Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/1995

Aila Mielikäinen

Kirkko seurakunnassa vai seurakunta kirkossa?

Kirkollisessa kielessä sanojen kirkko ja seurakunta merkitykset menevät osittain päällekkäin. Yleisessä kielenkäytössä kirkko liitetään edelleen ensisijaisesti rakennukseen tai kirkkokuntaan, seurakunta taas ihmisyhteisöön. Teologisessa kielenkäytössä sana kirkko on ottamassa seurakunnan merkitystehtäviä. Niitä ongelmia, joihin muutoksessa törmätään, pohtii tässä artikkelissa apulaisprofessori Aila Mielikäinen, joka on kirkon käsikirjaa uudistavan komitean jäsen ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen kielen lautakunnan jäsen.

---

Sanoilla kirkko ja seurakunta on useiden merkitystensä joukossa yksi yhteinen merkitysalue: molempia voidaan käyttää kollektiivisesti kristittyjen joukosta, siis koko kristikunnasta tunnustuksellisia tai paikallisia yhteenliittymiä ja organisaatioita erottelematta. Viime aikoina kirkko on tässä merkityksessä alkanut vallata alaa seurakunnalta, varsinkin teologisessa kielenkäytössä, ja sanojen käyttöyhteyksiä on pyritty myös tietoisesti ohjailemaan tähän suuntaan. Esimerkiksi Kotimaa-lehdessä opastettiin tämän vuoden alussa seurakuntien luottamushenkilöitä seuraavaan tapaan: ”Kirkko ei ole ensi sijassa organisaatio, järjestelmä eikä instituutio, laitos. Kirkko on ennen muuta Jumalan kansa.” (Kotimaa 5.1.1995.)

Kirkko-sanan merkityksiksi on Nykysuomen sanakirjassa lueteltu 1) ’jumalanpalvelukseen pyhitetty rakennus’, 2) ’kirkonkylä’ (ilmaustyypissä kirkolla), 3) ’jumalanpalvelus’ ja 4) ’yksityisten seurakuntien muodostama kokonaisuus; kirkkokunta’. Neljänteen kohtaan on lisätty selitys joskus: koko kristikunta. Uudessa Suomen kielen perussanakirjassa on mainittu samat merkitykset, mutta kirkonkylän ja jumalanpalveluksen järjestys on vaihdettu, ja neljännen kohdan lisäys on muutettu yleistävämpään muotoon myös koko kristikunnasta.

Seurakunta on Nykysuomen sanakirjan mukaan puolestaan 1) ’jumalanpalvelusta varten koolla oleva yleisö’, 2) ’itsehallinnollinen kirkollinen yhdyskunta, paikallisseurakunta’, 3) ’kristittyjen ihmisten kokonaisuus, kirkko’ ja 4) ’Israelin kansa’ (Vanhassa testamentissa). Perussanakirjassa paikallisseurakuntaa tarkoittava selitys on nostettu ensimmäiseksi ja kolmas merkitys on muotoiltu yl. kristittyjen maailmanlaajuinen joukko, Jumalan kansa, Kristuksen kirkko, kristikunta.

Mikael Agricolan perintö

Kirkko- ja seurakunta-sanojen osittaisesta synonyymisyydestä huolimatta seurakunta on suomen kielessä ollut kristittyjen yhteisön ensisijainen vastine, sillä se on kuulunut tässä merkityksessä Raamatun ja sen mukaisesti katekismuksen ja kristinopin sanastoon sekä evankelisluterilaisen kirkon käyttämiin uskontunnustuksiin, esimerkiksi

(Minä uskon – –) Pyhään Henkeen, pyhän yhteisen seurakunnan, pyhäin yhteyden – – (apostolinen uskontunnustus).

Me uskomme yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen seurakunnan (Nikean uskontunnustus).

Seurakunta-sanan käyttö liturgisissa teksteissä ja raamatunkäännöksissä palautuu jo kirjasuomen alkuaikoihin, 1500-luvulle. Ratkaisevin merkitys tämän vaihtoehdon yleistymiseen on ollut sillä, että uskonpuhdistaja ja kirjasuomen perustaja Mikael Agricola valitsi sen Uuden testamentin käännökseen (1548) ja eri yhteyksissä julkaisemiinsa uskontunnustuksiin. Seurakunta esiintyy hänen teoksissaan lähes 400 kertaa (IA). Uskontunnustuksissa sitä on ilmeisesti käytetty jo ennen Agricolaa, sillä tärkeimmät jumalanpalvelustekstit määrättiin 1400-luvulla luettaviksi suomenkielisinä.

Uudessa testamentissa seurakunta vastaa kreikankielisen alkutekstin sanaa ekklesia, jonka merkitys on alkuaan ollut ’(väen)kokous, yhteen tuleminen’. Sana ei ole erotellut Kristukseen uskovien joukkoa ulkonaisten seikkojen perusteella, esimerkiksi paikallisesti, vaan se on tarkoittanut koolla olevia kristittyjä (esim. 1. Kor. 14:28), jonkin alueen kristittyjä (Ap.t. 8:1) tai kaikkia kristittyjä yhteisesti (Ef. 3:20–21). Aina näitä kolmea merkitystä ei voi edes erottaa toisistaan. (Iso Raamatun tietosanakirja 6 s.v. seurakunta.)

Kirkko-sanalla on Agricolan teoksissa huomattavasti vähemmän esiintymiä (noin 70; IA). Agricola on käyttänyt tätä sanaa kaikissa nykyisinkin tunnetuissa merkityksissä. Kirkko esiintyy kahdeksan kertaa myös hänen raamatunkäännöksissään, mutta tällöin se viittaa rakennukseen, esim. ne Israelin Kircot (nyk. Israelin pyhäköt; Aam. 7:9, MAT III s. 655), teiden Kircona ’kirkkoonne’ (nyk. palatseihinne; Joel 4:5, MAT III s. 638), Kircon warcat (nyk. temppelinryöstäjät; Ap.t. 19:37, MAT II s. 367). Raamatunkirjojen alkusanoissa ja reunahuomautuksissa sanalla on lisäksi laitoksen tai jumalanpalveluksen merkitys, esim. kircon paluelioille (MAT III s. 763), Kircon meno (MAT II s. 15).

Seurakunnan yleismerkityksessä Agricola on käyttänyt kirkko-sanaa silloin, kun hän on selittänyt ekklesian käsitettä. Tällaisia selityksiä liittyy sekä raamatunkäännöksiin että eri teoksissa julkaistuihin uskontunnustuksiin:

Seuracunnan) Se on / Christicunda / ioca mös edespein vsein cutzutan Kircko / Opetuslapset / ia toisinans Weliet (reunahuomautus Ap.t. 8:1, Uusi testamentti 1548; MAT II s. 333).

Mine wscon ydhen pyhen Christitun Kircon/ ioca ombi yxi pyhein Seurakunda ia osaliseus. Mine wscon ette yxi Christilinen Kircko ombi maan pälle / se on / se ychteys / ia lucu / eli caikein Christitudhen cokous / iossa on yxi Jumala / yxi HERRA / yxi Hengi yxi wsco / yxi Caste / Jonga Kirckon aijnoa ylke ja sulhaijnen ombi Christus Jesus. Mine wscon ette teme Kircko ombi yxi hengelinen Rumis / ja Christus ombi henen aijnoa päens. (Rukouskirja 1544; MAT I s. 852.)

Esimerkeistä näkyy, että edes kirkko ja seurakunta eivät ole riittäneet selityksissä, vaan Agricola on kuvannut Uuden testamentin ekklesiaa monin muin kristittyjen yhteisöön viittaavin sanoin (kristikunta, opetuslapset, veljet, kristittyjen kokous, yhteys ’yhteisö’, luku ’joukko’).

Kirkon uudet aluevaltaukset

1600- ja 1700-luvun raamatunsuomennoksissa kirkko esiintyy vielä Agricolan perintönä mm. ilmauksissa kirkonvarkaat ’temppelinryöstäjät’ ja kirkkomessu ’temppelin vihkimisen vuosijuhla’ (Joh. 10:22), mutta uudesta kirkkoraamatusta, siis vuoden 1938 käännöksestä, sana puuttuu jo kokonaan. Sen sijaan uusimmassa käännöksessä (1992) se on valittu kaksi kertaa ekklesia-sanan vastineeksi aiemman seurakunnan tilalle:

”Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita.” (Matt. 16:18.)

Kaikkialla Juudeassa, Galileassa ja Samariassa kirkolla oli nyt rauha. Se eli ja rakentui Herran pelossa, ja Pyhä Henki vahvisti sitä, niin että se yhäti kasvoi. (Ap.t. 9:31.)

Näiden jakeiden lisäksi kirkko-sanaa on käytetty muutaman kerran lukujen väliotsikoissa: Kristus, kirkon pää (Ef. 1); Kristus, kirkon yhdistäjä (Ef. 2); Kristuksen kirkon ykseys (Ef. 4); Apostoli palvelee kirkkoa (Kol. 1).

Matteuksen ja Markuksen evankeliumien käännösehdotusten selityksissä raamatunkäännöskomitea perustelee kirkko-sanan valintaa Jeesuksen sanoihin (Matt. 16:18) sillä, että on haluttu pitää erillään ”kirkon ja paikallisseurakunnan käsitteet” (MM 1983 s. 105). Selitys lähtee siis siitä, että kirkko tarkoittaa ilman muuta koko kristikuntaa, seurakunta paikallisseurakuntaa. Seurakunta on silti säilytetty kaikissa muissa kohdissa silloinkin, kun se viittaa kristittyihin yleensä, esimerkiksi edellä mainittujen väliotsikoiden jäljessä:

(Kristus, kirkon pää) Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää. (Ef. 1:22–23.)

Epäjohdonmukaisuuteen on kiinnitetty huomiota Uuden testamentin käännösehdotukseen liitetyissä eriävissä mielipiteissä (UT 1989 s. 522, 526). Niissä kirkko-sanaa on esitetty useampiin raamatunkohtiin, varsinkin Kristuksen ruumiista puhuttaessa. Kirkko-sanan kaksi esiintymää jäävätkin irrallisiksi poikkeuksiksi, ja niitä on vaikea tulkita toisiinsa vertailemalla. Uuden testamentin kulttuurikontekstiin sopivampi ilmaus – vaikkakaan ei alkutekstin mukainen – olisi Matteuksen evankeliumissa ollut rakentaa temppeli, koska seurakuntaa verrataan toisaalla myös temppeliin ja koska nykyistä kirkon käsitettä ei tuolloin vielä ollut. Apostolien tekojen kohdassa puhutaan taas eri alueiden kristityistä, joten seurakunta olisi ollut käännösperiaatteidenkin mukainen vaihtoehto.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon nykyisessä kirkkokäsikirjassa on käytetty seurakunnan yleismerkityksessä molempia sanoja. Käsikirja sisältää kuitenkin eri-ikäistä ainesta, ja sen eri osissa on tästä syystä vaihteluja. Esimerkiksi evankeliumikirjan (KK 1989:I, hyväksymisvuosi 1958) jumalanpalvelusrukouksissa seurakunta on vielä selvänä enemmistönä. Sen sijaan kirkollisten toimitusten kaavoissa, jotka on hyväksytty vuonna 1984 (KK 1989:III), kirkko ja seurakunta ovat melko tasaväkisiä. Myös edelliseen käsikirjaan (KK 1966) verrattuna sanojen suhteissa on tapahtunut huomattava muutos, sillä sen kirkollisissa toimituksissa kirkko esiintyy vain muutaman kerran, silloinkin miltei aina seurakunta-sanan kanssa (kirkkosi ja seurakuntasi).

Nykyisten kirkollisten toimitusten sananvalintaan näyttää vaikuttavan kulloisenkin toimituksen näkökulma. Koko evankelisluterilaista kirkkoa koskevassa piispan virkaan vihkimisessä on käytetty yksinomaan kirkko-sanaa, samoin oman maan ulkopuolelle suuntautuvaan lähetystyöhön siunaamisessa. Myös seurakunnan perustamiseen tai rakentamiseen on viitattu usein kirkko-sanalla. Läheisempi suhde kristilliseen yhteisöön on taas ilmaistu yleensä seurakunta-sanan avulla. Niinpä konfirmaatiokaavassa on ainoana vaihtoehtona seurakunta, ja etusijalla se on myös kaste- ja avioliittokaavan teksteissä. Esimerkkejä kirkollisten toimitusten rukouksista:

(Pyhä Isä, iankaikkinen Jumala.) Me kiitämme ja ylistämme sinua, että olet lähettänyt Poikasi Jeesuksen Kristuksen Vapahtajaksemme, perustanut kirkkosi ja asettanut siihen paimenviran. – – Suo hänen [N.N:n] selkeästi julistaa evankeliumia ja kaikessa rakentaa kirkkoasi. (Piispan vihkiminen virkaan, KK 1989:III s. 126.)

(Kaikkivaltias Jumala – – ) Suo hänen [kastettavan] kasvaa Jeesuksen Kristuksen opetuslapsena ja seurakuntasi jäsenenä (kaste, KK 1989:III s. 11).

Myös uskontunnustuksesta siteerattu ilmaus pyhä, yhteinen seurakunta on vaihtunut erään kaavan puheessa pyhäksi, yhteiseksi kirkoksi (KK 1989:III s. 39). Kirkko-sanaa ehdotettiinkin 1970-luvun käsikirjauudistuksissa molempiin uskontunnustuksiin. Kirkolliskokous hyväksyi vuonna 1976 uudet, tarkistetut sanamuodot sekä apostoliselle että Nikean uskontunnustukselle. Kirkon jumalanpalvelustoimikunta oli muutama vuosi aiemmin laatinut käännösehdotukset, joissa molemmissa yhteinen seurakunta oli vaihdettu yleiseksi kirkoksi (< kreik. katholike ekklesia, lat. ecclesia catholica). Perusteluinaan toimikunta mainitsi vilkastuvat ekumeeniset yhteydet, muissa kielissä käytettävät kirkko-sanan vastineet ja sanan yleistymisen teologisessa kielenkäytössä. Piispainkokous palautti käsittelyssään kuitenkin entisen ilmauksen. Sen esittämien perustelujen mukaan suomen kielessä oli käytettävä sanaa, joka kattaa Uuden testamentin ekklesia-käsitteen molemmat merkitykset, paikallisseurakunnan ja Jumalan koko kansan. Kirkko-sanan yleisempiä merkityksiä ’rakennus’ ja ’kirkkokunta’ pidettiin tässä tapauksessa häiritsevinä. ”Kirkko on instituutio, seurakunta uskonkohde.” (KP 1976 liite 5.)

Kansainvälistymisellä ja ekumenialla on ollut viime vuosikymmeninä ilmeinen vaikutus kirkko-sanan yleistymiseen. Esimerkiksi uskontunnustuksissa käytetään useissa kielissä tätä yhteiseen kreikankieliseen sanaan kyriakon, kyrikon (< kyrios ’Herra’) palautuvaa vastinetta (saks. Kirche, engl. church, rts. kyrka, vir. kirik). Englanninkielisessä Uudessa testamentissa ekklesia on aina käännetty sanalla church. Sen sijaan saksankielinen Kirche (’kristikunta’, Gemeinde ’paikallinen tai koolla oleva seurakunta’) erottaa Katholische Bibelanstaltin julkaiseman ekumeenisen raamatunkäännöksen (Einheitsübersetzung) Martti Lutherin käännöksestä, jossa seurakunnan ainoana vastineena on Gemeinde.

Vakiintuneiden merkitysten vaikutus

Kirkko- ja seurakunta-sanojen merkitykset ovat vuosisatojen kuluessa vakiintuneet suomen kieleen niin, että niiden tarkka erottaminen aiheuttaa väistämättä ongelmia. Merkitysten kahtiajakoa, jonka mukaan edellinen tarkoittaisi aina maailmanlaajuista, jälkimmäinen alueellista tai koolla olevaa seurakuntaa, on jo kielellisistä syistä vaikea toteuttaa loppuun saakka. Yleisessä kielenkäytössä kirkko-sana liitetään yhä edelleen ensisijaisesti rakennukseen tai kirkkokuntaan, järjestelmään ja instituutioon. Lainasanaluonteensa vuoksi tämä muinaisruotsin kautta (kirkia) tullut sana ei saa suomalaisten kielitajussa helposti ihmisyhteisön merkitysvivahdetta. Sillä ei ole myöskään minkäänlaisia semanttisia juuria alkuperäiseen kreikankieliseen vastineeseen, joka on tarkoittanut ’Herralle kuuluvaa, Herran omaa’. (NS 6 s.v. kirkko.)

Kirkko-sanan konkreettisia merkityksiä vahvistavat lukuisat yhdyssanat ja fraasit. Nykysuomen sanakirjan kirkko-artikkelissa on hakusanoina 146 kirkko-alkuista ja 70 kirkon-alkuista yhdyssanaa (kirkkovuosi; kirkonkirja). Lisäksi esimerkistössä on mainittu 53 kirkko-loppuista yhdyssanaa (kivikirkko, vapaakirkko) ja koko joukko erilaisia sanaliittoja ja verbi-ilmauksia (Ruotsin kirkko; käydä kirkossa, kuulua kirkkoon). Perussanakirjassa yhdyssanojen määrä on pienempi: kirkko- 55, kirkon- 17 ja -kirkko 6. Muita fraaseja on vain muutama. Vähennys johtuu mm. siitä, että Nykysuomen sanakirjan aineisto sisältää paljon historiallista tai vanhentunutta esimerkistöä (kirkkopitäjä, kirkkohurskaus). Toisaalta Perussanakirjassa on muutama uusikin tapaus: kirkkoaaria, kirkkomusiikkiteos, kirkkomuusikko, kirkkonäytelmä, kirkkososiologia ja kirkkotekstiili.

Molempien sanakirjojen luettelemissa yhdyssanoissa ja sanaliitoissa kirkko tarkoittaa miltei aina rakennusta (kirkkokonsertti, kirkontorni, tuomiokirkko), tilaisuutta (kirkkokahvit, iltakirkko) tai kirkkokuntaa ja laitosta (kirkkoneuvosto, kirkonarkisto, luterilainen kirkko). Ihmisyhteisön merkityksen voi liittää vain muutamaan tapaukseen (marttyyrikirkko, riemuitseva kirkko). Edes Perussanakirjan uuteen aineistoon ei ole tullut sanastoa, josta näkyisi kirkko-sanan merkityksen muuttuminen laajempaan ja abstraktimpaan suuntaan.

Toisin kuin kirkko omaperäiseksi sanaksi tajuttava seurakunta tuo selvästi mieleen ihmisistä muodostuneen yhteisön, onhan sillä rinnallaan monia muita vastaavia yhdyssanoja (vrt. ihmiskunta, kansakunta, sukukunta). Alun perin kunta onkin esiintynyt pääasiassa yhteisöä tarkoittavissa yhdyssanoissa. Yksinään sitä on ruvettu käyttämään vasta 1700-luvun lopulla, ja nykyisen merkityksensä ’määräalueen käsittävä itsehallinnollinen yhdyskunta’ (ruotsin ’kommun’) se on saanut 1800-luvun puolivälissä. (NS 6 s.v. kunta.)

Seurakunta-sanan laajemman käytön mahdollistaa myös se, että sana kuuluu pelkästään hengelliseen ja kirkolliseen kieleen. Sen tulkintaa eivät häiritse sellaiset maalliset rinnakkaismerkitykset, joita on esimerkiksi ruotsin vastaavalla sanalla församling ’seurakunta; ihmisjoukko, kokous’ ja saksankielisellä vastineella Gemeinde ’yhteisö; yhdyskunta, kunta, pitäjä; seurakunta’. Kun sanojen merkitysalat vaihtelevat eri kielissä näinkin paljon, suomen kielen kirkko- ja seurakunta-sanojen käyttöä ei voi suoraan yhdenmukaistaa muiden kielten mukaan. Englannin kielikään ei anna sopivaa mallia, sillä church esiintyy Uudessa testamentissa johdonmukaisesti paitsi kaikkia kristittyjä kuvaamassa (the church of God) myös alueellisen tai koolla olevan seurakunnan merkityksessä, esimerkiksi the church of Ephesus ’Efeson seurakunta’, the church that is in their house ’heidän kodissaan kokoontuva seurakunta’, in the midst of the church ’seurakunnan keskellä’.

Fraasit ja niiden tulkinta

Konkreettiset perusmerkitykset ja laajat käyttöyhteydet vaikuttavat kirkko-sanan tulkintaan silloinkin, kun sillä pyritään kuvaamaan kollektiivisesti kaikkia kristittyjä. Sana saakin usein seurakseen jonkin selventävän määritteen, joka erottaa sen muista tarkoitteista, esim. kristillinen kirkko, maailmanlaajuinen kirkko, universaali kirkko, Kristuksen kirkko. Liturgisissa teksteissä, kuten rukouksissa, universaali merkitys on ilmaistu useimmiten Jumalaan tai Kristukseen viittaavalla omistusliitteellä: kirkkosi, hänen kirkkonsa. Myös synonyymisesti käytettyyn seurakunta-sanaan on käsikirjan aineistossa liitetty usein omistusliite: seurakuntasi. Omistusliitteet jakavat näin ollen molempien sanojen merkitykset kahtia, abstraktiin ja konkreettiseen (vrt. kirkkomme ’Suomen evankelisluterilainen kirkko’, seurakuntamme ’paikallisseurakunta’).

Edellä mainittu esimerkki Kristuksen kirkosta kuuluu tapauksiin, joissa kirkko-sana on kiteytynyt abstraktissa merkityksessään joihinkin fraaseihin. Muita tällaisia fraasiutuneita ilmauksia ovat mm. näkymätön/näkyväinen kirkko ja taisteleva/rukoileva/riemuitseva kirkko. Kaikkiin näihin yhteyksiin sopii myös sana seurakunta. Sen sijaan kirkko-sanaa ei voi sijoittaa mihin tahansa yhteyteen seurakunnan tilalle kristittyjä tarkoittamaan. Luontevia ovat kyllä ilmaukset Jumalan seurakunta ja Herran seurakunta, mutta oudoilta kuulostaisivat *Jumalan kirkko ja *Herran kirkko. Nykyisen käsikirjan kaavoissa kirkon ja seurakunnan tehtäviin siunattaessa lähetetäänkin työntekijät palvelemaan joko Kristuksen kirkkoa tai Jumalan seurakuntaa (esim. KK 1989:III s. 146 ja 138).

Kielenpiirteet, jotka lainataan fraasien yhteydessä muista kielistä tai kielimuodoista, eivät läheskään aina kykene itsenäistymään ja leviämään kielen koko järjestelmään. Myös kirkko-sanan käyttö näyttää rajoittuvan tällaiseen fraseologiaan, eikä sana sovi yksinään mihin tahansa ilmauksiin. Konkreettisessa ympäristössä se saa helposti myös konkreettisen merkityksen. Vaikka kristikuntaa nimitetään Kristuksen kirkoksi, Kristus tuskin voi elää kirkkonsa keskellä. Kahtalaisia mielikuvia herättävät myös seuraavat rukousten ilmaukset:

(Suuri Jumala – –) Me kiitämme sinua, että saamme kuulua vaeltavaan Jumalan kansaan ja olet kutsunut meidät hoitamaan kirkkosi asioita (KK 1989:III s. 162).

(Kaikkivaltias Jumala – –) Lahjoita kirkollesi taivaassa ja maan päällä valosi ja rauhasi (KK 1989:III s. 101).

(Taivaallinen Isä – –) Me ylistämme sinua läsnäolostasi kirkossa ja pyydämme: Auta kirkkoasi rakentamaan rauhaa siellä, missä on riitaa – – (JKJ 1994:4 s. 38).

Kirkon asioiden hoitaminen tuo ensisijaisesti mieleen organisaation, mutta omistusliite vetää merkitystä toisaalle. Taivaassa olevaa kirkkoa taas on vaikea mieltää näkymättömäksi, tuonpuoleiseen ulottuvaksi pyhien yhteisöksi; pikemminkin se herättää lauseen muun sisällön perusteella mielikuvan jonkinlaisesta temppelistä. Kolmannen esimerkin edellinen kirkko-sana yhdistyy läsnäolon vuoksi helposti rakennukseen, jälkimmäinen rauhan rakentamisen takia instituutioon, vaikka molemmilla on ilmeisesti tarkoitettu kristittyjä yleensä.

Sanasto on tunnetusti kielen helpoimmin leviävää ainesta, mutta sanojen merkitysten lainaaminen ja vaihtaminen on vaikeampaa, ellei siihen ole todella tarvetta. Teologiseen ammattikieleen tottumaton seurakuntalainen tulkitsee kirkko-sanan sen muiden merkitysten avulla usein ehkä metaforaksi, jossa konkreettinen, näkyvä tarkoite kuvaa abstraktia, näkymätöntä. Tällaiseen hahmotukseen viittaavat myös alussa mainitut sanakirjojen selitykset, joissa kirkko koko kristikunnan merkityksessä on liitetty kirkkokunnan yhteyteen, ikään kuin tämän laajentunutta, kuvallista käyttöä osoittamaan. Kristuksen kirkko olisi siis ymmärrettävissä ’Kristuksen kirkkokunnaksi’, jonka rajat eivät kulje opillisesti ja hallinnollisesti määriteltyjen kirkkokuntien mukaan. Samanlaisiksi metaforiksi voi käsittää myös ilmaukset perustaa kirkko (kirkkokunta) ja rakentaa kirkko (rakennus), joita on käytetty seurakunnan syntyyn viittaavissa ilmauksissa.

Merkityksen laajentuminen ja hämärtyminen

Kirkko- ja seurakunta-käsitteet saattavat hämärtyä myös sellaisissa tapauksissa, joissa sanoja on käytetty lähekkäin samassa merkityksessä. Sekä edellisessä että nykyisessä käsikirjassa esiintyy toisinaan ilmaus kirkko ja seurakunta, esim. Me rukoilemme kirkkosi ja seurakuntasi puolesta – – (KK 1989:II s. 102). Kyseessä on ns. pipliatyylille ominainen paratagma (rinnasteinen sanaliitto), jossa synonyymien tai läheisten sanojen rinnastuksella pyritään selventämään tai tehostamaan ilmausta (vrt. ilo ja riemu, tuska ja vaiva). Seuraavassa rukousesimerkissä on taas vältetty toisto:

(Laupias Jumala – –) Me kiitämme sinua, että ensimmäisenä helluntaina vuodatit Pyhän Henkesi ja perustit kirkkosi maan päälle. Me rukoilemme sinua: Pidä armollisesti voimassa seurakuntasi ja anna sille uskollisia paimenia ja opettajia. (KK 1989:III s. 113.)

Silti ei ole varmaa, käsittääkö kuulija sanat näissä tapauksissa täysin synonyymisiksi vai johtaako vaihtelu hänet kuvittelemaan niille eri merkityksiä.

Vielä vaikeatajuisempia ilmauksia voi syntyä silloin, kun sanojen merkitykset erotetaan mahdollisimman tarkoin toisistaan yhteisön laajuuden perusteella. Nykyisissä käsikirjan kaavoissa siunataan seurakunnan työntekijä palvelemaan Kristuksen kirkkoa tässä seurakunnassa (KK 1989:III s. 138, 161). Määritteet tekevät tästä muuten epätavallisesta ilmauksesta vielä ymmärrettävän; sen sijaan seuraavassa tapauksessa on jo vaikea hahmottaa kirkon ja seurakunnan keskinäistä suhdetta:

(Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala – –) Auta kirkkoasi kuuluttamaan sinun suuruuttasi sanoin ja teoin seurakunnassa, työelämässä, kodeissa ja ystävien seurassa (JKJ 1994:4 s. 46).

Kirkko-sanalla ei ole ilmeisestikään tarkoitettu kollektiivia, vaan yksityisiä kristittyjä, joiden toivotaan vaikuttavan mm. paikallisseurakunnissa. Toisaalta lauseen loppu johtaa ajatukset muuhun suuntaan: työelämässä, kodeissa ja ystävien seurassa toimivan kirkon voi tulkita myös palvelujaan, kirkollisia toimituksia, tarjoavaksi laitokseksi.

Ympäröivän kontekstinsa vuoksi kirkko-sana muuttuu helposti monitulkintaiseksi, kun sille sälytetään entisten merkitysten lisäksi myös abstrakti ihmisyhteisön merkitys. Muutos ei ole kielen kannalta edes kovin taloudellinen, sillä tarkan kahtiajaon jälkeen seurakunnalla olisi enää kaksi merkitystä (’paikallisseurakunta’, ’koolla oleva jumalanpalvelusyhteisö’), kirkolla neljä tai viisikin hyvin erilaista (’rakennus’, ’instituutio’, ’kirkkokunta’, ’jumalanpalvelus’, ’kristikunta’). Jos kirkko esiintyy samassa tekstissä useissa eri merkityksissä, kuulijan tai lukijan käsityskyky joutuu koetukselle, kun jokainen tapaus on tulkittava erikseen. Merkitystä hämärtäviä toistoja kasautuu helposti esimerkiksi jumalanpalvelusten yhteisiin esirukouksiin, joiden aiheina ovat kirkko kaikkialla maailmassa, kirkon piispat, papit ja muut työntekijät, oman kirkon tai eri kirkkojen lähetystyö, kirkon hengellinen uudistuminen jne. Samanlaista vaaraa ei ole seurakunta-sanan käytössä, sillä sen merkitykset erottuvat paremmin toisistaan.

Jos kaikki kristittyjä kuvaavat ilmaukset pyritään nykysuuntauksen mukaan kollektivoimaan kirkoksi, muutos merkitsee kirkollisen kielen köyhtymistä ja latistumista. Nykyisen evankeliumikirjan (KK 1989:I) muuten vanhahtaviin jumalanpalvelusrukouksiin on vielä saatu vaihtelua erilaisilla synonyymeilla, esim. Jumalan kansa, Jumalan perheväki, Jumalan valitut, Jumalan lapset, Kristuksen omat, (Kristukseen) uskovat, opetuslapset, pyhät ja (kristin)uskovaiset. Kun kirkko-sanan käyttö laajenee edelleen ihmisyhteisönkin ohi, sanasta tulee vähittäisten merkityssiirtymien kautta pian yleistermi, jolla viitataan tarkemmin ajattelematta mihin tahansa kristinuskoa tai kirkkolaitosta sivuavaan. Luterilaisen jumalanpalveluksen ”äidinkieleen” tottunut voi aivan aiheellisesti ihmetellä, kenen uskoa on kirkon usko vai onko sillä vain korvattu entinen kirkon oppi, opetus tai tunnustus, millä tavalla kirkko (kristittyjen joukko, kristillinen sanoma tai Jumalan valtakunta) leviää ja mitä eroa on kirkon ykseydellä ja vanhalla tutulla pyhien yhteydellä.

Käsikirjan kielenuudistusperiaatteissa on korostettu sanojen täsmällistä ja johdonmukaista käyttöä, sanaston monipuolisuutta sekä teologisen ammattikielen välttämistä. Uuden testamentin ekklesia-käsitteen jakaminen kahden suomenkielisen sanan kesken on alkanut teologisesta kielenkäytöstä, nimenomaan eri kirkkokuntien ja erikielisten kirkkojen välisissä yhteyksissä. Suomenkielisellä seurakunta-sanalla on kuitenkin muussa hengellisessä kielenkäytössä – esimerkiksi herätysliikkeiden piirissä – niin vankka asema, että sen merkityssisältöä tuskin koskaan rajoitetaan vain ulkonaiseen paikallisseurakuntaan tai jumalanpalvelusyhteisöön. Uusi raamatunkäännös ei myöskään anna riittävää mallia kahtiajaolle, joten muutos ei helposti saavuta tavallisia kirkossakävijöitä.

Pinnallinenkin katsaus nykyiseen ja parhaillaan laadittavaan uuteen käsikirja-aineistoon osoittaa useita semanttisia ongelmia kirkko- ja seurakunta-sanojen käytössä. Jos kielen spontaani kehitys ja viestivyys sivuutetaan tässä tapauksessa muiden perustelujen kustannuksella, kirkon kieli sisältää pian kirjavan joukon erilaisia merkitysjärjestelmiä, jotka vaihtelevat kielenkäyttäjien mukaan. Epämääräinen ja monitulkintainen kielenkäyttö ei suinkaan lisää sitä elämyksellisyyttä, jota kirkon kieleltä myös odotetaan. Teologisen muotiterminologian sijasta tarvitaan yhä edelleen äidinkielisiä ilmauksia, joilla on ymmärrettävä, selkeästi hahmottuva merkityssisältö.

 

Lähteet

IA = Index Agricolaensis I–II. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 11. Helsinki 1980.

Iso Raamatun tietosanakirja 6. Aalborg 1991.

JKJ 1994 = Jumalan kansan juhla. 4. Kirkkovuoden juhla-aikojen jumalanpalvelukset. Suomen evankelis-luterilainen kirkko. Käsikirjakomitea 1994.

KK 1966 = Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsikirja. Pieksämäki.

KK 1989 = Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkkokäsikirja. I. Evankeliumikirja. II. Jumalanpalvelusten kirja. III. Kirkollisten toimitusten kirja. Pieksämäki.

KP 1976 = Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous. Pöytäkirja. Syysistuntokausi 1976. Pieksämäki 1977.

MAT = Mikael Agricolan teokset I–III. Jäljennöspainos. Porvoo 1931.

MM 1983 = Matteuksen evankeliumi. Markuksen evankeliumi. Raamatunkäännöskomitean laatimat suomennokset. Pieksämäki.

NS = Nykysuomen sanakirja 6. Etymologinen sanakirja. Toim. Kaisa Häkkinen. Porvoo 1987.

UT 1989 = Uusi testamentti. Raamatunkäännöskomitean ehdotus. Pieksämäki.


Kielikello 2/1995
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »