Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/2012

Sirkka Paikkala

Puolison nimi vai oma nimi?

Vuonna 1985 säädetty sukunimilaki antoi avioliiton solmiville tasaveroiset mahdollisuudet sukunimen valintaan. Onko lailla ollut vaikutusta käytäntöön? Kumman nimellä on enemmän painoarvoa silloin, kun nimeä valitaan?

 viiva.gif

Nykyisen nimilain mukaan avioliittoon aikovat voivat avioliittoon mennessään yhdessä päättää, haluavatko he säilyttää omat sukunimensä sellaisenaan tai ottaa vain toisen puolison nimen vai haluaako toinen yhdistää oman nimensä puolison sukunimeen. Naisen ei siis enää ole pakko ottaa miehensä nimeä. Miehen nimen valinta yhteiseksi nimeksi on kuitenkin yhä tavallisin vaihtoehto. Sitä perustellaan usein vakiintuneella tavalla, romantiikalla tai halulla saada koko perheelle yhteinen sukunimi. Pitkälti on vallalla käsitys, että miehen sukunimen käyttö aviopuolisoilla on ”ikiaikainen traditio”.

Naisen sukunimestä määrääminen

Suomen ensimmäinen sukunimilaki annettiin 1920. Se määräsi jokaisen käyttämään pysyvää sukunimeä. Niiden, joilla ei sukunimeä tuolloin ollut, oli sellainen vuoden kuluessa itselleen otettava. Koska kysymystä naisen sukunimestä ei lain eduskuntakäsittelyssä saatu ratkaistua, asia päätettiin jättää ratkaistavaksi tulevassa avioliittolaissa. Aviovaimon sukunimestä ensimmäisessä sukunimilaissa todettiin vain, että vaimolla on oikeus miehensä sukunimeen ja myös eron sattuessa silloin, jos hän kasvattaa aviolapsia tai jos asiasta on miehen kanssa sovittu.

Avioliittolaki säädettiin 1929. Se määräsi naisen käyttämään miehensä sukunimeä joko sellaisenaan tai omaan sukunimeensä yhdistettynä.

Aiempi nimikäytäntö

Juridisesti aviovaimo velvoitettiin käyttämään miehensä sukunimeä siis vasta vuodesta 1930.

Aiempi nimikäytäntö liittyi toisaalta säädynmukaiseen sukunimijärjestelmään, toisaalta siihen, miten itsenäinen asema naisella oli puolisona ja leskenä. Aateliston keskuudessa naisen oma sukunimi oli tärkeä avioliitossakin oman suvun ja sen mukaisen perimysoikeuden korostajana ja aviomiehen aseman tukijana. Kehitys miehen sukunimen omaksumiseen yhteiseksi nimeksi alkoi Suomessa 1700-luvulla ylemmissä säädyissä – eli aateliston, papiston ja porvariston keskuudessa – ilmeisesti eurooppalaisen esikuvan mukaan. Maalaisväestön keskuudessa aviomiehen nimen käytöstä on vain vähän tietoja ennen 1800-luvun puoltaväliä; silloinkin miehen sukunimi esiintyi lähinnä leskivaimoilla heidän avioituessaan uudelleen.

Aviomiehen sukunimen käytön yleistymistä tukivat yhteiskunnallinen hierarkia ja omistussuhteet. Vuoden 1713 valtakunnallisessa rankijärjestyksessä oli määritelty upseeriston ja julkisten virkojen keskinäiset arvosuhteet. Sen periaatetta noudattaen vuoden 1734 yleinen laki naimiskaaresta määritteli naisen seuraamaan miehensä tilaa ja säätyä. Vaikka näissä säädöksissä puhuttiin vain ”tilasta ja säädystä”, ei vaimon nimestä, alettiin tähän käsitepariin vähitellen sisällyttää myös sukunimi. Esimerkiksi Oulun kirkkoherran Johan Wegeliuksen postillan vuoden 1747 rankijärjestyksessä mainitaan jo, että vaimoja nimitetään heidän miestensä ”lisänimellä”. Näin aiemmasta sukukeskeisyydestä siirryttiin vähitellen perhekeskeisyyteen, jossa koko perheen yhteiseksi tunnukseksi juurtui perheenpään eli aviomiehen sukunimi.

Itä-Suomen maaseutuväestössä tyttäret perivät sukunimen isältään ja säilyttivät sen myös avioituessaan, paikoin jopa 1900-luvun alkupuolelle saakka. Sen sijaan Länsi-Suomessa säätyihin kuulumattomat (esim. palkolliset) tai talonpoikaissäätyyn kuuluvat miehet ja naiset eivät käyttäneet sukunimiä lainkaan. Tarvittaessa heille merkittiin sukunimen paikalle täsmentäväksi lisänimeksi asuin- tai joskus myös syntymätalon nimi. Niille naisille, joiden perhe sosiaalisen asemansa muutoksen takia (esim. opintielle lähdön takia) käytti sukunimeä, kirjattiin sukunimeksi isän tai veljen sukunimi – ei miehen.

Uusi nimilaki 1985

Pakko käyttää miehen sukunimeä poistui Suomessa vuonna 1986. Edellisenä vuonna oli säädetty uusi sukunimilaki, joka toi avioon aikoville tasaveroiset mahdollisuudet sukunimen valintaan: avioituessa kumpikin saa pitää oman nimensä tai ottaa puolison nimen joko sellaisenaan tai omaan nimeen yhdistettynä eli ns. kaksoisnimenä. Lain säätämisen jälkeen vaimon ei ole enää ollut pakko ottaa miehensä nimeä; tämä pakko kesti siis juridisesti vain 56 vuotta.

Nimilain uudistamiseen velvoitti myös naisten syrjinnän poistamista koskeva YK:n yleissopimus, joka tuli Suomessa voimaan 1986. Sen 16. artiklan mukaan sopimusvaltioiden tulee ryhtyä kaikkiin tarvittaviin toimenpiteisiin poistaakseen naisten syrjinnän kaikissa avioliittoon ja perhesuhteisiin liittyvissä asioissa. Erityisesti tulee turvata tasa-arvon vuoksi miehille ja naisille samat henkilökohtaiset oikeudet aviopuolisoina, kuten oikeus valita sukunimi.

1_12_kuvio1.jpg

Kuvio 1 suurempana (pdf)

Sukunimen valinta avioliitossa uuden nimilain jälkeen

Suomen väestökirjanpito yhdistettiin valtakunnallisesti 1960-luvun puolimaissa, jolloin luotiin myös digitaalinen väestörekisteri. Se mahdollistaa erityyppisten tilastojen laatimisen erilaisia tutkimustarpeita varten. Niinpä Tilastokeskuksen tietokannoista saa tietoja vihittyjen parien sukunimenvalinnasta vuodesta 1986 alkaen vuosittain kolmea vuotta (1999–2001) lukuun ottamatta. Näiden tilastojen pohjalta olen laatinut seuraavat kuviot.

Vuoden 1986 lopun tilanne näyttää hyvin, kuinka täydellisesti oli runsaan sadan vuoden aikana omaksuttu käytäntö, jossa nainen kantoi avioliitossa miehensä sukunimeä (kuvio 2). Uuden sukunimilain tultua voimaan edelleen 92,1 prosenttia puolisoista otti yhteiseksi sukunimekseen miehen nimen. Pelkästään miehen nimen valitsi 85,1 %, naisista kaksoisnimen otti 7,0 %. Kaksoisnimi on Suomessa sukunimi, joka koostuu kahdesta, yhdysmerkillä yhdistetystä sukunimestä, kuten esimerkiksi Sibelius-Luhtala. Tällainen nimi ei periydy lapselle. Liittoja, joissa kumpikin puoliso säilytti omat sukunimensä, oli 7,5 %.

1_12_kuvio2.jpg

Kuvio 2 suurempana (pdf)

Ensimmäinen selvä käännekohta tapahtui vuonna 1990. Silloin naisten kaksoisnimen käyttö saavutti huippunsa eli nousi yli 9,1 %:iin vihityistä, minkä jälkeen se kääntyi lievään laskuun. Muutos tapahtui ilmeisesti pelkän oman sukunimen säilyttämisen hyväksi; seuraavana vuonna sen osuus nousi jo 10,4 %:iin. Valitettavasti käytettävissä ei ole alueittaisia tilastoja, mutta todennäköisesti oman sukunimen säilyttäminen on ollut suositumpaa kaupungeissa ja pitkälle koulutettujen ja oman uran luoneiden naisten keskuudessa kuin maaseudulla. Voisi ajatella, että syy vuoden 1990 muutokseen on siinä, että edeltävät viisi vuotta uuden sukunimilain säätämisestä olivat jo ehtineet tehdä riittävästi tunnetuksi uutta mahdollisuutta ja lisätä siten rohkeutta uudentyyppiseen valintaan.

Uuden sukunimilain jälkeen on nähtävissä selvät tendenssit vuodesta 1986 vuoteen 2011: Miehen sukunimen käyttö yksinomaisena on vähentynyt 85,1 %:sta 67,4 %:iin. Naisen kaksoisnimen käyttö on vähentynyt vain hieman eli 7,0 %:sta 6,8 %:iin. Oman sukunimen säilyttäminen on lisääntynyt 7,5 %:sta 24,1 %:iin ja naisen sukunimen valitseminen yhteiseksi nimeksi on lisääntynyt 0,4 %:sta 1,7 %:iin (kuvio 3).

1_12_kuvio3.jpg

Kuvio 3 suurempana (pdf)

Käytännössä oman nimen säilyttäminen sellaisenaan kuvastaa parhaiten vaimon sukunimen valinnassa tapahtunutta muutosta, koska vallitseva käytäntö on edelleen valita miehen nimi ainoaksi yhteiseksi sukunimeksi joko sellaisenaan tai omaan nimeen yhdistettynä.

Vuoden 2010 notkahdus

Vuoden 2010 tilastossa näkyy pieni käänne naisten sukunimissä: miehen sukunimen valinta sellaisenaan tai oman nimen ohella kääntyi hienoiseen nousuun, kun taas pelkästään oman sukunimen säilyttäminen väheni saman verran eli yhden prosenttiyksikön edellisvuodesta (kuvio 4). Lähes vastaavansuuruinen muutos tapahtui tosin myös 2005, jonka jälkeen suuntaus palasi entiselleen.

1_12_kuvio4.jpg

Kuvio 4 suurempana (pdf)

Kyseessä oli ilmeisesti vain tilapäinen heilahdus, sillä 2011 suuntaus palasi entiselleen. Miehen nimen valintaan parisuhteessa vaikuttaa Suomessa myös avoliittojen määrän kasvu, minkä vuoksi omia sukunimiä käyttävien parien osuus on todellisuudessa vieläkin suurempi. Kaiken kaikkiaan avoliitto on nykyisin merkittävä perhemuoto, sillä hieman yli 21 % suomalaisista perheistä on avoliittoperheitä. Vielä vuonna 1984 vastaava luku oli alle 10 %.

Miehen nimen valitseminen

Miehen sukunimen valinneet vetoavat usein perinteeseen ja siihen, että jos tulee lapsia, koko perheellä on sama nimi. Yhteisen nimen valinnassa päädytään siis miehen sukunimeen, vaikka yhteisen nimen voi saada myös naisen nimestä. Tässä näkyy selvästi patriarkaalinen käsitys avioliitosta ja perheen päästä. Usein tähän liittyvät myös suvun odotukset, jotka varsinkin maaseudulla ovat tavallisesti vanhakantaisemmat ympäristössä vallitsevan tavan vuoksi ja siksi, että maaomaisuuden halutaan periytyvän ”samalla” eli mieslinjaisesti samannimisellä suvulla.

Joskus nimen valintaa perustellaan esteettisin syin: ”Miehen sukunimi vain kuulosti kauniimmalta kuin oma entinen sukunimeni. – – Kyllä minua aluksi myös hirvitti. Olen aina pitänyt itseäni feministinä, ja sitten tein tämän teon, joka ainakin melkein symboloi sitä, että siirryn aviomieheni omaisuudeksi.” (Nainen Kodin Kuvalehdessä 16/2010.)

Omien nimien säilyttäminen

Omat nimensä säilyttäneet perustelevat päätöstään identiteetillä, käytännöllisyydellä ja nimien harvinaisuudella. Kun omalla nimellä on luotu uraa, nimenvaihdos häiritsisi tunnettuutta. Nimenvaihdos merkitsisi myös henkilödokumenttien kuten ajokortin, passin, pankkitietojen ym. uusimista. Myös avioerojen ja uusperheiden yleisyys on vähentänyt halukkuutta sukunimen muuttamiseen. Kodin Kuvalehteen 2010 haastatellut naiset totesivat: ”Oma nimi jäi. Se on niin suuri osa identiteettiäni, ettei tullut mieleenkään vaihtaa.”; ”Olisi pitänyt olla todella tärkeä syy vaihtaa oma nimi pois, pelkkä perinne ei riittänyt minulle syyksi”; ”Vanhempani olivat nähneet vaivaa löytääkseen sukunimeeni sopivan etunimen, joten en halunnut vaihtaa sukunimeä naimisiin mentyäni. Minusta oma nimi on hyvin tärkeä osa identiteettiä .” Samana vuonna Kotivinkkiin haastatellut totesivat: ”Emme keksineet ainoatakaan hyvää syytä, miksi kummankaan meistä olisi kannattanut vaihtaa nimeä [molempien sukunimi harvinainen]. – – En halunnut pyytää Samia luopumaan nimestä, jolla hän oli jo luonut uraa. Itse taas olen kiintynyt nimeeni, kun olen elänyt sen hyvien ja huonojen puolien kanssa tähänkin asti.”

Miehelle naisen sukunimi

Vähäisempi, mutta hienokseltaan kasvava määrä miehistä on ottanut sukunimekseen joko kaksoisnimen tai pelkästään naisen nimen. Tällöin kyseessä on selvästi tietoinen valinta. Muutamat asiasta haastatellut miehet ovat ilmaisseet syyksi sen, että puolison nimi on ollut harvinainen tai sopiva vaikkapa taiteilijanimeksi, mutta samalla se voi olla myös tietoinen feministinen kannanotto. Joillakuilla valintaan on vaikuttanut se, että vaimon nimi on kauniimpi tai ”hienompi” kuin oma sukunimi. (Kuvio 5.)

1_12_kuvio5.jpg

Kuvio 5 suurempana (pdf)

Uusi yhteinen nimi

2000-luvulla on tullut esiin sellainenkin ilmiö, että avioliittoon aikovat haluavat itselleen kokonaan uuden yhteisen nimen. Tällä tavoin puolisot luovat tavallaan uuden suvun ja koko perhe saa yhteisen sukunimen. Tämä on myös keino ratkaista nimenvalinta kompromissilla, kun kumpikaan puolisoista ei joudu ”menemään toisen nimen alle”. Joskus ”uudeksi” nimeksi nostetaan jokin jommassakummassa suvussa käytöstä jäänyt nimi. Uusia nimiä muodostetaan niinkin, että niissä on säilytetty jokin elementti kummankin puolison aiemmasta nimestä. Esimerkiksi Reinikainen ja Mäkinen ovat muodostaneet tällä tavoin uuden yhteisen nimen Reinimäki (Me Naiset 2010).

Uudeksi sukunimeksi ei kuitenkaan voi valita mitä nimeä tahansa.  Nimilain (1985, 11. §) mukaan ”uudeksi sukunimeksi ei voida hyväksyä nimeä, joka on sopimaton tai jonka käyttö muutoin voi aiheuttaa ilmeistä haittaa. Ilman erityistä syytä ei uudeksi sukunimeksi voida hyväksyä nimeä:

1) joka muodoltaan tai kirjoitustavaltaan on kotimaisen nimikäytännön vastainen;

2) jota yleisesti käytetään etunimenä; tai

3) joka on muodostettu yhdistämällä kaksi sukunimeä.”

Kun pohditaan, onko haluttu uusi nimi kotimaisen nimikäytännön mukainen, tarkastellaan nimen oikeinkirjoitusta ja sitä, miten se vastaa jo käytössä olevia sukunimityyppejä. Yhdistetyksi sukunimeksi katsotaan nimi, jonka molemmat osat voivat olla itsenäisiä sukunimiä ja joita yhdistää yhdysmerkki. Tämän perusteella Reinikainen ja Mäkinen eivät voisi saada nimeä Reini-Mäki, koska se voitaisiin tulkita yhdistenimeksi: onhan olemassa sukunimet Reini ja Mäki. Yhdeksi sanaksi kirjoitettu Reinimäki voidaan sen sijaan katsoa uudeksi itsenäiseksi nimeksi.

Uutta yhteistä nimeä hakee vuosittain noin 30 avioliittoon aikovaa tai vihittyä paria. Näitä nimiä selvästi harkitaan tarkkaan, sillä suurin osa niistä on kielellisesti korrekteja ja sisällöltään luontevia, usein luontoon viittaavia, jopa idyllisiä nimiä, kuten Kuuranta, Korkiajärvi, Oravainio ja Vaajapuro. Aika näyttää, mikä tällaisten uudisnimien osuus ja vaikutus Suomen sukunimistöön tulee olemaan.

 

Kirjoittaja on Kielitoimistossa nimistönhuollon vastuuhenkilö ja oikeusministeriön nimilautakunnan jäsen.

Lehtihaastatteluja

Lehmuskoski, Susanna  2010: Mikä naiselle nimeksi? – Kodin Kuvalehti 16/2010.
Vehmanen, Mari  – Peltola, Anni 2010: Millä nimellä? – Kotivinkki  1/2011 (29.12.2010).
Kenen nimi? – Me Naiset 17.6.2010.

Kirjallisuutta

Aromaa, Kauko – Cantell, Ilkka – Jaakkola, Risto 1981: Avoliitto. Tutkimuksia avoliiton yleisyydestä ja yleistymisestä Suomessa.  Helsinki: Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos.
Paikkala, Sirkka 2004: Se tavallinen Virtanen. Suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.




Kielikello 1/2012
Alkuun

Jaa

Lue myös:

Sukunimi on viesti (Vapaasti luettavissa)

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »