Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/1995

Taru Kolehmainen

Kansa kielen asialla

Kielitoimistossa on alusta lähtien koottu kieltä koskevia lehtileikkeitä. Tutkija Taru Kolehmainen on selaillut ensimmäisiä leikekirjoja ja seurannut, millaiset kielikysymykset ovat innoittaneet lehti- ja etenkin yleisönosastokirjoittajia osallistumaan yhteisen kielemme huoltoon. Välillä hyvin kiivaaksikin leimahtanut keskustelu pakotti kielenhuollon etsimään suuntaansa.

---

Kielenkäytön vaalijat eivät ole vain kielentutkijoita tai kielitoimiston työntekijöitä. Myös suuri yleisö on tuntenut aina kiinnostusta kielenhuoltokysymyksiä kohtaan. äidinkieli on yhteinen asia, ja sen käytössä jokainen on asiantuntija. Oma kieli on myös hyvin tunneherkkä asia, ja niinpä kielenkäyttö on välillä nostattanut kiivaitakin mielipiteitä, jopa kieliriitoja.

Lehtien mielipidepalsta on ollut aina suosittu kanava myös kieltä koskevissa kannanotoissa. Näitä kielijuttuja on kerätty kielitoimistossa sen perustamisesta lähtien. Tässä artikkelissa tarkastelen, millaisissa kieliasioissa kansa on tarttunut kynään. Runsaan 50 vuoden aikana leikekirjoja on kertynyt lähes viisikymmentä, joten rajoitun kielitoimiston ensimmäisten toimintavuosien eli 1940-luvun jälkipuoliskon teemoihin. Niistäkin keskityn sellaisiin kysymyksiin, jotka myöhempien vuosikymmenien näkökulmasta ovat osoittautuneet kesto-ongelmiksi. Leikkeitä selatessani minua alkoi kuitenkin eniten kiehtoa sen seuraaminen, miten kansa, kielenkäyttäjien enemmistö, on monessa kielikiistassa sanonut viimeisen sanan.

Rydin vai Rytin?

Joitakin leikkeitä oli pantu talteen jo ennen kielitoimistoa. Niinpä leikekirjan ensimmäinen kysymys on joulukuulta 1940 (kielitoimisto perustettiin vuonna 1945) ja oli silloin hyvin ajankohtainen. Risto Ryti oli juuri astunut presidentinvirkaan hyvin dramaattisissa oloissa. Vaasa-lehden pakinoitsija Viskari otti esiin presidentin nimen taivuttamisen: Rydin vai Rytin. Kysyjä tiesi kyllä, että ryti on myös ’ruokoa’ merkitsevä yleisnimi ja siten säännön mukaan pitäisi taivuttaa Rydin, mutta hän kertoo nähneensä lehdissä myös Rytin-muotoa. Niinpä hän päätti kysyä asiaa myös eräiltä kielentutkijoilta, nimittäin professori Martti Rapolalta, yliopettaja E. A. Saarimaalta ja professori Lauri Kettuselta.

Rapolan mielestä ei ollut mitään syytä poiketa säännönmukaisesta taivutusmuodosta Rydin. Saarimaa puolestaan kertoi tietävänsä, että presidentti taivuttaa itse Rytin, koska hänen kotimurteessaan Huittisissa astevaihtelu on yleensäkin vähän hämärtynyt. Kumpaakin muotoa voitaisiin siis puolustaa. Kettusen mukaan suomalaisen korvaan tuntuisi paremmalta Rydin, tosin hänkin oli selvillä Huittisten murteen astevaihtelusta.

Rytin vai Rydin -kiista on herännyt yleisönosastossa aika ajoin myöhemminkin. Kielioppaat neuvovat taivuttamaan säännönmukaisesti Rydin, mutta presidentin tahtomaa muotoakin voitaneen edelleen puolustaa. – On syytä mainita, että kaikki kolme kielimiestä ovat oikeakielisyytemme vahvoja vaikuttajia: Rapola ja Saarimaa olivat Suomen Akatemian kielilautakunnan (vuoteen 1949 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta) pitkäaikaisia jäseniä. Kettunen taas oli Helsingin yliopiston viron ja sen lähisukukielten professori; hän edusti monissa kieliasioissa virkistävää toisinajattelua, niin kuin tässä jutussa tulee moneen kertaan ilmi. Sitäkin tarvitaan mahdollisimman laajan ja tasapuolisen näkökulman saavuttamiseksi.

Sanaston kehitystä

Sanat ja sananmuodostus ovat aina kiinnostaneet kansaa, eikä uusia muodosteita aina nikottelematta niellä, vaikka ne olisivatkin parempia. Ensimmäisissä leikkeissä ihmetellään mm. ”kaiultaan rumaa” näkyvyys-sanaa entisen näkyväisyyden rinnalla. Uusien tärkeiden keksintöjen nyon ja plastic suomalaista asua pyöritellään 1946—47 monissa jutuissa, kunnes nailon ja Lauri Hakulisen keksimä muovi vähitellen vakiintuvat käyttöön. Samoin saman keksijän (radio)tutka-sanaa alkaa näkyä lehdissä tekniikan tärkeän keksinnön radar suomennoksena. Kruksi suomentui rastiksi. Vaikka kielitoimiston ja sen neuvonantajana toimineen kielivaliokunnan rooli on ollut tärkeä näiden sanojen ja muotojen vakiinnuttamisessa, niiden on pitänyt läpäistä myös kansan hyväksymisen seula. Ja se on ollut juuri yleisönosasto.

Yleisö saattoi joskus vaikuttaa sanaston kehitykseen myös sanakilpailuissa, jotka ovat aina olleet hyvin suosittuja. Paulig järjesti vuonna 1946 kilpailun paremman sanan keksimiseksi ”syväjäädytystuotteelle”. Kilpailun voitti sana pakaste, jota ilman nykyihminen selviäisi tuskin päivääkään. Toiseksi tullut jäädyte olisi myös istunut kieleen hyvin luontevasti; sen sijaan kolmannen palkinnon voittanut jäiste tuskin olisi tullut käyttöön.

Välillä kielitoimisto oli niin aktiivinen, että se vastasi, vaikkei kysyttykään. Omaa tiedotuslehteä ei vielä pitkään aikaan ollut, joten yleisönosasto oli hyvä foorumi kielenhuoltajillekin. Niinpä ilmoitettiin vuonna 1946 Jokioisissa pidettyjen ”ojankaivuukilpailujen” jälkeen useissa lehdissä, että oikea muoto on kaivu eikä ”kaivuu”. Uusista sanasuosituksista tiedotettiin myös: samana vuonna mm. että kauppaedustaja on parempi sana kuin ”kauppamatkustaja” ja että ”agentuuri” on suomeksi edustamo.

Hyvä esimerkki sellaisista suosituksista, jotka ”oikeudestaan” huolimatta eivät saaneet yleistä hyväksyntää, on mitätön-sanan verbijohdos mitätöntää. Tästä jo Elias Lönnrotin sanakirjassa esiintyneestä sanasta kiivailtiin lehdissä mm. 1946. Kielenhuoltajien vuosikymmenten ponnisteluista huolimatta väärin johdettu muoto mitätöidä on nykyään yksinomainen – virallisesti se päästettiin pannasta 1979. Samoin on käynyt toiselle kestokiistalle maattaa vai maadoittaa: jälkimmäinen on väärästä johdostaan huolimatta nykyään tavallisempi ja myös virallisesti hyväksytty.

Eräitä sanaongelmia

Yksi niistä sanaongelmista, jotka ovat usein myöhemminkin pulpahtaneet pinnalle, esiintyy jo ensimmäisessä leikekirjassa 1946: mahtailevan kaikuisen ammattinimen kirkkoherra korvaaminen paremmalla nimityksellä. Asiasta keskusteltiin Kotimaa-lehdessä ainakin kuuden jutun verran, ja niissä ehdotettiin mm. esipappia, esipaimenta ja esipastoria; samoja on pyöritelty myöhemminkin. Joku teki myös sen ehdotuksen, että rovasti (tulee latinan sanasta praepositus ’eteen asetettu’) siirrettäisiin arvonimikäytöstä kirkkoherran nimitykseksi, koska ”varsinkin vanhahkoja kirkkoherroja kansa usein kutsuu rovasteiksi riippumatta siitä, onko näillä tämä arvonimi vai ei” (Kotimaa 10.11.46). Tämä ehdotus on edelleen varteenotettava: onhan rovastikuntaa johtava lääninrovasti ammattinimike eikä arvonimi.

Iso polemiikki repesi niinkin vähäiseltä tuntuvasta asiasta kuin maitotonkasta. ”Lienette tietoisia siitä, että niiden astiain nimistö, joilla nykyisiä melkein olemattomia maitoannoksia kannetaan, on hyvin kirjava”, aloittaa joku kysymyksensä kielitoimistolle Helsingin Sanomissa (HS) 13.12.1946 ja luettelee sitten sekä isoja että pieniä kantoastioita: maitohinkki, -peilari, -tonkka, -kannu. Kielitoimisto vastasi heti paluupostissa, että kielivaliokunta oli jo keksinyt ruotsalaisperäiselle ”tonkalle” suomalaisen vastineen pysty.

Se oli vähän harkitsematon lausunto, sillä pysty-keksinnöstä ratkesi aikamoinen riemu. ”Miksi ei pystö?”, valpastui valiokuntaan kuulumaton Kettunen heti. Ja kansa innostui kommentoimaan ainakin 15 jutun verran, mukana myös runoa ja pakinaa. ”Kyllä on turhaa yrittää saada maitoa ainakaan suuremmassa määrin pystyyn”, vitsailtiin yleisesti. ”Mut piimää – kokkelia – jos koittais niin kuin muuraamalla pystyyn niin, ehkä luonnistais”, veisteli joku runoniekka.

Loppupäätelmä oli, että ”nimikeksintö kuuluu sellaisiin, jotka ovat jo syntyessään kuolleita. – – Se, että kielimiehet jonkun nimen joko hylkäävät tai hyväksyvät, ei merkitse samanlaista kannanottoa kansan taholta.” (HS 11.1.1947.) – Sama asia on todettu monesti myöhemminkin: kansa se lopulta päättää, mikä kielenhuollon suositus tulee yleiseen käyttöön, mikä taas unohtuu kielilautakunnan pöytäkirjoihin.

Pystö voitti pystyn, sillä vähän myöhemmin oli lehdessä Oy Maitopystö Ab:n mainos. Mutta sen verran vaikeaa oli kielivaliokunnan pyörtää lausumastaan, että 50-luvulla ilmestyneessä Nykysuomen sanakirjassa kummittelee vielä pysty pystön rinnalla.

Ajanilmauksia

Eräiden ajanilmausten monitulkintaisuus on myös ollut vuosikymmenien kesto-ongelma. Ilmoituksesta ”Lippuja myydään maaliskuun 1. päivästä 10. päivään” kysyttiin, vieläkö lippuja voi ostaa 10. päivänä (Suomen Sosialidemokraatti 4.3.47). Siihen vastattiin, että selvempi ilmaus olisi ”10. päivän loppuun” tai ”mainitut päivät mukaan lukien” – niin kuin vastataan edelleenkin. Myös ilmaukset jostakin lukien tai lähtien sekä johonkin asti, saakka ja mennessä aiheuttavat jatkuvasti tulkintaepäselvyyksiä.

Vuosikymmenen lähetessä loppuaan on näköjään joka kerran pohdittu samaa ongelmaa, eli mihin lukuun vuosikymmen loppuu ja mistä uusi alkaa. Keväällä 1949 mietittiin myös vuosisadan vaihdetta: alkoiko tämä vuosisata 1900 vai 1901? Jutuista päätellen keskustelua oli käyty jo aikaisemminkin. Kielenhuoltajan vastauksena esitti Martti Rapola (HS 19.4.49), että on pidettävä erillään käsitteet vuosisata ja sataluku: vuosisata alkoi 1901, mutta sataluku 1900. – Voi jo aavistaa, millainen kiista nouseekaan asiasta kohta, kun vuosituhat vaihtuu.

”Linjaauto-asema”

Oikeinkirjoituskin oli kielitoimiston alkuaikoina vielä yllättävän vakiintumatonta. Sitä osoitti mm. se kielikeskustelu, jota käytiin kirjoitusasusta linja-autoasema. Joku esitti, että on kirjoitettava ”linjaauto-asema” (Kouvolan Sanomat 13.11.45) vedoten Setälän kieliopin silloin jo kylläkin vanhentuneeseen sääntöön, jonka mukaan on loogisempaa panna yhdysmerkki moniosaisen yhdyssanan pääosien väliin kuin osien yhtymään osuvien samojen vokaalien väliin. Kirjoitusasusta kiisteltiin muutaman kirjoituksen verran. Mutta vielä monta vuotta myöhemmin huomauttaa joku (Kauppalehti 24.3.49), että oikea kirjoitusasu on ”linja-auto-matka”.

Lakikielen huoltoa

Virkakielen ja etenkin lakikielen vaikeaselkoisuudesta on kannettu lehdissäkin jatkuvasti huolta, mistä on todisteita ensimmäisestä leikekirjasta lähtien. Professori Aarni Penttilä oli julkaissut Uudessa Suomessa artikkelin ”Miten suomea ei saisi kirjoittaa”, jossa hän arvosteli erään komiteanmietinnön kieliasua. Kyseisen komitean sihteeri puolustautui kirjoittamalla pitkän närkästyneen jutun mietinnön laatijan näkökulmasta. Penttilä älähti puolestaan siitä ja näpäytti mm.: ”Asiallisesta arvostelusta tulee oppia eikä kiukutella” (Uusi Suomi 19.7.46). Tärkeä asia raukesi sillä kertaa epäasialliseen kiistelyyn.

Keskustelu innoitti kuitenkin Kauppalehden pakinoitsijan ”Vanhan kamreerin” tarttumaan aiheeseen 23.10.46 ja siteeraamaan asetuksille tyypillistä alkukoukeroa: ” – – kirjeen, jolla peruutetaan 21.6.46 eduskunnalle annettu hallituksen esitys laiksi ampuma-aseista ja ampumatarpeista annetun lain muuttamisesta sekä ampuma-aseen hankkimisesta eräissä tapauksissa annetun lain kumoamisesta”. Hän kertoo, miten Ruotsissa pyritään parhaillaan oikomaan vastaavia lain koukeroita.

Kielikiistoja

Nelikymmenluvun loppupuoli oli monien kielikiistojen aikaa. Kiistat eivät olleet vain suuren yleisön ja kieliauktoriteettien välisiä, vaan kielimiehet innostuivat välillä ottelemaan keskenäänkin julkisella areenalla niin että karvat pöllysivät.

Keho vai ruumis -keskustelu, joka aika ajoin on leimahtanut liekkiin myöhemminkin, sai alkunsa 1948, kun lääkäripiireissä ryhdyttiin lanseeraamaan kehoa elävän ruumiin merkitykseen, jolloin ruumis jäisi tarkoittamaan vain kuollutta. Myös kielitoimiston hoitaja Hannes Teppo oli ajatuksen takana. Kielilautakunta julkaisi kuitenkin keväällä 1949 monessa lehdessä lausuman, jossa varoitettiin viemästä kehitystä tähän suuntaan. Lausumassa pohdittiin samaa kuin monissa yleisökirjoituksissakin, ts. mitä ruumiin merkityksen kaventaminen merkitsisi vanhoille sanonnoille, kuten ”terve sielu terveessä ruumiissa”, ”ruumiin ja sielun puolesta”, ja koko tähänastiselle kirjallisuudelle. Esiintyyhän ruumis sentään paljon useammin elävän kuin kuolleen yhteydessä. Lautakunnan kanta oli siis, että ”keho-sanan yksipuolinen yleistyminen ja sen mukana tapahtuva ruumis-sanan merkitysalan supistuminen merkitsisivät todellista vahinkoa”.

Keskustelu velloi kuukausia kiihkeänä yleisönosastoissa. Kansan ääntä edustavat myös pakinoitsijat, jotka tarttuvat mielellään ajankohtaisiin aiheisiin, etenkin sellaisiin, joissa saa vähän irrotella. Ja tästä aiheesta hauskaa kyllä irtosi. Pakinoitsija Olli mm. pohti kysymystä ”eläimelliseltä kannalta”: keho vai ruho? Lehtien kolumnistit olivat myös ahkerastiasialla, ja toimittajat repäisivät muutaman isommankin jutun. Sellainen oli Kansan Kuvalehdessä (16/49). Siinä haastateltiin lääkäreitä, kielentutkijoita ja kirjailijoita. ”Tuskin milloinkaan on meillä minkään uudissanan ympärillä käynyt sellainen kohu kuin kehon”, alkaa artikkeli. Sanan ”isinä” mainitut anatomian professori Niilo Pesonen ja Hannes Teppo saavat myös puheenvuoron. He ovatkin jutussa ainoat kehon puolesta puhujat.

Vaikka kielimiehet olivat enimmäkseen kehoa vastaan, katsoivat jotkut asiakseen näpäyttää keksinnöstä kielenhuoltoa, näin mm. Kansan Kuvalehden (22/49) ”Haavi”: ”Jo pitemmän aikaa on meillä vallinnut oikea uudissanavillitys. Uutterat kielimiehet ovat johdonmukaisesti pyrkineet siihen, että suomen kielen pöksyissä – – saisi olla vain yhdenlainen nappirivi. – – Olemme monta kertaa elämässämme tavanneet todella luovia kielimiehiä, mutta ei korkeilla kateedereilla kielioppi ja etymologiset teokset kainalossaan, vaan kansan keskellä, siellä, missä kieli edelleen elää.” Otettuaan esimerkiksi erään kielellisesti luovan savolaispojan hän jatkaa: ”Se poika olisi pitänyt panna kouluun, luettaa maisteriksi ja tohtoriksi ja sijoittaa Suomen Akatemian kielitoimistoon.”

Valtaosassa yleisökommenteista vastustettiin kehoa ja siten ruumiin merkityksen rajaamista kuolleeseen. Se osoitti, ettei vanhaa ja vakiintunutta voi niin vain ruveta joidenkin päätöksellä muuttamaan. Pitkään tämä asia on kuitenkin elänyt ihmisten mielissä; vieläkin sitä kysytään kielitoimistosta. Aika tuntuu sitä paitsi vahvistaneen kehon asemaa.

Keho-keskustelun vielä roihutessa syntyi uusi kiista, kun talvella 1949 ilmestyi laki kastroimisesta. Eikö oikea muoto ole kastreerata eikä kastroida? kysyttiin. Kielilautakunta ilmoitti monessa lehdessä (mm. US 1.5.49) kantanaan, että ”vaikka vanhemmassa kielessä käytetyt eerata-loppuiset verbit muutoin on nykykielessä korvattu oida-loppuisilla – –, tätä menettelyä ei ole katsottu sopivaksi ulottaa sellaisiin verbeihin, joissa oi-diftongi joutuisi sanan toiseen tavuun”. Lausumassa vedottiin M. Airilan ohjeluettelon Vierasperäiset sanat lisäksi siihen, ettei suomessa ole sen tyyppisiä omaperäisiä verbejä.

Toisinajattelija Kettunen innostui jälleen esittämään oman, kastroimista puoltavan mielipiteensä (HS 6.5.49). ”Lautakunta tietänee hyvin, että lääkäreillä on jo käytännössä sellaisia sanoja kuin fiksoida, punktoida, palpoida”, hän huomauttaa ja vetää sitten hihastaan varsinaisen ässän: omasta sanastamme ahavoida on hänen mukaansa olemassa murremuoto ahvoida. Näin hän pyrki kaatamaan kielilautakunnan perustelut.

Syntyi ennennäkemätön kiista Kettusen ja kielilautakunnan edustajan Lauri Hakulisen välille. Toukokuussa he julkaisivat Helsingin Sanomissa toisilleen kymmenen yhä kiivassävyisemmäksi muuttuvaa kirjettä, joissa alkuperäinen aihe pääsi välillä unohtumaan riideltäessä siitä, onko ahvoida-sanaa olemassa vai ei.

Debatti herätti tietenkin paljon huomiota, ja lopulta Hakulinen kääntyykin yleisön puoleen (HS 29.5.49): ”Koska ihmeekseni olen kuullut lukijakunnan seurailevan tätä köykäistä kynäsotaamme ainakin yhtä mielellään kuin amerikkalaisten lehtitoimistojen Kilroy-juttuja, rohkenen toivoa toimituksen suovan minulle vielä tämän puheenvuoron.” Seuraa pitkä viiltäväsanainen ryöpytys, joka päättyy lennokkaasti: ”Kun nyt prof. Kettusen viidakosta lehtiemme yleisönosastoissa ja virolaisjohtoisen radiomme kielipalvelussa kuuluu viikosta viikkoon kiivasta ammuntaa, on hyvä muistaa, että siellä papattaa vain viron ja sen lähisukukielten professorimme yksinäinen, joskin aika pirteä konekivääri – pataljoona työskentelee vallan muualla.” (HS 29.5.49.)

Sen verran ahtaalle Kettunen joutui ahvoida-heitostaan ja muutenkin, että hän joutui panemaan päänsä pensaaseen: ”Kannattaako siis tämän sanamuodon takia pitää sellaista hätäistä melua, kuin taivas olisi putoamassa. Jättäkäämme ratkaisu vaihteeksi tavallisen suomalaisen terveelle kielivaistollekin.” (HS 11.5.49.) Ja kansa päätti valita muodon kastroida. Sen tie kielilautakunnan valvomiin sanakirjoihin oli kylläkin hidas: Nykysuomen sanakirjassa (1951) on vain kastreerata, Nykysuomen sivistyssanakirjassa (1973) on rinnan kastroida, kastreerata. Suomen kielen perussanakirjassa (1990) on sentään pelkästään kastroida.

Kielioppaiden sota

Ensimmäisiä leikekirjoja selatessa huomiota kiinnittää, miten Lauri Kettunen nousee vähän päästä yleisönosastoissa ärhäkästi vastustamaan virallisen kielenhuollon hänen mielestään liian tiukkoja normisuosituksia. Asetelma juontaa jutuista päätellen jo leikekirjoja edeltävään aikaan. Kettusen kiinnostuksen äidinkielen normituskysymyksiin ymmärtää, kun muistaa, miten hän jo 20-luvulla Tarton itämerensuomalaisten kielten professorina joutui puuttumaan silloin kiivaana riehuneeseen kiistaan viron kirjakielen kehittämissuunnasta (Esko Koivusalo: Lauri Kettunen viron ja suomen huoltajana, Kielikello 3/1985, ks. Lue myös).

Kiista kärjistyi äärimmilleen, kun kielivaliokunnan pitkäaikainen jäsen E. A. Saarimaa julkaisi toukokuussa 1947 Kielenoppaansa. Kettunen ehätti arvostelemaan sen Uudessa Suomessa (26.8.47) moittien heti kärkeen savolaisena sen liian länsisuomalaista näkemystä (Saarimaa oli kotoisin Mynämäestä) etenkin yhdyssanojen muodostamisessa: liikaa genetiivialkuja nominatiivialkujen kustannuksella (esim. kielenopaskieliopas). ”Jos yhdyssanat mainitussa laajuudessa tosiaan muutettaisiin genetiivisiksi, merkitsisi se melkoista mullistusta ja sen pahempi taantumusta yleiskielen kehityksessä, jonka oikea pyrkimys on lyhyyteen, kiinteyteen ja selvyyteen”, kiteytti Kettunen mieliteemansa vähän myöhemmin. (HS 13.11.1947.)

Asiasta sukeutui lehdissä vuosikymmenen kiivain kielisota, johon osallistuivat niin kieliasiantuntijat kuin yleisökin. ”Isot herrat tukkanuottasilla”, ”Kieliväittely — kielenväittely”, ”Työmiehen sana kielikeskusteluun” ovat otsikoita, jotka kuvastavat kansan suhtautumista ”kieliherrojen” riitaan. Kettusen esittämää kritiikkiä myötäillään useimmissa jutuissa. – Keskustelu oli tietenkin loistavaa mainosta Kielenoppaalle, jonka 5 000 kappaleen painos myytiin kolmessa kuukaudessa loppuun.

Saarimaan oppaasta länsisuomalaisuuskeskustelu laajeni oikeakielisyyden pääauktoriteettiin, kielivaliokuntaan. ”Johtaako kieliasioitamme vain pieni länsisuomalainen ryhmäkunta”, otsikoi Suomen Sosialidemokraatti 19.12.47. Jutussa paljastetaan, että tämän ”ryhmäkunnan” 16 jäsenestä vain yksi on savolainen. Kun Kettunen samassa artikkelissa kertoo julkaisevansa pian oppaan ”Hyvää vapaata suomea”, jossa hän mm. lupaa lausua ”muutaman painavan sanan genetiivivillityksestä”, ei liene vaikea arvata, kuka on myös valiokunnan länsisuomalaisuuspaljastuksen takana – ja ketä savolaista valiokuntaan kuulumattomuus erityisesti kismittää.

Kesken kuuman kielikeskustelun, jossa alkoi olla murretaistelun piirteitä, tuli leikekirjan pitoon harmillinen katkos: kielitoimisto joutui varojen puutteessa lopettamaan toimintansa vuoden 1948 alusta yli vuodeksi. Toimintaa ja myös leikekirjaa päästiin jatkamaan helmikuussa 1949 Suomen Akatemian alaisuudessa.

Kettusen opas ilmestyi kesällä 1949. Siinä hän ruotii Saarimaan oppaan miltei kohta kohdalta. Toimittaja ja kielilautakunnan jäsen Oiva Talvitie arvosteli kirjan Kauppalehdessä 6.7.49 tarkastellen kielikiistaa tavallisen kielenkäyttäjän näkökulmasta: ”Puhekielen harrastaja Kettunen paneutuu erittäin kiivaasti ’virallisen’ oikeakielisyyslaivan keulakuvia vastaan. Vahinko vain, että raisu temperamentti räiskyy liiankin rajusti ja liioitellen, niin että uskottavuus häviää tunteen kuohuun. – – Tilanne on oikeakielisyysrintamalla ollut viime ajat sellainen, että tuskin kukaan on enää uskaltanut kirjoittaa korviensa varassa edes tavallistakaan tekstiä, niin kuin sentään pitäisi, kun äidinkielestä on kysymys. Kettusen kirjan ilmestyminen ei liene tilannetta vähääkään auttanut.”

Mainittakoon, että tässä kielisodan vaiheessa tapahtui ”oikeakielisyysrintaman” kielitoimiston lohkolla päällikön vaihdos: Hannes Teppo jäi pois ja tilalle astui Matti Sadeniemi. Tepon näkemys kielenohjailusta oli ollut moniin muihin kielimiehiin verrattuna hyvin maltillinen ja nykyaikainen. Se käy ilmi mm. yhdestä hänen haastattelustaan, jossa kysyttiin neuvonnan tarpeellisuudesta: ”Eikö jokaisen korva sano riittävän selvästi, mikä on oikein?” ”Kielimiehet eivät missään tapauksessa halua esiintyä minään diktaattoreina kieliasioissa. He ainoastaan haluavat antaa ohjeita ja suuntaviivoja”, vastasi Teppo huomauttaen myös, etteivät he ”myöskään halua ratkaista oikeakielisyysseikkoja pelkästään teorian vaan myös ja ehkä ennen kaikkea juuri käytännön kannalta”. (SSD 16.12.1946.) Tämä näkemys huipistui eräissä yksityiskohdissa avoimeen kiistaan kielilautakunnan kanssa ja lienee vaikuttanut Tepon eroon.

Oikeakielisyydestä kielenhuoltoon

Talvitien arvostelusta samoin kuin monista lehtijutuista käy ilmi, miten ymmällään yleisö on kahden kielioppaan kiistassa. ”Mitä hyötyä tällaisesta väittelemisestä on lukijalle, joka ohjekirjoista etsii johtoa sanomisilleen ja kirjoittamisilleen?” (Ilkka 28.7.49). Huolestuminen paisuu yhä näyttävämmiksi jutuiksi, joissa ryhdytään pohtimaan 40-luvun oikeakielisyyden luonnetta yleensä. Kaikki valtakunnan päälehdet ottavat kantaa.

Suomen Kuvalehti (32/49) julkaisee dramaattisesti otsikoidun artikkelin ”Kaksi kirjakieltä”. Siinä V. A. Haila arvostelee Kettusen opasta varsin myönteiseen sävyyn nostaen esille mm. hänen kritiikkinsä svetisismien pelkoa kohtaan: ”Prof. Kettusen mielestä meillä on svetisismien pelossa menty liiallisuuksiin, niin että heti säikähdetään, jos lahden toisella puolella satutaan käyttämään vastaavaa ilmausta kuin suomessa. – – Hän teroittaa, ettei uudistuksia pidä tehdä vain uudistuksen vuoksi niiden merkitsemättä kielen todellista parannusta. Tämä käsitys antaa lukijalle sen rauhoittavan vaikutelman, että suomen kieli on sentään siksi viljeltyä ja siksi vankalla pohjalla, että se pystyy omaksumaan pienen muukalaisuuden siitä vahinkoa kärsimättä.”

Sitten Haila siirtyy arvioimaan oikeakielisyyttä: ”Oikeakielisyys on pyrkinyt valtaamaan liiaksi alaa ja varjostamaan toisia, huomiota vaativia kielenelämän aloja. Näin on varsinkin tyylin laita. – – Runsaasti on pohdittu kysymystä, kuka on oikea henkilö kielen käyttöä ohjaamaan. Prof. Kettunen, samoin kuin prof. Setälä aikoinaan, on sitä mieltä, että tässä asiassa tulee äänen vuoro antaa sille, joka parhaiten kykenee kieltä käyttämään, etevälle kirjailijalle. Tämä näkökohta tuntuu luonnolliselta. Kielentutkijoillakin on luonnollisesti tehtävään edellytyksiä, mutta heitä on alati vaanimassa liika teoreettisuus ja sen johdosta kielen haavoittaminen, ’kielen lakeihin’ sovittaminen.”

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa puututaan asiaan 16.8.49, luultavasti Hailan artikkelin innoittamana: ”Suomen kielen käytön alalla puheessa ja kirjoituksessa on syntynyt eräänlainen kriisi, jonka jatkuminen luo ilmeisen kulttuurivaaran. Tälle kriisille on kuvaavaa, että oppineet kielentutkijamme kiistelevät julkisesti siitä, mikä on hyvää ja mikä huonoa suomea ja kirjoittavat toistensa kanssa ristiriitaisia kielioppaita. – – Ylen pitkälle viedyillä oikeakielisyysvaatimuksilla riistetään ihmisiltä se ainoa kriterio, mikä heillä on kielen suhteen, nimittäin luottamus omaan kielikorvaan. – – Jos suomen kirjakieli on niin vaikeata, ettei sitä osaa virheettömästi kuin joku harva oikeakielisyydelle elämänsä omistanut henkilö, silloin se ei ole enää mikään kulttuuria kannattava luomus.” Kirjoituksessa analysoidaan hyvin myös kriisin syitä: ”Tuntuu siltä, että nykyiseen tilanteeseen on jouduttu liioittelun kautta. Samalla kun kielestä on kitketty rikkaruohoa, on kajottu liian syvään sen juurimultiin.”

Oikeakielisyysriita ylittää jopa kielirajan, sillä samana päivänä Nya Pressen julkaisee HS:n pääkirjoitusta referoivan jutun ”Språkrenhetsfanatism finsk kulturfara”.

Kielimiesten kiistassa astuu nyt areenalle ensimmäinen nainen, maisteri Paula Vuorela, joka juuri kielitoimistoon tulleena on vielä ryvettymätön ja siksi sopiva vastaamaan oikeakielisyyden arvosteluun. Laajassa artikkelissaan ”Oikeakielisyydestäkö kulttuurivaara?” (Suomen Kuvalehti 36/49) hän selvittelee asiallisesti oikeakielisyystoiminnan pyrkimyksiä ja periaatteita, esittelee eräitä viimeaikaisia kielenkäyttöä helpottavia norminväljennyksiä ja jatkaa: ”Yllä esitetyt seikat olen poiminut esille osoittaakseni paikkansapitämättömäksi väitteen, että nykyinen oikeakielisyyssuunta pitäisi tiukasti kiinni vanhoista säännöistä tunnustamatta kielen elämässä tapahtuvaa kehitystä.” Hän asettaa syntyneen kohun oikeisiin mittasuhteisiinsa: ”Tässä esittämieni seikkain valossa tuntuu liioitellulta puhe äidinkielen käytön alalla syntyneestä kriisistä ja kulttuurivaarasta, pikemminkin on kysymys vain omalaatuisesta kulttuuri-ilmiöstä. – – Tärkeämpää on ymmärtää, että kunkin sukupolven tulee tietoisesti vaalia omaa äidinkieltään, sillä se on kulttuurin toteuttamista. Vain pintapuolisesti ajatellen voidaan siinä yhteydessä puhua kulttuurivaarasta.”

Vaikuttaa siltä, että tämä kielenohjailua hyvin monipuolisesti tarkasteleva ”pehmeä” puheenvuoro rauhoitti vähitellen tulehtuneen tilanteen. Pahin kiivailu ”oikeasta” oikeakielisyydestä (= oikeassa olemisesta?) alkaa laantua, joskin Kettunen käy vielä jonkin aikaa särmikästä keskustelua Talvitien ja Saarimaan kanssa. Ei hän myöskään jätä vastaamatta Vuorelalle (Suomen Kuvalehti 40/49), mutta vastauksessa on jo melko maltillinen sävy. Siitä että nainen on pantu miesten asialle, hän ei tosin malta olla nälväisemättä: ”Ihminen, liiatenkin nainen, pyrkii tunteilemaan ystäviensä puolesta ja asiallisuuden kustannuksella. Kuinka se vähentäisi minun opaskirjani ’objektiivista luotettavuutta’, että siinä on myös polemiikkia?”

Perin inhimillisistä piirteistään huolimatta 40-luvun lopun kielikiistalla oli tärkeä merkitys. Kettusen ajatusten saama varovaisen myönteinen palaute osoittaa, että virallinen näkemys oikeakielisyydestä oli joutunut kriisiin. Nyt oli pakko pohtia, mihin suuntaan ohjailua olisi syytä lähteä kehittämään, jotta se palvelisi kielenkäyttöä mahdollisimman hyvin. Se valmisti tietä vapaammalle ilmapiirille, jota kielitoimiston uuden johtajan Matti Sadeniemen maltillinen toiminta osaltaan edisti. Oikeakielisyyden sijaan alettiinkin seuraavalla vuosikymmenellä puhua kielenhuollosta.

Kielimiesten kiista ”oikeasta” oikeakielisyydestä 1940-luvun lopulla herätti lehdissä paljon huomiota. Mielipidekirjoitusten ja laajojen artikkeleiden lisäksi aiheeseen tarttuivat pakinoitsijat ja jopa pilapiirtäjät. Tässä Aarno Liuksialan näkemys kielisodasta Joulukärpänen-lehdessä 1949.




Kielikello 2/1995
Alkuun

Jaa

Lue myös:

Lauri Kettunen viron ja suomen huoltajana (Vapaasti luettavissa)

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Iloa kielistämme!

Kielilautakuntien yhteinen seminaari 23.11. klo 13–17 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »