Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/1995

Anneli Räikkälä

Menneiltä vuosilta

Kielitoimiston perustamisesta on tämän vuoden alussa kulunut viisikymmentä vuotta. Historiansa aikana toimisto on kokenut monta vaihetta. Nykyään se kuuluu Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen, sen kielenhuolto-osastoon. Seuraavassa osaston esimies Anneli Räikkälä kertoo kielitoimiston vaiheista ja toiminnasta.

---

Viisikymmentä vuotta sitten, tammikuun alussa vuonna 1945, avasi ovensa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitoimisto. Seura (SKS) avasi sen omiin tiloihinsa kahdelta yksityiseltä sponsorilta anomansa ja saamansa avustuksen turvin: Werner Söderström Oy:n säätiö ja Kustannusosakeyhtiö Otava lahjoittivat kumpikin 200 000 silloista markkaa käytettäväksi vuosina 1945–46 ”kielenneuvontatoimiston” tarpeisiin.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura valitsi kielitoimiston johtajaksi tohtori, sittemmin professori Lauri Hakulisen ja sihteeriksi maisteri Hannes Tepon. Laitoksen johtaja ja asian alkuunpanija kuvaa suunniteltuja tehtäviä samana vuonna Kotikielen Seuran aikakauslehdessä Virittäjässä näin: ”Toimiston tarkoituksena siis on antaa halukkaille maksuttomia neuvoja suomen kieltä koskevissa oikeakielisyys- yms. kielenkäyttöasioissa. Sitä paitsi se välittää käsikirjoitusten, varsinkin tietoteosten ja tieteellisten tutkimusten kaikinpuolista kielellistä tarkastusta, jota työtä suorittamaan toimisto hankkii tunnettuja kielentutkijoita mennen heidän korjaustensa pätevyydestä takuuseen ja josta se perii tarkastajain hyväksi kohtuullisen korvauksen. Omastakin aloitteestaan toimiston on tarkoitus teettää eri tutkijoilla mietintöjä esim. sellaisista kieliopin kysymyksistä, jotka vielä ovat vailla tyydyttävää selvitystä.”

Sihteeriksi nimitetty Hannes Teppo oli käytännön neuvontaa varten yleisön tavattavissa henkilökohtaisesti tai puhelimitse kolme tuntia päivässä. Kolme tuntia ei varmaan riittänyt. Kolmen ensimmäisen vuoden toiminnasta tehdyssä muistiossa hämmästeltiin kielitoimiston ensimmäisestä työpäivästä lähtien saamaa suosiota, ”vaikka asia oli varsin uusi eikä mitään hälyttävää tehty toimiston tunnetuksitekemisen puolesta”. Todettiin, että tarve oli suurempi kuin voitiin tyydyttää ja pahoiteltiin työvoiman riittämättömyyttä, vaikka sihteerin avuksi neuvontaan oli saatu assistentti.

Turhia yrityksiä

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli jo kahdesti ennen sotia, 1937 ja 1938, anonut opetusministeriöltä määrärahaa kielenneuvontatoimiston perustamiseksi Suomeen. Ensimmäisessä kirjelmässään seura vetosi ministeriöön: ” – – valtiovallan velvollisuuksiin meidänkin maassamme kuuluu valtakunnan kansalliskielen julkisen käytön tarkoituksenmukaisuuden edistäminen ja valvominen – –.”

Seuraavan vuoden kirjelmästä kuvastuu suomen kielen silloinen, vielä epävakaa asema koulu- ja sivistyskielenä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura vetosi siihen, että valtiovalta ylläpitää laajaa suomenkielistä koulu- ja korkeakoululaitosta mutta että varsinkin korkeinta opetusta ovat kehittäneet muut kuin äidinkieleltään suomenkieliset ja siksi suomen kehitys sivistyskielenä on tapahtunut epäsuotuisissa oloissa. Erityisesti tunnettiin huolta eri alojen suomenkielisten oppisanojen luomisesta. Edelleen vedottiin siihen, että kun valtio ylläpitää eriasteista suomenkielistä opetusta ja – syystä – vaatii myös korrektia suomen kieltä omilta virkamiehiltään, ”on täysin asianmukaista odottaa, että saman valtion toimesta tarpeen tullen annetaan myös päteviä ohjeita tarkoituksenmukaisesta kielenkäytöstä”.

Valtion tukea anottaessa voitiin vedota useaan samanaikaiseen ulkomaiseen hankkeeseen. Samanlaisiin tehtäviin olivat vanhemmat kulttuurimaat perustaneet kieliakatemioita ja lisäksi pieniä virallisia kielitoimistoja: Saksassa oli toiminut muutaman vuoden Deutsches Sprachpflegeamt ja Ranskassa akatemian lisäksi Office de la langue française. Erityisesti vedottiin Italian akatemian yhteyteen perustetun käytännön työtä tekevän kielitoimiston Centro Consultivon juhlavaan tiedotukseen: ”Kansakunnan kieli ei ole vain runoilijain ja kirjailijain kieli, vaan samalla myös koko sivistyneen yhteiskunnan kieli, kansan, valtion laitosten, sotavoimain, suurteollisuuden, kauppahuoneitten ym:n kieli. Se erilainen terminologia, joka syntyy kaiken tämän toiminnan kehittyessä, kaipaa tukea, virikkeitä, ohjausta, sanalla sanoen valvontaa, joka pitää silmällä historiallisia ja kansallisia näkökohtia. Näin ollen on varmaan hyödyllistä luoda sellainen elin, jonka tehtävänä on palvella sanaston kehittämistyötä historiallisilla ja teknillisillä neuvoilla, korjata virheitä, tosin tieteen vaatimuksia noudattaen, mutta välttäen kaikkea pedanttisuutta.”

Sota hautasi alleen tämänkin asian. Unohtumaan se ei päässyt, ja pian rauhan tultua jo kypsynyt ajatus tuli uudelleen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran piirissä esiin.

Pohjoismaissa oltiin liikkeellä samoihin aikoihin: suomenruotsia varten oli yksityisin varoin perustettu Svenska språkvårdsnämnden i Finland vuonna 1942, Ruotsissa yksityisenä elimenä Nämnden för svensk språkvård vuonna 1944, Norjassa valtiollisena Norsk språknemnd vähän myöhemmin, vuonna 1952, ja Tanskassa Dansk sprognaevn 1955.

Valtion laitokseksi

Kielitoimisto toimi kolme vuotta kahden suuren kustantajan antamien avustusten turvin. Suomen Akatemiasta 1947 säädettyyn lakiin tuli säännös, jonka mukaan akatemian yhteyteen voidaan ”perustaa laitos suomen kielen huoltoa varten”. Vuoden kuluttua akatemian perustamisesta, helmikuussa 1949, aloitti toimintansa Suomen Akatemian kielitoimisto. Se jatkoi runsaan vuoden keskeytyksissä olleita tehtäviä SKS:n kielitomiston tapaan. Toimiston hoitajaksi valittiin jo SKS:n kielitoimiston sihteerinä toiminut Hannes Teppo, ja hänen erottuaan samana vuonna tehtävään tuli maisteri Matti Sadeniemi, joka oli myös Nykysuomen sanakirjan päätoimittaja. Toimistoon saatiin lisäksi neuvonnan hoitoa varten assistentin toimi, jota hoiti maisteri Paula Vuorela vuoteen 1975 asti. Akatemian puolesta toimistoa valvoi suomen kielen tutkimusta edustava akateemikko, ensin akateemikko Y. H. Toivonen, vuodesta 1956 Paavo Ravila ja vuodesta 1964 Erkki Itkonen. Kun akatemialakia 1970 muutettiin, kielitoimiston asema taas muuttui: toimisto siirtyi akatemian humanistisen toimikunnan alaisuuteen ja sai nimen Nykysuomen laitos. Laitoksessa oli edelleen yleisön palvelua varten kielitoimisto.

Tällainen pysyväisluonteinen toimisto oli akatemian organisaatiossa poikkeuksellinen. Kun opetusministeriön alaisuuteen perustettiin 1976 Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Nykysuomen laitos kielitoimistoineen siirtyi osaksi tutkimuskeskusta sen kielitoimistona. Matti Sadeniemen jälkeen vuodesta 1974 kielitoimiston johtajana toimi Esko Koivusalo vuoteen 1990 ja Maija Länsimäki 1990–93.

Asiantuntijaelimet

Kirjakielemme perustaa ovat luoneet kaikki ensimmäiset suomen kieltä kirjallisesti käyttäneet Mikael Agricolasta alkaen. Malleja antavan kielenkäyttönsä perusteella he ovat olleet myös ensimmäisiä kielenhuoltajia. Kieltä vakiinnuttivat erityisesti 1800-luvun kieliopintekijät. 1800-luvulla kielenkäyttöön vaikuttivat myös yksityiset seurat, lähinnä Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kotikielen Seura (tarkemmin Kotikielen Seuran työtä on käsitellyt Heikki Paunonen Virittäjässä 1976).

Jo ennen kielitoimiston perustamista olivat kirjoittajat saaneet neuvoja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura oli vuonna 1928 perustanut pysyvän elimen, kielivaliokunnan, käsittelemään oikeakielisyyskysymyksiä. Siinä oli jäseninä yhdeksän kielimiestä, ja sen puheenjohtajana toimi pitkään E. A. Tunkelo ja sihteerinä Lauri Hakulinen.

Ensimmäisistä kokouksista lähtien keskusteltiin vierassanojen eli uusien lainasanojen, ns. sivistyssanojen, kirjoittamisesta suomessa. Vuosikymmenet keskustelua käytiin siitä, noudatetaanko ns. lyhyyskantaa ja kirjoitetaan atleti ja Europa vai noudatetaanko pituuskantaa ja kirjoitetaan atleetti ja Eurooppa mutta eräissä tapauksissa pääpainottomissa tavuissa silti lyhyt vokaali, sellaisissa kuin mikrobi, balladi, filosofi, geologi, alkoholi, agronomi ja kursorinen. Jälkimmäistä kantaa oli jo noudatettu Airilan–Cannelinin Vierasperäiset sanat -nimisessä ohjekirjassa. Lisäksi pohdittiin eri vaihtoehtoja sentyyppisissä sanoissa kuin agitatsioni, agitaatio ja agitatio. Samoin pohdittiin ensimmäisistä kokouksista alkaen ulkomaisten paikannimien kirjoittamista suomenkielisessä tekstissä. Vierasperäisten sanojen ja paikannimien kirjoitusongelmat olivat tulleet ajankohtaisiksi Kustannusosakeyhtiö Otavan Tietosanakirjan toisen painoksen toimitustyön yhteydessä. Myös ulkoministeriö oli pyytänyt opetusministeriön kautta valiokunnalta luetteloa tärkeimmistä ulkomaisista paikannimistä.

Lainasanojen siirtäminen muista kielistä ja kirjoitusjärjestelmistä omaamme on ollut hidas ja pitkäaikainen prosessi. Järjestelmää hiottiin aina 1970-luvulle asti, jolloin se alkoi olla jo varsin vakiintunut. Lainasanojen mukauttamisen ongelmia kuvannee se, että vuonna 1929 käsiteltiin kahdessa kokouksessa automobiilin vastineen oikeata asua. Kokous päätyi hyväksymään perusmuodon auto, mutta kaksi jäsentä merkitytti pöytäkirjaan eriävän mielipiteen: nominatiivin olisi astevaihtelun perusteella oltava autto (taivutus auton).

Näinä aikoina vakiinnutettiin monien alojen keskeisiä oppisanoja, esimerkiksi historiallisten aikakausien nimet (keskiaika, nuijasota, suuri Pohjan sota jne.), kasviopin oppisanoja (luonnonvarainen, mehikasvi, sekovarsi jne.), kielitieteen termejä (virke, kantakieli, umpitavu jne.) ja apteekkien käsikaupassa käytettäviä sanoja (tislattu vesi ”destilleeratun veden” sijaan ym.). Erillisistä sanakysymyksistä mainittakoon muutamia: kannatettiin albumi-sanan vastineista järjestetyn kilpailun ehdotuksista sanaa kansio, esitettiin ”trallille” vastinetta ritilä ja pidettiin etusijaisina sanoja postisiirto (vaihtoehtona postisiirros) ja tosite (ei ”tosike”). Oman aikansa sanaongelmia kuvannee se, että sisäministeriöstä oli 1938 kysytty sanaa ”(viina)trokarin” suomalaiseksi vastineeksi. Vastineiksi ehdotettiin järjestyksessä sanoja 1) pirturi, 2) salaviinoitsija ja 3) salaviinuri.

Kun kielitoimisto perustettiin, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perusti sen asiantuntijaelimeksi taas kielivaliokunnan. Se oli 16-henkinen elin, johon kuului kielimiehiä, lehtimiehiä ja lakimiehiä (kaikki miehiä). Tämän raskasliikkeisen valiokunnan ytimenä oli työjaosto, johon kuuluivat tunnetut kielimiehet Lauri Hakulinen, Hannes Teppo, Martti Rapola, E. A. Saarimaa ja Matti Sadeniemi.

Kielivaliokunta käsitteli ensimmäisessä kokouksessaan totaalisen predikatiivin sijanvalintaa. Pidettiin luontevana ja suositettavana jo yleiseksi tullutta nominatiivin käyttöä, esimerkiksi ”Luulen hänen olevan sairas” (aikaisemmin ”sairaan”) ja ”Isä käski pojan olla ahkera” (aikaisemmin ”ahkeran”). Myös objektin sijanvalintaa pohdittiin; sääntöjä väljennettiin niin, että hyväksyttiin päätteetön objekti sentyyppisiin lauseisiin kuin ”Ylimääräisiä valtiopäiviä pääministeri perusteli välttämättömyydellä saada yliopistokysymys pois päiväjärjestyksestä.” (Objektin käsittelyn historiasta ks. Osmo Ikola, Infinitiivin objektin muodosta. Kielikello 3/1986, ks. Lue myös.) Samoin hyväksyttiin päätteellinen määrite sellaisissa tapauksissa kuin ”Ranska julistettiin kolmannen kerran tasavallaksi”. Kaikissa näissä tapauksissa hyväksyttiin kirjakieleen puhekielessä yleistynyt piirre.

Lainasanojen kirjoittamiseen ja ääntämiseen toivottiin kiinnitettävän kouluopetuksessa ja julkisessa esiintymisessä tarkempaa huomiota. Kielitoimiston ensimmäisenä toimintavuonna lähetettiin kouluhallitukselle ja oppilaitoksille sekä valtioneuvoston kanslialle ja eduskunnan tarkistajille vetoomuksia vierasperäisten sanojen kirjoittamisen yhtenäistämiseksi. Samoin lähetettiin Yleisradiolle vetoomus suomen kielen viljelyn edistämiseksi:

Radion kuuntelijain lukumäärä meillä on kohonnut jo niin korkeaksi, että käytännöllisesti katsoen suurin osa valppainta ja vastaanottokykyisintä kansaamme on radiolähetysten ulottuvilla. Tämä tosiasia merkitsee puhutun sanan vaikutusvallan tavatonta lisääntymistä siitä suhteellisen vähäpätöisestä asemasta, mihin se oli joutunut sanomalehdistön ja muun kirjallisuuden ”yksinvallan” aikana, ja se asettaa tietysti myös suuria vaatimuksia tämän tehokkaan julkisen sanan palvelijoille. Näihin vaatimuksiin voidaan varmaan – kulttuurielämän yleistä etua silmälläpitäen – lukea radiopuhujain asiallisten pätevyysedellytysten lisäksi (jotka tietenkin on asetettava ensi sijalle) myös eräitä puhtaasti muodollisia, niin sanoaksemme ääniteknilliskielitaidollisia edellytyksiä. Kun otetaan huomioon kuulijakunnan valtava laajuus ja sen mukaiset radion taloudelliset mahdollisuudet, saatetaan tässäkin suhteessa pitää ohjeena vanhaa pedagogista normia: vain paras on kyllin hyvää. – – Edelleen toivoisimme Suomen Yleisradion johdon ottavan harkitakseen, kävisikö laatuun alistaa ainakin osa radion suullisia esityksiä kielellisen ennakkotarkastuksen alaiseksi. Tällaisen menettelyn vaatiminen ei tunnu kohtuuttomalta, kun ottaa huomioon yleisradiotoiminnan edelläkosketellun ainoalaatuisen laajaulotteisuuden ja sen mukaisen vastuun äidinkielen suullisen käytön tiennäyttäjänä ja niin sanoaksemme muodinmäärääjänä. Tarjoutuuhan nykyisin ensimmäisen kerran historian kuluessa tilaisuus puhua yhtaikaa melkein koko Suomen kansalle.

Muita laajoja periaatekysymyksiä olivat mm. sanojen yhteen ja erikseen kirjoittaminen, sanojen lyhentäminen, monikon genetiivimuotojen käyttö, nominatiivi- ja genetiivialkuisten yhdyssanojen valinta, kun ja kuin -sanojen käyttö jne. Kaikki olivat kysymyksiä, joita ratkaisemalla pyrittiin vakiinnuttamaan horjuvaa kielenkäyttöä ja jotka tulivat toistuvasti esiin Nykysuomen sanakirjan toimitustyössä.

Erillisistä sanakysymyksistä kiintoisa on mm. uuden tekoaineen nimityskysymys. Vuonna 1947 pohdittiin, ”miten on suomen kielen kannalta suhtauduttava viime aikoina yhä tiheämmin julkisuudessa näkyneeseen ns. plastic-aineiden nimitykseen”. Asiaa pohdittaessa kirjattiin kielenhuollon periaatekanta vierassanoihin: ”Puheenjohtaja [Lauri Hakulinen] esitti keskusteltavaksi, 1) voitaisiinko plastic-nimitys jotenkin suomalaisasuiseksi muovattuna ottaa käytäntöön vai 2) olisiko pyrittävä löytämään sille kotoinen, omakielinen vastine. Siitä periaatteesta lähtien, että meillä on suuressa määrin korvattu yleisten, laajojen piirien käyttöön tulevien käsitteiden vieraskieliset nimitykset (varsinkin vaikeaääntöiset) omilla sanoilla, puheenjohtaja puolestaan suositti jälkimmäistä vaihtoehtoa.” Kokouksessa mukana ollut Tekohartsiliiton edustaja J. Pohjanpalo oli ehdottanut muovata-verbin johdosta muove. Puheenjohtaja ehdotti taivutukseltaan hieman sujuvampaa sanaa muovi. Asiaa jäätiin harkitsemaan, mutta kuten tiedämme, muovi on täysin korvannut plastiikin.

Kielivaliokunnan työjaosto valmisteli valiokunnan käsiteltäviksi tulevat kysymykset. Työvaliokunta käsitteli myös itse sanakysymyksiä. Se esimerkiksi suositti sanaa kauppaedustaja mieluummin kuin ”kauppamatkustaja”, ”kun on kaupallisia edustajia, jotka asuvat vakinaisesti jollakin paikkakunnalla eivätkä siis edustustehtävissään matkusta ja kun kauppamatkustaja-sanassa on hieman vanhentuneen sävyä, päätettiin sekä asia- että tyylisyistä suosittaa kauppaedustaja-sanaa”. Lisäksi työjaostolta kysyttiin tai sille ilmoitettiin tärkeimpiä tai muuten kiinnostavia kielitoimiston puhelinneuvonnassa esillä olleita kysymyksiä. Niinpä vuonna 1945 oli suositettu ruotsin pendeldörr-sanan vastineeksi heiluriovea, oli määritelty liikennetermejä sivuuttaa, ristetä, väistää ja ohittaa. Vuoden 1946 lopulla kirjattiin mm. seuraavat kannat: ”Urheilukilpailujen viimeiseksi jääneen kilpailijan (myös joukkueen) leikillisenä nimityksenä on ollut meilläkin jumbo. Helsingin kaupungin asianomainen lautakunta oli tiedustanut, millä suomalaisella sanalla se voitaisiin korvata. Päätettiin panna ehdolle sana nalli, joka tunnetaan sanonnasta ’jäi kuin nalli kalliolle’.” Seuraavana vuonna ei kannatettu äitien päivä -nimityksen muuttamista äidin päiväksi edellisen vakiintuneisuuden vuoksi, vaikka yksikönkin katsottiin tietysti olevan mahdollinen ja oikea. Ei myöskään kannatettu valiokunnalle ehdotettua sanaa kärkky bakteerin suomalaiseksi nimeksi eikä ruokavalion muuttamista ruokavaalioksi. Valiokunnalle ilmoitettiin myös ”Yleisradion ja Suomen Kuvalehden toimeenpanemasta kilpailusta, jossa arvokkaan, taiteellisen ajanvietteen (musiikin ja kirjallisuuden) nimitykseksi oli valittu sana viihde (viihdemusiikki, viihdekirjallisuus, viihdeosasto jne.)”.

Kun Suomen Akatemian kielitoimisto aloitti toimintansa vuonna 1949, sen ohjaavaksi elimeksi tuli viisimiehinen kielilautakunta. Jäseniksi Suomen Akatemian esimies kutsui entisen kielivaliokunnan, joka valitsi puheenjohtajakseen Martti Rapolan. Monet lautakunnan käsittelemistä asioista nousivat kielitoimiston päivittäisestä työstä ja Nykysuomen sanakirjan toimitustyössä esiin tulleista kysymyksistä, olihan lautakunnan jäsen ja sihteeri Matti Sadeniemi myös Nykysuomen sanakirjan päätoimittaja.

Akatemian kielilautakunta hyväksyi mm. heikkoasteisen taivutuksen mansikka-tyyppisten sanojen koko monikkoon, siis myös taivutukset mansikoina, mansikoineen ja mansikoihin. Vanhastaan heikko aste on ollut muodoissa mansikoita, mansikoiden ja mansikoitten. Samoin hyväksyttiin ilmaukset yli kolmesataa miestä ja alle 16-vuotias, joissa sanoja yli ja alle käytetään adverbeina kuten puhekielessä; nykyään tuskin kukaan niitä oudoksuisikaan. Sen sijaan moni itämurteinen vastustaa vieläkin kirjakieleen 1973 hyväksyttyä passiivin partisiipin partitiivia saada- ja tulla-verbin yhteyteen: sain työn tehtyä ja työ tuli tehtyä. Kaikki puhekieleen vakiintuneet käyttömuodot eivät kuitenkaan saaneet kielilautakunnan hyväksyntää. Esimerkiksi sellaiset passiivin partisiippimuodot kuin on pakotettu johonkin, on huvitettu jostakin ja on vakuutettu jostakin eivät saaneet lautakunnan hyväksyntää. Nykyinen kielenkäyttö osoittaa, ettei ollut tarpeen hyväksyäkään.

Edelleen käsiteltiin usein lainasanojen omapohjaisia vastineita. Eräs henkilökuntalehti oli tiedustellut vastinetta ilmaukselle public relation. Lehti itse oli käyttänyt nimitystä yleisökosketus; lautakunta piti kuitenkin parempana sanaa suhde, ja vastineeksi onkin vakiintunut suhdetoiminta. Vuonna 1949 oli Hannes Teppo ehdottanut magnetofonin suomenkieliseksi vastineeksi sanaa äänikkö ”kojeyhdistelmä, jonka muodostavat äänenotin, äänentallennin ja äänentoistin”. Nimi olisi selvästi kuvannut laitetta paremmin kuin nauhuri, mutta ”Lautakunta ei vielä ensikuulemalta katsonut voivansa puoltaa sanaa, vaikka todettiin, että jos suomalaista termiä aiotaan saada käyttöön, asialla on kiire.” Vuonna 1949 keskusteltiin rahayksikkömme nimestä. ”Lautakunta päätti saattaa Suomen Pankin tietoon käsityksenään, että se toivoi vanhojen nimitysten markan ja pennin säilyttämistä uusien sata kertaa suurempien yksiköiden nimenä; jos tämä kuitenkin katsotaan mahdottomaksi, on pari puntamarkka lautakunnan mielestä ensimmäisellä tilalla, sen jälkeen riksi – markka. Talari – taalari – taaleri pesyettä lautakunta ei pitänyt suositeltavana jo sanojen pituuden tähden: katsottiin, että yksikön nimen on oltava kaksitavuinen.” Väestöpoliittinen tutkimuslaitos oli tiedustellut uutta termiä ruotsin sanan tätort vastineeksi. Tutkimuslaitos itse oli pitänyt sanaa asutuskeskus sopimattomana. Pohdittiin sanoja taajala ja taajasto, joita kannatettiin ja vastustettiin. ”Sen sijaan kaikista oli mahdollinen maist. Tepon esiin viskaama taajama.” Onnistunut keksintö oli myös englannin self adhesive paper -termin vastineeksi 1959 suositettu ilmaus tarrapaperi samoin kuin seuraavana vuonna campingin vastineeksi ehdotettu leirintä.

Lainasanojen vastineitten lisäksi usein toistuva sanaongelma olivat ammattinimikkeet. Esimerkiksi valtion palkkauslautakunnalle suositettiin nominatiivialkuisina nimityksiä kanslia-, toimisto-, osasto-, jaosto- ja piiripäällikkö. Sen sijaan genetiivialkuisina esimerkiksi puhelunvälittäjä, majakanvartija ja hovioikeudenneuvos. Yleisradio oli kysynyt vastinetta sanalle speaker. Ehdolle asetettiin sanat juontaja, johdattaja, puhemies ja puhuttaja. Monissa kysymyksissä on jälkimaailman helppo olla viisas ja sanoa, mikä olisi ollut paras.

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen perustamisasetuksessa 1976 määrättiin: ”Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen asiantuntijaeliminä ovat suomen, ruotsin ja saamen kielen lautakunnat – – . Suomen ja ruotsin kielen lautakunnan tehtävänä on alallaan päättää kielenkäyttöä koskevista periaatteellisista tai yleisluonteisista suosituksista.” Aluksi tähän lautakuntaan kuului seitsemän jäsentä. Uuden työjärjestyksen (1994) mukaan ”Suomen kielen lautakuntaan kuuluu kuusi jäsentä, joista yksi on tutkimuskeskuksen johtajan nimittämä kielenhuolto-osaston edustaja. Kuudesta jäsenestä neljän tulee olla suomen kielen tutkimukseen ja käyttöön hyvin perehtyneitä sekä kahden johonkin kielenkäytön erikoisalaan tai tiedotustoimintaan käytännössä perehtyneitä.” Suomen kielen lautakunnan puheenjohtajana oli 1976–80 professori Terho Itkonen, vuosina 1980–88 professori Osmo Ikola ja vuodesta 1988 lähtien apulaisprofessori Päivi Rintala.

Ensimmäisinä vuosina käsiteltiin esimerkiksi raamatunkäännöskomitean kysymystä Raamatun nimistä, suomalaisten nimien kirjoittamista kyrillisin kirjaimin (ks. Kielikello 10/ 1977 ja 4/1987), ison ja pienen alkukirjaimen käyttöä julkishallinnon elinten nimissä, esimerkiksi eduskunta, valtiovarainministeriö, ylioppilastutkintolautakunta, mutta Kansaneläkelaitos, Merentutkimuslaitos, Kirkon keskusrahasto, Taideteollinen korkeakoulu (ks. Kielikello 2/1978). Yksittäisistä kysymyksistä mainittakoon joitain esimerkkejä: Ruotsin sanan livskvalitet, saksan Lebensqualität vastineeksi suositettiin sanaa elämänlaatu. Sanan real time system suomenkielisenä vastineena suositettiin käytettäväksi mieluummin sanaa ajantasajärjestelmä kuin tosiaikajärjestelmä. Useassa kokouksessa etsittiin vastinetta ilmaukselle jet lag. Esillä olivat mm. sanat aikaeroväsymys, lentoviive, jättämä, lentoheite, heite ja viske; vastineeksi suositettiin lopulta sanaa aikaerorasitus, joka sitten on vähitellen juurtunut kielenkäyttöön. Hyvin nopeasti vakiintui ruotsin ilmauksen lättläst litteratur vastineeksi 1978 tarjottu selkokirjallisuus samoin kuin 1985 AIDSin vastineeksi suositettu immuunikato tai täydellisemmin immuniteetin kato. Lainasanan infrastruktuuri vastineeksi suositettiin 1980 suomen sanaa perusrakenteet tai varusrakenne.

Luonteeltaan kielilautakuntien päätökset ovat suosituksia. Kielenhuollon kysymyksiä pohtiessaan asiantuntijaelimet ovat noudattaneet oman aikansa ihanteita. Yleisenä periaatteena on kuitenkin pidetty kirjakielen vakiintuneisuutta. Toisaalta kirjakieleen on tuotu puhekielen muotoja vakiintuneisuuden perusteella. Yksi periaate on ollut ilmausten taloudellisuus, pyrkimys lyhyyteen (kuulakynä pro kuulakärkikynä, turvamies pro turvallisuusmies, voimistaa pro voimistuttaa). Myös sääntöjen taloudellisuutta, tarpeettomien poikkeusten välttämistä, on pidetty silmällä esimerkiksi pohdittaessa objektin sijanvalintaa tai substantiiviattribuutin taipumista.

Suomen kielen lautakunnan 1980- ja 90-luvulla käsittelemiä asioita on lautakunnan puheenjohtaja Päivi Rintala esitellyt Kielikellossa 2/1994 (suomen kielen lautakunnan rooli kielenhuollossa, ks. Lue myös) ja erityisesti Suomen kielen perussanakirjaan liittyviä kysymyksiä Marja Lehtinen Kielikellossa 3/1994 (Sanoja, merkityksiä, ohjeita. Eräs näkökulma Perussanakirjaan, ks. Lue myös).

Suuret sanakirjatyöt

Ennen kielitoimiston perustamista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralla oli jo meneillään suurtyö suomen kielen parissa. Marraskuun 17. päivänä 1927 oli eduskunta päättänyt Antti Kukkosen ja seitsemän muun kansanedustajan aloitteesta ”kehottaa hallitusta ryhtymään toimenpiteisiin suomen kirja- ja sivistyskielen kantasanakirjan aikaansaamiseksi”. Aloitteen syntyyn johtaneita välittömiä syitä kuvasi aloitteen ensimmäinen allekirjoittaja rovasti Antti Kukkonen viisikymmentä vuotta myöhemmin kielitoimistoon lähettämässään kirjeessä näin:

Eduskunnalla oli erillinen tarkastusvaliokunta, jonka tuli huolehtia siitä, että asiakirjat olivat päätösten mukaisia ja niiden kieli virheetöntä. Silloin tällöin esiintyi epäselvyyttä siitä, mitä sanaa tai muuta kielellistä ilmaisua oli pidettävä oikeana. Kun ohjetta antavaa teosta ei ollut eikä muitakaan keinoja keksitty, valiokunnan toimeksiannosta pyysin yksityistapauksissa asiantuntijain lausuntoja. Joltisenkin varmasti E. N. Setälä oli yksi niistä.

Näin sattuman varaiseksi kielemme käytön valvonta ei saattanut jäädä ainakaan niin tärkeän julkisen elimen kuin eduskunnan osalta. Kun lisäksi tiedettiin, että eräissä muissa maissa yleisen sanakirjan tarve oli jo tyydytetty, virisi keskustelu sellaisen teoksen aikaansaamisesta meilläkin. Muistikuvani kertoo toki sen verran, että kulttuurielämämme edustajien yhteinen mielipide näytti olevan kypsynyt kannattamaan toimeentarttumista.

Sanakirjan käytännön toteutus uskottiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Sen päätoimittajana oli aluksi professori Martti Airila ja vuodesta 1939 lähtien professori Matti Sadeniemi.

Nykysuomen sanakirja pyrkii esittämään oman aikansa yleiskielen koko keskeisen sanavaraston ja valaisemaan sitä pelkästään suomenkielisin määritelmin ja käyttöesimerkein. Siihen asti suomesta oli ollut vain kaksikielisiä sanakirjoja, joissa vieraan kielen sanoille on esitetty omakieliset vastineet tai omille sanoille vieraskieliset. Yksikielinen sanakirja porautuu syvemmälle kuvattavaansa.

Nykysuomen sanakirja on deskriptiivinen sanakirja. Se siis kuvaa aikansa suomen kielen käyttöä, ja sellaisena se on ensimmäinen yhtenäistävä läpileikkaus yleiskielen keskeisistä sanavaroista. Se on myös normatiivinen, eli se antaa ohjeita siitä, miten kieltä kirjoitetussa tekstissä käytetään: Hakusanoista selviää sanojen suositettava kieliasu, joka oli saattanut vaihdella etenkin yhteen ja erikseen kirjoittamisen kannalta. Hakusanoihin on liitetty myös numeroindeksi, josta selviää sanan taivutus. Sanan merkitys on esitetty tiiviiden selitteiden sekä synonyymien avulla. Lisäksi on kuvattu, miten sanaa käytetään erilaisissa lauseyhteyksissä eli mikä on sen rektio, millaisessa tyylilajissa sitä käytetään, onko se jonkin erikoisalan termi jne. Kaikkia näitä seikkoja pohtiessaan sanakirjan toimittajat ottivat samalla kantaa kielenhuoltokysymyksiin. Periaatteellisten kysymysten pohdinnassa he saivat apua kielivaliokunnalta ja loppuvaiheessa Suomen Akatemian kielilautakunnalta.

Nykysuomen sanakirja ilmestyi alun perin kuutena osana vuosina 1951–61. Jo 1960-luvulla sanakirjasta julkaistiin sisällöltään muuttamaton kolmiosainen ns. kansanpainos, ja 1970-luvulla sitä alettiin täydentää erityyppisillä lisäosilla. Sanakirjan käyttäjiä on hämmentänyt se, että alkuperäisen kuudennen osan jälkeen ilmestyi toisenlainen neljäs osa, sitten erilainen viides osa jne. Yleiskielen sanavaroja esittelevät kolme ensimmäistä osaa ovat sisällöltään täsmälleen alkuperäisen kuusiosaisen sanakirjan mukaisia.

Nykysuomen sanakirjan viimeisen osan ilmestyttyä 1961 toimitus hajotettiin, kun ei heti nähty uuden sanakirjan tarvetta. Sanakirjan kokeneimmat toimittajat Jouko Vesikansa ja Arvo Keinonen kuitenkin voitiin kiinnittää kahteen uuteen assistentin toimeen. Arvo Keinosen tehtäväksi tuli vierassanoja, ns. sivistyssanoja, käsittelevän sanakirjan suunnittelu ja laatiminen. Teoksen ”Nykysuomen sivistyssanakirja. Vierasperäiset sanat” toimitustyö alkoi vuonna 1962, ja teos ilmestyi 1973. Aluksi ajateltiin vain sivistyssanojen luetteloa, josta kävisi ilmi lainasanojen kirjoitusasu. Myöhemmin päädyttiin selityksillä varustettuun sivistyssanakirjaan.

Nykysuomen sivistyssanakirjassa on kaikkiaan noin 30 000 hakusanaa: suomeen mukautettuja erikoislainoja ja lainanantajakielen mukaan kirjoitettuja sitaattilainoja. Sitaattilainojen ääntämys on lainanantajakielen mukainen, ja se on osoitettu hakusanan jäljessä. Yleislainat pitäisi ääntää kirjoitustavan mukaan kuten suomen omatkin sanat, mutta pitkään niiden ääntämys horjui ja kielitoimisto lähetti asiasta useita paimenkirjeitä kouluille ja Yleisradiolle.

Vierassanat ovat suomen kielelle suurempi ongelma kuin useimmille muille Euroopan kielille, koska suomi poikkeaa äännejärjestelmältään huomattavasti lainasanojen lähtö- ja välittäjäkielistä. Lainasanojen mukautuminen suomeen onkin ollut hidasta. Nykysuomen sivistyssanakirjan ilmestyminen on kuitenkin vakiinnuttanut selvästi vierassanojen kirjoitusasuja. Sen voi päätellä vaikkapa siitä, että 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla kielitoimiston puhelinneuvonnasta lainasanoja kysyttiin selvästi vähemmän kuin vielä 1960-luvulla. Edelleen kuitenkin yleisönosastokirjoittajat moittivat viestimissä kuultavaa lainasanojen ääntämystä huonoksi, mutta vähitellen tämäkin puoli on korjaantunut. Koulujen äidinkielenopetus on vakiinnuttanut etenkin lainasanojen kirjoitustapoja.

Samaan aikaan kun sivistyssanakirjaa viimeisteltiin, suunniteltiin uutta yleiskielen sanakirjaa. Aluksi oli tarkoitus tehdä tiivis yksiosainen jokamiehen sanakirja ja sen jälkeen Nykysuomen sanakirjan uusi laitos. Hankkeen suunnitelmat teki Jouko Vesikansa, ja sitä alettiin toteuttaa hänen johdollaan. Työn edetessä pidettiin kuitenkin tarkoituksenmukaisimpana laatia laajempi nykykielen keskeisen sanaston esittelevä sanakirja. Nykysuomen sanakirja oli perusteellinen 1900-luvun alkupuolen suomen kielen sanaston kuvaus, ja valtaosa sen sisällöstä on edelleen kielemme keskeistä sanastoa. Mutta se ei enää esittele koko nykykielen sanastoa; aineiston järjestelmällinen keruu oli lopetettu jo 1938.

Oman aikamme sanaston kuvaus Suomen kielen perussanakirja ilmestyi kolmiosaisena vuosina 1990—94. Se keskittyy vuosisatamme loppupuolen elävän yleiskielen kuvaamiseen. Perussanakirja pyrkii selvittämään kielenkäyttäjälle sanastomme kirjoitustavat, taivutukset ja merkitykset sekä tavallisia käyttöyhteyksiä. Perussanakirjaa toimitettaessa on varauduttu myös tulevaisuuteen. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa jatketaan nykykielen sanojen keruuta ja pidetään yllä Perussanakirjan ajantasaista tietokantaa myöhempiä laitoksia varten. Tekeillä on myös sanakirjan sähköinen versio. – Perussanakirjan toimitusperiaatteita on selvitelty Kielikellon numeroissa 1/1991, 3/1991 ja 3/1994.

Suomen kielen suurten sanakirjojen – Nykysuomen sanakirjan, Nykysuomen sivistyssanakirjan ja Suomen kielen perussanakirjan – toimitustyö on osa kielitoimiston historiaa, ja niiden merkitys kielenkäytöllemme on tärkeä osa kielenhuoltoa. Sanakirjat ovat kodifioineet kielenhuoltoa eli vakiinnuttaneet kielenhuollon suosituksia. Niiden hakusanoista, taivutusmuodoista, merkityksenselityksistä ja käyttöesimerkeistä voimme lukea kielenhuollon suosituksia. Suuria sanakirjoja saamme kiittää siitä, että kirjoitusjärjestelmämme on vakiintunut, ja kouluja saamme kiittää siitä, että Suomen kansa hallitsee tuon järjestelmän varsin hyvin.

Neuvonta

Yksi Nykysuomen sanakirjan syntyyn johtanut syy oli siis se, että eduskunnan tarkastusvaliokunta tarvitsi nopeasti neuvoja kielenkäyttöongelmiinsa. Ongelmat yleensä ratkesivat kysyttäessä puhelimitse kielen asiantuntijoilta. Perimätieto kertoo, että kyselyt jatkuivat, kun tiedettiin, että Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa oltiin laatimassa suomen kieltä käsittelevää sanakirjaa. Yksi syy kielitoimiston toiminnan aloittamiseen saattaa ollakin se, että Nykysuomen sanakirjan toimittajille haluttiin järjestää työrauha ohjaamalla kielestään kiinnostuneet suomalaiset kysymään neuvoja vain tietystä puhelimesta yleisesti tiedossa olevana aikana.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustavassa kokouksessa 16.2.1831 oli jo tullut puhe ”suomen kielestä, mitenkä sitä parahiten saataisi tointumaan kirjallisiin menoihin”. Lopulliset syyt olivat varsin käytännöllisiä. Selvitellessään kielitoimiston perustamiseen johtaneita välittömiä syitä SKS:n sihteeri dosentti Aarne Anttila kertoo Uuden Suomen mukaan (3.1.1945): ”Viime vuosina on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunnalle, yksityisille kielimiehille, jopa heidän tuttavilleenkin saapunut satoja oikeakielisyystiedusteluja, jotka parhaiten todistavat tällaisen toimiston välttämättömyyttä.”

Kielitoimiston työssä keskeistä on koko toiminta-ajan ollut saattaa tietoa kielestä kieliyhteisön käyttöön – kysyttäessä ja kysymättä. Kielenkäyttäjien omia ongelmia on ratkottu puhelimitse ja kirjeitse sekä erilaisissa koulutustilaisuuksissa.

Kielitoimiston puhelinneuvonta oli alusta alkaen hyvin näkyvästi lehdistössä esillä. Jo kuukautta ennen toimiston perustamista lehdet otsikoivat: ”Kielitoimisto aloittaa toimintansa. Antaa maksutta neuvoja suomenkielen oikeasta käytöstä ja oikeinkirjoituksesta.” (Helsingin Sanomat 3.12.1944.) ”Kieliakatemian ajatus vihdoinkin toteutumassa.” (Kauppalehti 8.12.1944.) Helsingin Sanomat lupasi vielä kirjoittaessaan viikkoa myöhemmin neuvontatoimiston perustamisesta: ”Vastaa oikeakielisyyskysymyksiin sekä ratkaisee ennen selvittämättömät seikat.” Myös Uusi Suomi ja Suomen Sosialidemokraatti kirjoittivat näkyvästi kielitoimiston perustamisesta. Ja toimiston toimittua kaksi päivää otsikoi Aamulehti: ”Oikeakielisyysneuvoja antava kielitoimisto osoittautunut heti ensi päivinään paljon käytetyksi laitokseksi.” (Aamulehti 4.1.1945.) Etelä-Pohjanmaa-lehti sanoo (7.2.1945) toimiston hoitajan maisteri Hannes Tepon kertovan, ”että startti on tapahtunut ankaran kysynnän merkeissä ja että aukiolon ensimäisenä päivänä soitettiin toimistoon jo 33 tiedustelua – kolmen tunnin aikana. Joten tällainen toimisto on heti alussa näyttäytynyt tarpeen vaatimaksi. Suomen kansa on aina ollut kärkäs puhdasviljelemään kaunista kieltään ja sehän on kansallista kulttuuriharrastusta jos mikään.

Lehtiä kiinnosti niin puheluiden määrä kuin toimiston työn sisältökin. Ilta-Sanomat otsikoi 12.2.45: ”Kielitoimisto vastannut 425:een kielitiedusteluun”, useat lehdet julkaisivat maaliskuun 10:ntenä tiedon ”Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielitoimistolla ollut 715 asiakasta tähän mennessä” ja Helsingin Sanomat 16:ntena huhtikuuta ”Kielitoimistolla yli 1 000 asiakasta”. Suomen Sosialidemokraatti julkaisi huhtikuun 8:ntena Hannes Tepon haastattelussa kiinnostavia kysymyksiä: ”Mikä on astalo, onko öylätti sama kuin messuleipä, kuinka päin ovat loimet ja kuteet kankaassa, kuinka kirjoitetaan Mälarjärvi, mistä on Turun Kiinanmyllynkatu saanut nimensä, onko tiskata-sanalla suomenkielistä vastinetta, mikä on lotukka?” Ensimmäisen toimintavuoden lokakuussa Kauppalehti otsikoi: ”Kielitoimiston puhelin jo täysin kuormitettu. Mitä sulhanen tarkoittaa kirjoittaessaan ’rakas vaimoni in spe’? Kyselyjä kaikilta tahoilta tarpeen, vedonlyönnin tai hauskuuden vuoksi.”

Kielitoimiston puhelineuvonnan kysymyksistä on pidetty päiväkirjaa 1.6.1945 lähtien. Päiväkirjat kertovat eri aikojen ja jopa vuodenaikojen tavallisista kysymyksistä. Ensimmäisen päivän muistiinmerkinnät kertovat soittajien (kaikkiaan 15) kysyneen mm. objektin sijoista (päätettiin valtuuttaa joku jättämään valitus), vokaalin pituutta sanassa hälyttää, samoin lainasanassa mekaanikko, sanan alkuaan kirjoitusasua (myös j:llinen tapa on mahdollinen), oli selvitetty, että köydessä on säie ja runossa säe, että huonekalumessuihin riittää pieni alkukirjain, että muistakin taideteoksista kuin kirjoista voi käyttää sanaa teos, että esilämmitys on parempi kuin etulämmitys, että kohti ja kohden ovat samanveroisia jne.

Kymmenen vuotta myöhemmin (1.6.55) kysyttiin taas lainasanojen kirjoitusasuja promootio ja alkovi, sanojen kirsi ja routa merkitystä, sanojen jäljellä, kehottaa ja huomioon ottaen oikeinkirjoitusta sekä vaihtoehtoisia genetiivejä opettajien ja opettajain sekä vertailumuotoja pitempi ja pidempi jne. Kymmenen vuotta myöhemmin (1.6.65) on kysytty samana päivänä kolme kertaa sanasta teknillinen ja tekninen, joista lyhempi muoto oli vasta tulossa kieleen, lainasanoista esplanadi, kemikaali, plyysi ja buklee, tittelistä merkologi, joka ei ole kuulunut kieleen silloin eikä nyt. Lauserakennekysymyksistä ei voi jälkeenpäin paljon päätellä, koska niistä on nopeassa vastaustilanteessa ehditty kirjata vain osa tai kysymystyyppi. Kymmentä vuotta myöhemmin (2.6.1975) on kysytty lyhenteistä (AV-materiaali, VTK = valt. kand., ko. = kyseessä oleva, paremmin kyseinen) ja niiden taivutuksesta (BMW:tä), nominatiivi- ja genetiivialkuisista yhdyssanoista (lattianpäällyste, tavarannouto mutta kesälomasijainen) jne.

Kahdeksankymmenluvun puolivälissä puhelinneuvonnasta tehtiin selvitys haastattelemalla joulukuussa 1984 ja maaliskuussa 1985 puhelinneuvonnan asiakkaita. Samanlainen selvitys tehtiin samaan aikaan Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa; kaikissa näissä maissa on järjestetty samaan tapaan kielineuvontaa puhelimitse. Selvitykseen otettiin noin 500 kysymystä, joista kirjattiin myös vastaukset ja vastaamisen apuneuvot. Samalla soittajilta kysyttiin henkilötietoja ja työpaikkaa sekä millaisesta tarpeesta kysymys kumpusi. Tiedustelua ja sen tuloksia on esitelty Kielikellossa 4/1986 (ks. Lue myös).

Vastaajien kannalta oli tärkeä se tiedustelun tulos, että 86 % ongelmista liittyi suoraan työtehtävien hoitoon. Tämä vahvisti tuntumaa toiminnan yhteiskunnallisesta luonteesta. Ahkerimmin kysyivät liikelaitoksissa työskentelevät (30 % kysymyksistä), sitten julkisen hallinnnon palveluksessa olevat (24 %), kouluissa ja opistoissa toimivat (8 %), joukkoviestinten edustajat (8 %), saman verran muualta kuin työpaikoilta ja vähän vähemmän (7 %) tutkimuslaitoksista. Kysymyksistä suurin ryhmä käsitteli oikeinkirjoitusta (37 %, lyhenteitä, yhdyssanoja ja sanaliittoja, sanojen oikeinkirjoitusta, isoa ja pientä alkukirjainta, numeroita ja merkkejä jne.), seuraavaksi eniten kysyttiin lauseopin asioita (20 %), sananvalintaa (14 %), taivutusta (8 %), sanan merkitystä (7 %), sananmuodostusta (5 %), tekstin muotoilua (4 %) jne.

Suurin osa kysymyksistä liittyy suoranaisesti kysyjällä parhaillaan käsillä olevaan työhön. Kysymyksistä voi lukea myös ajankohtaisia tapahtumia. Joulun, uudenvuoden ja pääsiäisen aikaan kysytään erilaisten toivotusten sanamuodosta, ylioppilaskirjoitusten aikaan esimerkiksi äidinkielen tehtävien ongelmista ja oppilaitosten pääsykokeiden aikaan koekysymysten yksityiskohtien tulkinnasta. Persianlahden sodan aikaan pohdittiin sanoja täsmäase ja ihmiskilpi, presidentinvaalien edellä sanoja imagonrakentaja ja mielikuvapolitiikka. EU-neuvottelujen alkaessa kysyttiin, mitä tarkoitetaan reunaehdoilla ja asioiden edetessä mitä tarkoitetaan rusinapullateorialla, direktiivillä ja subsidiariteetilla.

Kielitoimiston puhelinneuvonnan soittojen määrä on koko ajan lisääntynyt. Ensimmäisenä vuonna ”tiedustuksia” tuli 3 764, seuraavana 5 845 ja vuonna 1947 yhteensä 6 336 puhelua. Vuonna 1955 puheluja oli 7 473, keskimäärin 23 puhelua työpäivää kohti, vuonna 1965 puheluja 9 756, keskimäärin 36 puhelua, 1975 oli 9 758 puhelua, keskimäärin 42 puhelua (lauantai ei enää ollut työpäivä), 1985 puheluja 12 198, keskimäärin 54 puhelua, 1990 puheluja 13 751, keskimäärin 60 puhelua ja vuonna 1994, jolloin syksyllä pidennettiin päivittäistä vastausaikaa, puheluja oli 15 386, keskimäärin 66 puhelua työpäivää kohti. Neuvontakyselyjä on niin tiheään, että soittajien kannalta numeron ruuhkaisuus on ongelma.

Kielitoimiston jokapäiväisessä työssä ovat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen runsaiden arkistotietojen lisäksi käytettävissä fennistiikan tähänastiset tutkimustulokset. Se ei kuitenkaan aina riitä. Koska valmista tutkimusta ei kaikista tarpeellisista asioista ole tai tarvitaan tarkistusta, on tehtävä myös omia selvityksiä. Periaatteellisia kannanottoja varten työssä on tukena suomen kielen lautakunta. Kaikkiaan työ kielitoimiston puhelinneuvonnassa on mielenkiintoista, joskus raskasta mutta hyvin palkitsevaa.

Luentoja ja koulutusta

Monissa ammateissa ja monilla työpaikoilla kieli on tärkein työväline. Sitä mukaa kuin kielitoimiston työ tuli tunnetuksi, alettiin työpaikoilla kysellä kielitoimistolta lisäkoulutusta tämän työvälineen huoltamiseksi. Varmaankin tätä työtä olivat jo ennen tehneet eri oppilaitosten opettajat. Ensimmäiset maininnat ulkopuolella pidetyistä esitelmistä kertovat, että vuonna 1947 on pyydetty urheilutoimittajille tunnin luentoa kielenkäytön alalta. Seuraavaksi on maininta, että vuonna 1950 on luennoitu nuorisolehtien toimittajille ja SVUL:n liittojen sihteereille.

Vähitellen toiminta lisääntyi ja voimat pyrittiin keskittämään niille ammattiryhmille, joiden työväline on kieli ja jotka antavat muille kielenkäyttömalleja. 1950-luvun lopulla ja 1960-luvulla toimiston hoitaja Matti Sadeniemi ja hänen työtoverinsa luennoivat paljon lehtimiehille, opettajille, mainosmiehille, radiotoimittajille ja kääntäjille. 1970- ja 80-luvulla erityiseksi kohteeksi tuli vielä hallinnon ja oikeudenkäytön kieli. Kielitoimiston toimistopäällikkö Esko Koivusalo aloitti muun kielitoimiston väen kanssa erityisesti hallinnon tekstejä tuottavien viranomaisten kielenhuoltokoulutuksen yhteistyössä virastojen kanssa. Samoin järjestettiin koulutustilaisuuksia hovioikeuksissa ja eräissä lääninoikeuksissa.

Tämä toiminta laajeni niin, ettei sitä voitu enää hoitaa muun työn ohessa. Vuonna 1981 saatiin asetus toiminnasta perittävistä maksuista, joiden turvin on voitu palkata kouluttajia. Esimerkiksi vuonna 1994 kielitoimistossa järjestettiin yhteensä 22 kurssia, joihin kuka tahansa voi osallistua: kielenhuoltopäiviä sihteereille ja tekstinkäsittelijöille, kielipäiviä toimittajille, tiedottajille ja markkinoijille, kielenhuollon jatkokursseja, virkakielestä asiakaskieleen -kursseja, standardipäiviä jne. Lisäksi järjestettiin tilauskoulutusta työpaikoille: lehtien toimituksille, vakuutuslaitoksille, rakennushallitukselle, kääntäjille, liikelaitoksille jne. Tällaisella kurssilla voidaan keskittyä asianomaisen työpaikan omiin teksteihin ja pohtia niiden selkeyttämiskeinoja.

Virkakielen huolto

Viime vuosikymmeninä hallinto on paisunut ja suunnittelun osuus hallinnossa lisääntynyt. Tämä on tuonut mukanaan mutkikkaita ja usein myös mutkikkaasti ilmaistuja asioita. Kielitoimiston koulutuksessa on 70-luvulta lähtien kiinnitetty erityistä huomiota hallinnon kielen ymmärrettävyyteen. Koulutustilaisuuksissa kertyneen aineiston pohjalta Esko Koivusalo ja Liisa Huovinen-Nyberg julkaisivat 1980 opaskirjan Selkeä virkakieli, josta hallinnon virkamiehet saivat neuvoja kielenkäyttönsä selkeyttämiseksi.

Hallinnon kielen ongelmiin kiinnittivät myös hallinnon virkamiehet itse huomiota. Asioiden parantamiseksi valtioneuvosto asetti 18. lokakuuta 1979 komitean, jonka tehtäväksi annettiin ”laatia ehdotukset siitä, miten säädösten sekä kansalaisille annettavien päätösten ja muiden tekstien ymmärrettävyyttä voidaan parantaa”. Komitean puheenjohtajaksi kutsuttiin lainsäädäntöneuvos Paavo Nikula, ja sen jäsenenä oli laki-, virka- ja lehtimiesten ohella Esko Koivusalo kielitoimistosta. Komitean 1981 ilmestynyt mietintö Kieli ja virkakoneisto on sekin tavallaan kielenhuollon opaskirja, koska se esittelee virkakielen pahimpia ongelmia ja niiden parannuskeinoja. Mietinnön pohjalta valtioneuvosto antoi 23.6.1982 päätöksen toimenpiteistä valtion viranomaisten kielenkäytön parantamiseksi. Päätöksessä määrättiin kielen asiantuntijaksi kielenkäytön kehittämisessä Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Työhön saatiin kielitoimistoon virkakielen huoltajan virka ja tutkimuskeskukseen myös virkakielen tutkijan virka.

Kielenhuoltajien ja viranomaisten yhteisin toimin hallinnon kieli onkin Suomessa, kuten Pohjoismaissa yleensä, kehittynyt hyvään suuntaan: hallinnon kieltä on vireytetty normaalin käyttökielen voimavaroin ja lähennetty sitä näin tavallisen kansalaisen kielenkäyttötottumuksiin. Uutena ongelmana virkakieleen on tullut Euroopan unionin mukanaan tuoma kielenkäyttötyyli, joka on peräisin Keski-Euroopan maiden kansliakielten perinteestä. Suomen kielen lautakunta jättikin kesällä 1994 oikeusministeri Anneli Jäätteenmäelle aloitteen kielenhuoltajan viran perustamisesta EU-tekstien huoltoon. Oikeusministeriön yhteydessä toiminut ETA-käännösyksikkö on jo nyt ollut tiiviissä yhteydessä kielitoimiston virkakielen huoltajaan. Näin voidaan kuitenkin selvittää vain yksityiskohtia, kokonaisia tekstejä ei voida tarkistaa.

Kielikello

Kotikielen Seuran aikakauslehdessä Virittäjässä oli julkaistu lehden ensimmäisestä vuosikerrasta (1897) alkaen oikeakielisyyspalstaa. Esitellessään vuonna 1938 saksalaista lehteä Muttersprachea Matti Sadeniemi sanoi:

Lehti on huomattavasti käytännöllisempi ja yleistajuisempi ohjelmaltaan kuin Virittäjä, joka vetoaa pääasiassa niin sanoakseni ammattimaisiin äidinkielen harrastajiin, kielentutkijoihin ja opettajiin. ”Muttersprache” on suuren yleisön lehti, joka ei sisällä juuri lainkaan ankaran tieteellistä tutkimusta, vaan melkein yksinomaan herättäviä ja opettavia kansantajuisia artikkeleita käytännöllisen kielenviljelyn kysymyksistä.

Tämä sai nimimerkki Onni E. H:n anomaan Helsingin Sanomien yleisönosastossa 19.4. 1938:

Kielemme mestarit, antakaa meille oikeakielisyyslehti! – – Yleistajuinen oikeakielisyyslehti saisi meillä kaikista merkeistä päättäen hyvin laajan levikin. Sitähän tarvitsisivat äidinkielensä viljelyä harrastavan kansamme kaikki kerrokset. Ryhtymättä päivänselvää asiaa tässä laajemmin pohjustelemaan rohkenen vain esittää, että olisi suurta yleisöä kiinnostavaa saada kuulla, mitä oikeakielisyysmiehemme kysymyksestä arvelevat. Onko toiveita, että meillä ehkä piankin saadaan suomalainen oikeakielisyyslehti?

Tähän vastasi Virittäjän päätoimittaja Lauri Hakulinen:

On mahdollista, että hyvin toimitettu suomalainen oikeakielisyyslehti saisi, kuten hra Onni E. H. uskoo, laajahkonkin levikin. Niin suosituksi se tuskin kuitenkaan voisi tulla, että se kannattaisi, varsinkaan jos lehden sisällys pirteydestään ja keveätyylisyydestään huolimatta pyrittäisiin säilyttämään asiallisesti pätevällä tasolla, kuten tarkoitus tietenkin vaatisi. Näin ollen ei mikään yksityinen kustannusliike luultavasti ainakaan ajan pitkään haluaisi tuollaista aikakauslehteä julkaista.

Hakulinen vertasi eri maiden vastaavien lehtien kustannustapoja, mm. Unkarin ”suuren suosion saavuttanutta, tietääkseni ainakin 5 000 kpl:n painoksena leviävää oikeakielisyyslehteä, jota kustantaa valtion tukema Unkarin tiedeakatemia.”

Ajatus omasta lehdestä eli varmaan kielitoimiston alkuajoista lähtien. Kun sellaista ei ollut, pidettiin varsin tiivistä yhteyttä päivälehtiin ja Yleisradioon kirjoittamalla ja muistuttamalla tärkeistä ajankohtaisista kysymyksistä. Mutta tiedotuslehdenkin aika tuli.

Ensimmäinen maininta Kielikellosta on Suomen Akatemian kielilautakunnnan 18. marraskuuta 1968 pidetyn kokouksen pöytäkirjasta. Syntymätodistus on lyhytsanainen: ”Keskusteltiin Kielitoimiston tiedotteesta Kielikellosta, joka julkaistaan yhteistoimin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa.”

Kielikellon 1. numeron esipuhe on päivätty marraskuussa 1968. Siinä toimittajaksi mainittu Matti Sadeniemi on lyhyeen, suorastaan niukkaan tapaansa sisällyttänyt 52 sanaan niin lehden ideologian ja toimitusperiaatteet kuin käyttäjän kannalta tärkeän teknisen seikan:

Tämä Kielikello ei tietenkään ole juorulehti – kuten nimi hieman ilkikurisesti saattaa erehdyttää uskomaan – vaan se haluaa kiinnittää lukijoidensa huomiota ja välittää tietoa Suomen Akatemian kielitoimiston suosituksista. Se pyrkii myös avaamaan lukijoille näkymiä kielen maailmaan.

Toivomme voivamme julkaista näitä vihkosia jatkuvasti. Niitä varten, jotka haluavat säilyttää niitä mapissa, on takasivulle sijoitettu lävistysmerkit.

Tuo ”ilkikurinen nimi” on varmaan ollut hyvä valinta, ainakin se tuntuu jääneen hyvin kansan mieleen.

Ensimmäinen numero (1968), 20-sivuinen ”Kielikello 1” -niminen vihkonen, sisälsi pääasiallisesti kielenkäyttöohjeita. Sitä jaettiin ilmaiseksi 7 000 kpl, äidinkielen opettajille ja opiskelijoille, sanoma- ja aikakauslehtien toimittajille sekä mainosväelle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kustansi lisäksi 1 000 kpl:n painoksen kirjakaupassa myytäväksi. Vähitellen alettiin vihkosen sijata puhua lehdestä, ja painoskin kasvoi toiselle kymmenelle tuhannelle.

Lehti ilmestyi 1968–77 kerran vuodessa, 1978–83 kahdesti ja vuodesta 1984 lähtien neljästi vuodessa. Vuonna 1976 ilmestyneestä numerosta 9 lähtien julkaisija oli Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja kustantaja Valtion painatuskeskus, nykyinen Painatuskeskus Oy. Päätoimittaja oli seitsemässä ensimmäisessä numerossa Matti Sadeniemi, vuodesta 1975 vuoteen 1990 Esko Koivusalo ja 1990–93 Maija Länsimäki. Valtion painatuskeskus teki Kielikellon lukijoista selvityksen vuonna 1989. Muutama kohta tutkimuksen tiivistelmästä: Kielikellolla on keskimäärin 4,1 lukijaa. Sitä luetaan moneen kertaan, 86 % vastaajista palaa sen artikkeleihin usein tai muutamia kertoja ja 90 % vastaajista säilyttää Kielikellon. Eniten Kielikellosta seurataan oikeinkirjoitusohjeita; runsaasti lukijoita on myös suomen kielen lautakunnan antamilla ohjeilla ja hyvää tyyliä käsittelevillä artikkeleilla. Toimitus saa jonkinlaisen käsityksen lukijain toivomuksista myös kirjeiden ja puhelinsoittojen välityksellä. Kuva syntyy myös siitä, mitä vanhoja numeroita kysytään edelleen. Tällaisia ovat olleet kaikkien aikojen 2. numero (1969), johon tiivistetyt välimerkkiohjeet pätevät edelleen. Kirjoittamisen tekniikkaa ovat käsitelleet kolme numero ja merkki -Kielikelloa ja kaksi lyhennenumeroa, joita aina kysytään. Tunnettu on ”Ruokakello”, vuoden 1983 kakkosnumero, joka siirtyi pian kotitalousoppilaitosten kurssikirjaksi. Aina on ollut myös niitä lukijoita, jotka ovat kiinnostuneita sanojen alkuperästä ja murretaustoista.

Yhteistyötä

Kielitoimistolla on ollut paljon yhteistyötä Yleisradion kanssa. Ensimmäisen toimintavuoden joulukuussa Lauri Hakulinen piti radiossa pidettävien oikeakielisyysesitysten johdantoesitelmän. Kevätkaudella 1946 tällaisia esityksiä oli kerran kuussa, mutta toukokuussa ilmoitettiin, ettei radio ole enää ”varannut aikaa kielenkäyttöseikkoja koskevien tiedustusten vastaamiseen”. Sen jälkeen esityksiä oli harvakseltaan silloin tällöin, kunnes vuosina 1959–64 pidettiin säännöllisesti viiden minuutin mittaisia Kielivartio-nimisiä kielipakinoita, kaikkiaan 161 pakinaa, jotka SKS sitten julkaisi kolmena niteenä Tietolipas-sarjassa. Viikoittaiset Kielivartio-ohjelmat jatkuivat vielä vuoden 1965 ja kevätkauden 66, jolloin oli myös kerran kuussa puolen tunnin pituinen Sanapohdin-ohjelma. Seuraavana vuonna oli erillisiä esitelmiä. Säännölliset ohjelmat alkoivat taas vuonna 1970, nyt Kielikorva-nimisinä. Näitä ohjelmia on Yleisradio sitten jatkanut ja kysynyt kerran kuukaudessa myös ”palautetta kielitoimistolta”, vastauksia kuuntelijain kysymyksiin. Vuodesta 1981 lähtien on ollut myös muutaman kerran vuodessa suoria Kielikorva-ohjelmia, joihin kuuntelijat voivat soittaa ja keskustella suorassa ohjelmassa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen vastaajien kanssa.

Viime vuosikymmeninä on erikoisalojen sanasto kasvanut tavattomasti. Eri ammattialoilla on jatkuvasti toimitettu sanastoja ja sanakirjoja, joiden tehtävänä on ollut vakiinnuttaa termistöä. Kielitoimisto on ollut toimintansa alkuvuosikymmeninä mukana kielikysymyksiä ratkaistaessa esimerkiksi seuraavia sanastoja toimitettaessa: Kansantaloustieteellinen sanasto, Lakikielen sanakirja, Lääketieteen sanakirja, Pohjoismainen ammattiluokittelu, Pohjoismaiden farmakopea, Pohjoismainen tilastosanasto, Työmarkkinasanasto ja Vakuutussanasto. Erityisen tärkeänä on pidetty sellaisten erikoisalojen termityötä, joiden sanastoa tarvitsee koko kieliyhteisö. Silloin on oltu mukana itse sanastotyössä. Tällaisia ovat viime vuosina olleet esimerkiksi Paperisanasto, Kotitaloussähkölaitteet, Puhelinsanasto, Postisanasto sekä Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin teettämä laaja Lääketieteen termit -sanakirja.

Tekniikan ja sen lähialojen sanastotyö keskittyi vuonna 1974 perustetulle Tekniikan Sanastokeskus ry:lle, jolla oli yhteistyösopimus Nykysuomen laitoksen ja sitten Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kanssa 1976–94. Kieleen vaikuttavia standardeja laadittaessa on tehty yhteistyötä Suomen Standardisoimisliiton kanssa samoin kuin valtionhallinnon standardeja teettäneen valtiovarainministeriön järjestelyosaston kanssa. Opetusministeriön 1993 asettama kielioppityöryhmä pohti äidinkielenopetuksen suuntaviivoja laajasti. Kielenhuollon näkökulman työryhmään toi Anneli Räikkälä.

Koko kielenkäyttöön on aina vaikuttanut syvästi uskonnon kielenkäyttö. Viimeksi toimineet raamatunsuomentajat ovat olleet tiiviissä yhteistyössä kielenhuoltajien kanssa. Kielitoimiston johtaja Matti Sadeniemi ja kielilautakunnan puheenjohtaja Osmo Ikola toimivat raamatunkäännöskomitean äidinkielen asiantuntijoina, Sadeniemi lisäksi kirkon käsikirjakomitean jäsenenä. Vuonna 1980 Perussanakirjan toimittaja Aarre Huhtala siirtyi kokonaan raamatunkäännösyksikköön suomen kielen asiantuntijaksi. Kun virsikirjaa uudistettiin, sen työn viimeistelyvaiheessa oli mukana kielitoimistosta Taru Kolehmainen. Parhaillaan toimivassa kirkon käsikirjakomiteassa on mukana suomen kielen lautakunnan jäsen apulaisprofessori Aila Mielikäinen ja komitean liturgiajaostossa Taru Kolehmainen.

Ruotsinsuomalaiset ja ulkomainen yhteistyö

Ruotsissa on vanhastaan ollut suomea äidinkielenään puhuvia, vuoden 1930 väestönlaskennan mukaan Norrbottenin läänissä 30 000 suomenkielistä. Vuosisatamme loppupuolen muuttoliike on kasvattanut suomenkielisten määrän enemmän kuin kymmenkertaiseksi. Nyt voidaan jo puhua omasta kielimuodosta, ruotsinsuomesta. Se saa erityisesti sanastoonsa lainoina ja käännöslainoina aineksia ruotsista, mutta rakenteeltaan se on suomea. Tätä kieltä on jo vuodesta 1975 huollettu ja yhtenäistetty Tukholmassa.

Ruotsinsuomalainen kielilautakunta toimii samoin periaattein ja paljolti samanlaisin toimintatavoin kuin kielitoimisto; erikoispiirteenä on se, että toiminnassa on keskeistä kaksikielisten sanastojen laatiminen. Ruotsinsuomalaisen kielilautakunnan ja kielitoimiston yhteistyö on koko ajan ollut tiivistä: ruotsinsuomalaiseen kielilautakuntaan kuuluu kaksi edustajaa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta, ajankohtaisista ongelmista neuvotellaan puhelimitse, jos ei päivittäin, niin ainakin viikoittain, kielitoimiston työntekijät ovat luennoineet ruotsinsuomalaisten kielenhuoltopäivillä ja kirjoittaneet ruotsinsuomen kielenhuoltolehteen Kieliviestiin jne.

Suomea puhutaan ja kirjoitetaan muuallakin Suomen rajojen ulkopuolella. Kielitoimisto on pyrkinyt mahdollisuuksiensa mukaan edistämään ulkomaillakin suomen kielen huoltoa. Niinpä kielenhuoltoluentoja on pidetty Petroskoissa ja Tallinnassa sekä viime vuosina saksalaisella kielialueella, jossa suomalaissyntyiset haluavat opettaa toisen polven suomalaisille äidinkieltään ja samalla virkistää omaa kielitaitoaan.

Pohjoismaissa kielenhuolto on järjestetty samoin periaattein, ja Pohjoismaiden kielitoimistojen yhteistyö on tiivistä. Vuodesta 1954 on järjestetty vuosittain yhteisiä Pohjoismaiden kielilautakuntien kokouksia. Niissä skandinaavisilla kielillä on suoranaisia yhteisiä kysymyksiä, mutta myös suomen kielellä on saatavaa ja annettavaa periaatteellisissa kysymyksissä.

Tulevaisuuden haasteet

Kielitoimiston tulevaisuuden tehtävä on edelleen kaksitahoinen. Hallitseva päämäärä on, että maassa on käyttökelpoinen ja toimiva kieli: hyvä yleiskieli ja sen eri käyttötilanteisiin joustavasti sopeutuvia muunnoksia. Erikoiskielet eivät saisi eriytyä niin, ettei tavallinen ihminen enää ymmärrä hänelle tarpeellisia tekstejä. Toinen tehtävä on saattaa tietoa tästä kielestä koko kieliyhteisön käyttöön. Sitä varten annetaan suosituksia ja järjestetään neuvontaa ja opastusta. Kielitoimiston tehtävänä on kielenkäytön edistäminen, ei sen valvominen.




Kielikello 1/1995
Alkuun

Jaa

Lue myös:

Infinitiivin objektin muodosta (Vapaasti luettavissa)

Suomen kielen lautakunnan rooli kielenhuollossa (Vapaasti luettavissa)

Sanoja, merkityksiä, ohjeita. Eräs näkökulma Perussanakirjaan (Vapaasti luettavissa)

Aakkosista kööriin (Vapaasti luettavissa)

Miten sanakirja syntyy? (Vapaasti luettavissa)

Kielitoimiston puhelinneuvonnan asiakkaat ja heidän ongelmansa (Vapaasti luettavissa)

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »