti).

Itäsuomalaisista kielenpiirteistä voi mainita pitkien vokaalien diftongiutumisen, esimerkiksi pääpiä:  Iddabiamyren (itä, pää, no. myr ’suo’). Sana saari esiintyy monesti muodoissa soar, suar ja norjan vaikutuksesta svar:  Svarså (saari  ja suo), Verkåsvar  (verkko ja saari). Savolaismurteille tyypillinen ht yleiskielen ts:n vastineena (esim. mehtä) esiintyy myös paikannimissä: Mehtabeldå (metsä ja pelto).

1_16_kolminorro.jpg

Kolminorro (suom. kolmiilu tai kolme ja noro)

Virallinen kansallinen vähemmistö

Norjan paikannimilaki säätelee paikannimien virallista käyttöä sekä kirjoitusasua. Vuonna 2015 tuli voimaan uusi paikannimilaki. Edellisen lain (vuodelta 1991) mukaan paikannimien kirjoitusasun tulee noudattaa perinteistä paikallista ääntämystä (”Finske stadnamn på Austlandet kan tilpassats norske rettskrivingsprinsipp”). Pohjois-Norjan suomalaisten (kveenien) paikannimien  tulee noudattaa vallitsevaa suomalaista oikeinkirjoitusta. Laissa todetaan edelleen että suomalaisiin Itä-Norjan (= suomalaismetsien) paikannimiin voidaan soveltaa Norjan oikeinkirjoitusta. Vuoden 2015 laissa on uutta se, että tontinomistajat voivat nyt päättää nimen kirjoitusasusta, kunhan voivat osoittaa sellaisen nimen olleen aiemmin käytössä. Tästä seuraa jatkossa varmasti monia ongelmia alueellisille paikannimikonsulenteille.

Metsäsuomalaiset ovat nykyisin yksi Norjan viidestä kansallisesta vähemmistöstä. Alueen rakennusperinteet – savupirtti, savusauna ja riihi – kertovat suomalaisista juurista. Monet tavat ovat säilyneet suomalaismetsissä vanhoillisemmissa muodoissa kuin emämaassa Suomessa. Metsäsuomalaisseutujen kulttuuri on luonnollisesti saanut aineksia myös norjalaisesta ympäristöstä, ja tuloksena on omaperäinen yhdistelmä, joka ei ole suomalaista eikä norjalaista vaan alueen omaa, suomalaiseen perintöön pohjautuvaa kulttuuria.

Monesti sanotaan että kulttuuri kuolee, kun kieli on kuollut. Norjan suomalaismetsät ovat kuitenkin loistava esimerkki alueesta, jonka omaperäinen kulttuuri elää voimakkaana, vaikka suomen kieli onkin alueelta hävinnyt. Myös suomalaiset paikannimet ovat eläneet nykypäiviin asti.

Viime vuosina kiinnostus suomalaismetsiä ja sen kulttuuria kohtaan on kasvanut entisestään. Norjaan perustettiin metsäsuomalaista kulttuuria vaaliva museo Finnetunet vuonna 1942. Kolmipäiväisiä suomalaismetsäpäiviä on alueella vietetty vuodesta 1970 lähtien. Vuonna 2005 perustettiin metsäsuomalaismuseo Norsk Skogfinsk Museum. Metsäsuomalaiseen kulttuuriin liittyviä yhdistyksiä on Ruotsissa ja Norjassa monia, mm. FINNSAM (Finnbygden i samverkan) vuodesta 1992. Muutama vuosi sitten on perustettu suomalaismetsien luonto- ja kulttuuripuisto Finnskogen Natur- og Kulturpark, ja sen yhteydessä toimii myös suomalaisia paikannimikylttejä laativa ryhmä  Skiltgruppa finske stedsnavn.

 

Kirjoittaja on työskennellyt suomen kielen lehtorina Oslon, Tromssan ja Kööpenhaminan yliopistoissa.

 

Kirjallisuus

Aminoff, Torsten G. 1876: ”Tietoja Wermlannin suomalaisista”. Suomi II. 161–262. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Bjørshol, Naty Aasne Svingjom 1987: ”Finnekulturen i Sør-Norge ”...en gräns av annat slag...”. Finnskogen/Finnbygden.  30–39. Elverum. Oma kustanne.

Finnemanntallet 1686 1990: Toimittaneet Erik Opsahl ja Harald Winge. Kjeldeskriftfondet. Oslo: Norsk Historisk Kjeldeskrift-Institutt.

Kettunen, Lauri 1909: Descendenttis-äännehistoriallinen katsaus Keski-Skandinavian metsäsuomalaisten kieleen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Nordmann, Petrus 1888: Finnarne i mellersta Sverige. Akademisk afhandling. Helsingfors.

Mägiste, Julius 1949:  Metsäsuomalaismurteiden nykyisestä vaiheesta. (= Suomi-kirjan eripainoksia 21.) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Pontoppidan, Erik 1752: Det første Forsøg paa Norges Naturlige Historie. I. København: Rosenkilde og Bagger.

Tarkiainen, Kari 1990: Finnarnas historia i Sverige. 2. Inflyttarna från Finland og de finska minoriteterna under tiden 1809- 1944. Helsinki: Finska Historiska Samfundet.

Østberg, Kristian. 1978: Finnskogene i Norge. Grue: Solør-Odal Historielag.




Kielikello 1/2016
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »