Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/1995

Pirkko Forsman Svensson

Liitepartikkelit kin ja kaan, kään 1600-luvun teksteissä

Nykysuomi ei poikkea vanhasta kirjasuomesta vain kirjoitusasultaan, vaan eroja on kaikilla kielen tasoilla. Myös liitepartikkeleita kin ja kaan, kään käytettiin aiemmin toisella tavalla kuin nykyään. Vanhan kirjasuomen tutkija Pirkko Forsman Svensson tarkastelee seuraavassa 1600-luvun kirjoittajien tapaa käyttää liitepartikkeleita. Forsman Svensson on Uumajan yliopiston lehtori ja Helsingin yliopiston suomen kielen dosentti.

---

Useat tyylioppaiden laatijat ovat havainneet, että suomen liitepartikkelit kin ja kaan, kään synnyttävät helposti haitallista toistoa, tautofoniaa. Ilmiötä on leikillisesti nimitetty sekä kakofoniaksi että kinkimiseksi tai kinkitykseksi. Ritva Rainio toteaa kirjasessaan Asiatyyli ja viestintä liitepartikkeleilla tavoiteltavan huoletonta ja luontevaa sävyä mutta päädyttävän usein ”kinkimään”: Sittenhän kuitenkin kävikin niin, että Mikko pääsikin ylioppilaaksi. Rainio lisää, että liite on paikallaan vain, kun se tuo lauseeseen uuden merkitysvivahteen. Myös Terho Itkonen toteaa Kielioppaassaan, että kin-partikkeli synnyttää helposti ”kinkitystä”: vaikkakin näissäkin tiedoissa, varsinkin viimeksi kuullussa, on varmaankin jotakin perää. Esimerkkiä seuraa vihje siitä, millä keinoin kin on poistettavissa. Tautofonian ohella kielioppaat varoittavat pleonastisista eli turhaan toistavista ilmauksista: myöskin-sanan tilalle riittää myös; ilmaustyyppi myös minullekin on E. A. Saarimaan mukaan ”kömpelö”, Osmo Ikolan mukaan jo ”selvä virhe”. Saarimaa kiinnittää huomiota myös käyttöympäristöön: toisaalta kin-liite on virheellinen kielteisessä tekstiyhteydessä (Ensinnäkin rauhankirja ei sisältänyt kauppasopimusta; po. ensinnäkään), toisaalta se on paikallaan muodoltaan kielteisessä mutta sisällöltään myönteisessä lauseessa (Emmekö jo lähdekin?).

Vanhan kirjasuomen normi – nykysuomen virhe

Liitepartikkeleiden tautofoninen ja pleonastinen käyttö on tuttua jo vanhasta kirjasuomesta, mutta käytön leimaaminen virheelliseksi on tietenkin nykysuomen kauden ilmiö. Samoja tapauksia, joita nykyiset kieli- ja tyylioppaat yrittävät kirjoittajilta karsia, esiintyy runsaasti niin Agricolalla kuin 1600-luvun kirjoittajilla. Kyseessä voi olla kirjoittajan yksilöllinen piirre, vaikkapa kin-partikkelin ylenmääräinen suosinta, mutta useassa tapauksessa kolmensadan vuoden takainen käytäntö yksinkertaisesti poikkeaa nykyisestä. Koska vanha kirjasuomi nojaa paljolti lounaismurteisiin, sitä tutkittaessa on syytä pitää silmällä Lounais-Suomen nykyistä kansankieltä. Tuoreet murretutkimukset (esim. Pajunen–Palomäki sekä Mäkelä) ovat osoittaneet, että liitepartikkeleita on lounaismurteissa vähemmän kuin muissa (tosin enemmän kuin kirjoitetussa kielessä), minkä lisäksi lounaismurteille on ominaista kin-liitteen yksipuolinen viljely muiden kustannuksella. Niinpä liitepartikkeleiden kin ja kaan, kään osuus on lounaismurteissa noin 90 % kaikista liitepartikkeleista, kun se savolaismurteissa jää alle puoleen. Esimerkiksi han, hän -liitettä ei käytetä Lounais-Suomen kansankielessä enempää kuin vanhassa kirjasuomessakaan, ja pa, pä -liitekin on yleinen nimenomaan itämurteissa.

1600-luvun kirjoittajat eivät liitepartikkelien suosinnassa juuri yllä nykyisen kirjoitetun kielen saati nykymurteiden lukemiin. Murretaustalla ei frekvenssilukujen kannalta tunnu olevan suurtakaan merkitystä, ovathan saarnakirjailijat tässä suhteessa melkoisen samankaltaisia (kotipaikka lounais- tai hämäläismurteiden alueella). Nykyisen yleiskielen lukemiin pääsee oikeastaan vain turkulaissyntyinen Tammelan rovasti Laurentius Petri ja melko lähelle myös hänen poikansa Gabriel Tammelinus, joka toimi myöhemmin Turussa ja Lohjalla. Mainittu Laurentius viljelee myös kin ja kaan, kään -partikkeleita selvästi aikalaisiaan ahkerammin. Osasyynä siihen, että vanhassa kirjasuomessa on nykyistä vähemmän liitepartikkeliesiintymiä, ovat liitteiden tehtäväerot: vanhoissa saarnateksteissä partikkeleilla ei yleensä ole sellaisia pragmaattisia eli puhetilanteessa syntyviä tehtäviä kuin nykyään¹, vaan niitä käytetään ns. perusmerkityksessään: kin = jopa, myös, kaan, kään = edes, myöskään. Tällainen käyttö oli tuttua Agricolalta ja vuoden 1642 Raamatusta ja soveltui erityisen hyvin saarnatyyliin. Usean kirjoittajan kin ja kaan, kään -liitteet löytyvätkin Raamatun sitaateista, vain harvalta tapaa muunlaista käyttöä.

”Kinkijöitä”

Sellaiset kirjoittajat, jotka käyttävät kin ja kaan, kään -liitteitä muita runsaammin ja itsenäisemmin, hairahtuvat myös ”kinkimään”. Tarkoituksena on tehostaa sanottua, ja siitä syystä kin-liitettä toistetaan peräkkäisissä lauseissa. Toisto tuntuu jankuttavalta, kun useampi kin tai kaan, kään on sijoitettu samaan lauseeseen. Seuraavissa näytteissä liitepartikkeleilla on tehostettu eri lauseenjäseniä.

1) me kärsiwällisest toiwoisim – – HERran sen meildä poiskin ottawan jonga hän päällemmekin tulla andanut on (T. Rajalenius).

2) on myös minungin ensimäinen äneni ollut itcu, nijncuin caickein muidengin (A. Kexlerus).

3) Waan ettei Perkelel idzestäns ole walda Porsastengan ylidze, taicka myös täittengän päälle, ei semmingän Christityn ihmisen (L. Petri).

4) Job – – toiwoi ettei olisican tähän Walkeuteen syndynytkän (L. Petri).

5) Pahoin he owat elänet tähän asti, ei wiel nytkän ajatteletcan parata itzens (K. Procopaeus).

Yleisimpiä tautofoniatapauksia ovat lauseet, joissa kin tai kaan, kään -liitteisen nominin tai verbin lisäksi on samajohtiminen pronomini (esimerkiksi yksikään) tai partikkeli (esimerkiksi kuitenkin, kuitenkaan).

6) Jo minäkin Cummingin sain minulleni, puolisaxi ja cansa käymiseen soweliaan (T. Rajalenius).

7) cuitengin Jumala toisinans mondakin [enkeliä] anda meitä holhomas olla (L. Petri).

8) ei hän [= Jumala] cuitengan sittengän kändänyt pois julma wihans (G. Tammelinus).

”Myös hänkin”, ”ei myös hänkään”

Pikemmin sääntönä kuin poikkeuksena ovat ilmaukset, joissa kin tai kaan, kään -liitteen vahvistimena on pleonastinen myös: myös X:kin ja ei myös X:kään pro X:kin, ei X:kään. Huomattakoon, että myös-partikkelin asu on sama myönteisessä ja kielteisessä lauseessa (9–13). Näytteisiin 9–11 rinnastuvia tapauksia ovat teksteissä yleiset ilmaukset myös vielä tänäpänäkin, myös muulloisinkin ~ muutoinkin, myös nyt täälläkin jne.

9) Yxin myös kelwottomat corpin poiatkin HERran tygö huutawat (L. Petri).

10) Wäärin myös tekewät nekin, jotca toimittawat itzellens – – cuoleman (A. Ikalensis).

11) HERra pyhät cunnioittawat sinua, nijn minäkin myös nyt teen (A. Ikalensis).

12) Eikä myös uscocan – – ole oikia, jollei hän rackauden cautta työtä tee (G. Tammelinus).

13) Ey myös yxikän Elementi – – taida estä heidän picaist – – apuans (L. Petri).

”Vielä sittekin ei myös suutu”

Myös-partikkelin ohella kielteisissä yhteyksissä esiintyy muitakin nykykielessä myönteisissä lauseissa käytettäviä partikkeleita, esimerkiksi kin-johtimiset kuitenkin ja sittenkin. Näyttäisi siltä, että kiellon vaikutus ei ulotu kieltoverbiä edeltävään (usein lauseenalkuiseen) partikkeliin (näytteet 14–16). Sitä vastoin kieltoverbin jälkeisessä asemassa esiintyy normaalisti kaan, kään -liitteinen parikki (17–18). Ehdoton ei tämäkään käytäntö ole, kuten lause 19 osoittaa.

14) Cuitengin en minä tahdo sitä caickein cauheinda syndiä tehdä (A. Pacchalenius).

15) Vielä sijttäkin ei myös suutu – – woimas pitä, suurell culutuxell sitä – – tarpellista Schoulua, nimitetys Biörnboris (T. Rajalenius).

16) Nijn wielä nytkin ey ole caikile wanhemilla oikia Isälinen halua [!], heidän lastens tygö (A. Ikalensis).

17) eij hän sitä tahtonut cuitengan tehdä (A. Pacchalenius).

18) Eij cuitengan hän andanut Tulda Taiwasta tulla (A. Pacchalenius).

19) Nijn eij hän quitengin Jumalan edes woi sitä salata (G. Andreae).

Lopuksi

Lausetyyppejä Eikö hän olekin suloinen? ja Miten suloinen hän onkaan! en ole 1600-luvun aineistostani tavannut. Saarnoissa on retorisia kysymyksiä ja huudahduksiakin, mutta ilmaustapa on toinen. Sen perusteella, mitä totesin edellä kiellon vaikutusalasta, kielteiseen retoriseen kysymykseen voisi 1600-luvun kielessä kuulua kaan, kään -liite, vaikka kysyjän tarkoituksena olisi vain oman kannan vahvistaminen. Asiasta on näyttöäkin, sillä moni oudon tuntuinen kaan, kään -tapaus selittyy täten. Esimerkiksi Eikö caickein wähingän syndi – – cadotusta ansaitze? (J. Favorinus) sekä Engöst mekän mielelläm mahda tätä Mailma – – ylönanda – – (L. Petri). Kumpaankin lauseeseen kuuluisi nykykielessä myönteinen kin-liite (vähinkin synti, mekin), sillä muu tulkinta ei tunnu järkevältä.

Liitepartikkeleita (samoin kuin eräitä muitakin) sanotaan myös pragmaattisiksi tai diskurssipartikkeleiksi; niillä on keskustelussa usein sellaisia tehtäviä, jotka eivät selity niiden perusmerkityksestä. Käyttö voi olla konventionaalistunutta, kuten juuri esitetyissä lausetyypeissä, mutta myös puhujien senhetkisestä keskustelutilanteesta johdettavissa. Jo 1600-luvulla liitepartikkeleilla kin ja kaan, kään oli tehostava ja kytkevä funktio, mutta nykyisenlaisiksi diskurssipartikkeleiksi ne ovat kehittyneet vasta myöhemmin.

 

KIRJALLISUUTTA

Ikola, Osmo 1977: Kielioppi ja kielenopas. – Nykysuomen käsikirja. Uudistettu laitos. Toim. Osmo Ikola. Espoo.

Itkonen, Terho 1982: Kieliopas. Vaasa.

Mäkelä, Matti 1993: Suomen murteiden kin ja kaan, kään -liitteet. Morfologia ja leksikko. SKST 591. Hämeenlinna.

Pajunen, Anneli–Palomäki, Ulla 1984: Tilastotietoja suomen kielen rakenteesta 1. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 30. Helsinki.

Rainio, Ritva 1974: Asiatyyli ja viestintä. Tietolipas 56. SKS. Helsinki.

Saarimaa, E. A. 1971: Kielenopas. Tark. Paavo Pulkkinen. Porvoo.

¹ Liitteiden pragmaattisesta käytöstä on esimerkkejä edellä Matti Vilppulan kirjoituksessa (toimituksen huomautus).




Kielikello 1/1995
Alkuun

Jaa

Lue myös:

Monimielinen kin (Vapaasti luettavissa)

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »