Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/1994

Päivi Rintala

Suomen kielen lautakunnan rooli kielenhuollossa

Suomen kielen lautakunta on nykyisen muotoisena ollut olemassa yhtä kauan kuin Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, siis vuodesta 1976. Instituutiolla on kuitenkin huomattavasti pitemmät perinteet. Jo vuonna 1949 Suomen Akatemian yhteyteen perustettiin vastaava asiantuntijaelin, ja sitä ennen aina vuodesta 1928 oli samoja tehtäviä hoitanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta.

Asetuksen mukaan suomen kielen lautakunta on tutkimuskeskuksen asiantuntijaelin. Sen rinnakkaiselimiä ovat ruotsin ja saamen kielen lautakunnat. Kaikkien kolmen tehtäväksi asetuksessa määritellään ”alallaan päättää kielenkäyttöä koskevista periaatteellisista tai yleisluonteisista suosituksista”.

Suomen kieli on – ja on ollut jo pitkään – kehittynyt sivistyskieli. Kirjakielen normit ovat vakiintuneet, ja niistä vallitsee varsin suuri yksimielisyys. Ei ole paljon syytä muuttamismielessä puuttua kielenkäyttöä koskeviin periaatteellisiin tai yleisluonteisiin suosituksiin. Tarvetta yksityiskohtien tarkistuksiin ilmenee kuitenkin jatkuvasti. Kirjakielen yksityiskohtainen normisto on syntynyt pitkän ajan kuluessa ja vaihtelevin tavoin, ja osa ohjeista on alun pitäenkin annettu heikoin perustein. Jotkin ohjeet taas ovat kielen muutosten vuoksi lakanneet vastaamasta kielenkäyttäjien kielitajua. Toisinaan on tarpeen yksinkertaistaa liian mutkikasta ohjeistoa.

Suomen kielen lautakunta ottaa kielen normeihin liittyviä kysymyksiä käsiteltävikseen sekä ulkopuolisten aloitteiden perusteella että oma-aloitteisesti. Voidakseni antaa lautakunnan työstä todenmukaisen kuvan kävin läpi sen pöytäkirjat vuoden 1981 alusta eli ajalta, jonka olen ollut sen työssä mukana.

Julkaisuhankkeet

Vaativia julkaisuhankkeita varten joudutaan tarkistamaan kirjoitusohjeiden ajantasaisuus ja pohtimaan sellaisiakin kielen rakenteen ja varsinkin sanaston yksityiskohtia, joihin kantaa ei ole ennen määriteltykään.

Kielitoimistossa pitkäaikainen, vaativa julkaisuhanke on ollut Suomen kielen perussanakirja, ja se on koskenut myös kielilautakuntaa. Perussanakirjan toimituksen aloitteesta lautakunta on käsitellyt esimerkiksi suhu-s:n asemaa ja käyttöä (1987, 1989), nominien ja verbien taivutusta ja taivutustyyppejä (1988), yhdysadjektiivien ja yhdysverbien käsittelyä (1988) ja adjektiivialkuisten yhdysnominien taivutusta (1989).

Yllättävää kyllä sanakirjan toimittaminen nostaa esiin myös lauseopin kysymyksiä. Perussanakirjan toimituksen aloitteesta lautakunta päätti väljentää eräs-pronominin käytöstä annettuja suosituksia niin, että hyväksytään myös merkitys ’yksilö jostakin ryhmästä, yksi useasta’. Valmiissa sanakirjassa tätä käyttötapaa edustaa mm. lause Tämä on vain eräs keino selvitä tilanteesta. Toimitus toi lautakuntaan myös ongelmallisen kongruenssitapauksen Suurin menoerä ovat (t. on) palkat, jossa lauseessa ensimmäisellä sijalla oleva yksikkömuotoinen nominijäsen on predikatiivi eikä subjekti. Lautakunta oli liberaali ja piti molempia vaihtoehtoja hyväksyttävinä. Tämän mukaisesti sanakirjan pitkästä olla-artikkelista löytyvät vaihtoehdot Uudistuksen pahin este olivat t. oli ennakkoluulot.

Lautakunnan edellinen puheenjohtaja Osmo Ikola oli myös raamatunkäännöskomitean jäsen, ja hänen aloitteestaan lautakunnan käsittelyyn tulivat Raamatun kääntämisen esiin nostamat kieliongelmat. Perusteellisesti kahdessa kokouksessa (1985) lautakunta käsitteli esimerkiksi asukasta tai kansallisuutta merkitsevien lainen-johdosten muodostusperiaatteita. Niistä erityisen pulmallisia ovat ulkomaisten s-äänteeseen päättyvien nimien johdokset, joiden vanhahtavia raamatullisia muotoja ovat esimerkiksi efesolainen ja tarsolainen. Sittemmin on käsitelty virsikirjan oikeinkirjoitusongelmia (1986) ja viime aikoina pariinkin otteeseen kirkkokäsikirjan uudistamiseen liittyviä kielikysymyksiä (1992).

Standardit ja muut ohjeistot

Standardit ja muut ohjeistot vaikuttavat laajalti ja pitkään. Sellaisia koskevia lausuntopyyntöjä lautakunta saa varsinkin Suomen Standardisoimisliitolta mutta myös viranomaisilta. Niitä käsiteltäessä ongelmana on usein se, että kun otetaan kantaa pieniltä näyttäviin asioihin, joudutaan samalla ottamaan kantaa myös isompiin.

Hyvä esimerkki tästä ovat kielten nimet, joita käsiteltiin peräti neljässä kokouksessa vuosina 1988–1991. Kielten nimien ongelmat tulivat pakosta eteen, kun Tekniikan Sanastokeskuksen kokoama työryhmä Suomen Standardisoimisliiton aloitteesta laati kielten nimien tunnuksille standardia. Jotta nimille voitiin muodostaa kaksi- tai kolmikirjaimiset lyhennetunnukset, oli tietysti ensin ratkaistava, mitkä muodot itse nimistä asetetaan etusijalle.

Kyseessä ei ollut mikään vähäinen nimiryhmä, vaan koko maailman kielten nimet. Oli mm. ratkaistava, annetaanko suomalais-ugrilaisten kielten niminä etusija perinnäisille vai omakielisille nimille (syrjääni – komi), käytetäänkö bantukielistä prefiksillistä vai prefiksitöntä nimiasua (ovambo – ambo) ja millaisia ovat erinäisten harvoin puheeksi tulevien Afrikan ja Aasian kielten sekä intiaanikielten suomalaiset nimimuodot. Lautakunta ei olisi tästä tehtävästään selviytynyt, elleivät asiaa esitelleet toimistopäällikkö Eeva Maria Närhi (nimitoimisto) ja tutkija Elisa Stenvall (Tekniikan Sanastokeskus) olisi vaivojaan säästämättä hankkineet taustatietoja erikielisistä sana- ja käsikirjoista ja varsinkin eri kieliryhmiin perehtyneiltä suomalaisilta asiantuntijoilta.

Lautakunta on vuosikymmenen aikana ottanut kantaa myös esimerkiksi sellaisiin standardeihin, joiden sisältönä ovat valtion virastojen ja laitosten nimien kirjoittaminen ja kirjaintunnukset (1982, 1992), kyrillisten kirjainten translitterointi (1982), aakkostus (1984), numeroiden ja merkkien kirjoittaminen (1985, 1993), päivämäärien ja kellonaikojen ilmaiseminen (1986, 1992). Päivämäärän merkitsemisestä on käyty pitkällistä keskustelua, koska lautakunta on puolustanut perinnäistä ns. nousevaa päiväystä (15.3.1994 versus 1994-3-15).

Erityisalojen sanaston parissa työskentelee Tekniikan Sanastokeskus ry. Sen pyynnöstä lautakunta on antanut lausunnon ainakin telesanastosta (1981), teknisen tarkastustoimen sanastosta (1982) ja rakennussaneeraussanastosta (1983). Toisinaan erityisalan sanastoa suunnittelee ja koordinoi erityinen työryhmä. Tällainen laati Puhelimenkäyttäjän sanaston, jonka pulmallisimpia sanoja lautakunta käsitteli keväällä 1984. Erityisesti lautakuntaa tuolloin askarrutti sanan luuri sopivuus asialliseen sanastoon.

Omassa talossa kielitoimistossa lautakunnan käsittelyyn on valmisteltu ruoka-alan sanat ja koirarotujen nimet (1983), nimitoimistossa asutusnimien taivutus suurelle yleisölle tarkoitetun hakuteoksen julkaisemista varten (1989).

Yksityiset kysyjät

Huomattava osa asioista tulee suomen kielen lautakunnan käsittelyyn niiden kysymysten johdosta, joita kielitoimistolle tai suoraan lautakunnalle esittävät yksityiset ihmiset ja erilaiset yhteisöt. Näistä yleisökysymyksistä suuri osa koskee sanastoa. Vaikka erikoisalojen sanastotyö varsinaisesti tapahtuukin muualla, sanasto on se kielen osa-alue, jota lautakunnan kokouksissa on eniten käsitelty. Yhteiskunnalliset muutokset tuottavat ja vaativat uutta sanastoa. Esimerkiksi sanaa avoliitto lautakunta käsitteli jo 1981 ja sanaa velkaneuvoja se suositti käyttöön 1991. Immuunikato on lautakunnan suositus vuodelta 1985.

Erityisen hankalia ovat koulutuksen ja ammattikuvien muutoksiin liittyvät nimityskysymykset, joita lautakunnan pohdittavana on ollut melko paljon. On vaikeaa keksiä nimityksiä esimerkiksi ammatillisen kouluasteen tutkinnoille, joiden jälkeen jatketaan opintoja tai siirrytään hyvin monenlaisiin tehtäviin. Mikä tällaisissa tapauksissa voisi olla tutkintonimikkeen perusteena? Oppilaitokset ja ammattijärjestöt puolestaan ehdottavat vierasperäisistä aineksista mielivaltaisesti koostettuja kummallisia nimityksiä (Maarit Kaimion kirjoitus Kielikellossa 1/1992: Eurosuomea vai eurolatinaa?, ks. Lue myös).

Vuonna 1990 keskusteltiin mm. parturi-kampaamoalan ja ”ammatillisen viestintäkulttuurialan” tutkintonimikkeistä.

Parturi-kampaamoalalla tarvittiin nimitystä uudelle opistoasteen tutkinnolle. Alan opettajien ehdotus oli fingonomi, jonka sijaan kouluhallituksen ja ammattikasvatushallituksen virkamiehet olivat kehitelleet ehdotuksen frisonomi. Tosin ammattikasvatushallitus kirjelmässään esitti, että nimitys voisi olla hius-alkuinen tai pohjautua kampaus-sanaan. Lautakunta asetti kielellisesti sopivina vaihtoehtoina tarjolle nimitykset hiushuoltaja, erikoiskampaaja, kampaamomestari ja hiusmuotoilija.

Erityisen pulmalliseksi osoittautui löytää nimitystä ”ammatillisen viestintäkulttuurialan” opistoasteen tutkinnolle. Uuden nimikkeen tuli olla monien erilaisten kuva-, ääni- ja valoilmaisun sekä ohjelmatuotannon ammattien yhteinen nimike ja kattaa yli kaksikymmentä nykyistä ammattia, kameramiehestä ja äänittäjästä apulaisohjaajaan ja tuotantopäällikköön. Ammattikasvatushallitus ehdotti medianomia. Kielilautakunta oli ymmällään. Lainaan pöytäkirjaa:

Lautakunta piti tehtävää hyvin vaikeana, koska olisi löydettävä yhteinen nimi niin monelle erilaiselle tutkinnolle. Lautakunta päätti suosittaa harkittavaksi vaihtoehtoja viestintäassistentti, joka viittaa avustaviin tehtäviin, ja mediamestari, joka puolestaan viittaa vaativiin tehtäviin.

Lautakunta haluaa muistuttaa, että vastaisuudessa näin moninaisten tehtävänkuvien tutkintonimikkeeksi olisi hyvä ratkaisu etsiä jokin yhdyssanaryhmä, jossa olisi yhteinen perusosa ja eri suuntia kuvaavia määriteosia. (11.6.1990, 5. §.)

Yhtä hankalan tehtävän edessä lautakunta oli vuoden 1993 alussa ottaessaan opetushallituksen pyynnöstä kantaa ”majoitus-, ravitsemis- ja puhdistuspalvelualan” koulutusammattien nimikkeisiin, mm. nimityksiin restosaani ja erikoisrestosaani. Taas sitaatti pöytäkirjasta:

Sanat restosaani ja erikoisrestosaani eivät sisällöltään hahmotu selkeästi verrattaessa esimerkiksi kokkiin; nimitykset eivät muodosta järjestelmää, jossa eri nimikkeiden välinen suhde selviäisi. Luontevampaa olisi käyttää tarkkoja eri ammattien kuvauksia. Lautakunta kiinnitti vielä huomiota siihen, että sana restosaani ei ole sana-aineksiltaan korrekti, kuten professori Maarit Kaimio on osoittanut Kielikellossa 1/1992 julkaistussa kirjoituksessaan. (8.2.1993, 7. §.)

Muita lautakunnan torjumia ammattinimikkeitä ovat restonomi ’Hotelli- ja ravintolaopistossa liikkeenjohdon tutkinnon suorittanut’ (1981), nutritionisti, nutritionomi ’ravitsemusterapeutti’ (alan yhdistyksen ehdotuksia 1982), teknikantti ’ammattikoulun kone- ja metallitekniikan peruslinjan suorittanut’, camponomi ’leirintäalueen hoitaja’ (1987) ja laboratoriologi, laboratorionomi ’laboratoriohoitaja’ (alan yhdistyksen ehdotuksia 1991).

Lautakunnan oma aloitteellisuus

Omasta aloitteestaan lautakunta on tehnyt tarkistuksia esimerkiksi objektisääntöihin. Lautakunnan puheenjohtaja Osmo Ikola laati vuonna 1986 lautakunnalle perusteellisen alustuksen infinitiiviin liittyvän objektin muodosta. Jo ensimmäisessä käsittelyssä lautakunta totesi, että kieliopeissa esitetty objektisääntö on vaikea ja epätaloudellinen ja ettei ole syytä pitää voimassa sääntöä, jota vastaan paljon rikotaan. Kun oli vielä hankittu lisäselvityksiä, lautakunta oli valmis hyväksymään uuden, entistä väljemmän muotoilun. (Kielikello 3/1986: Infinitiivin objektin muodosta, ks. Lue myös.)

Vuosina 1993 ja 1994 lautakunta on käsitellyt seurauksena- ja tuloksena-essiivien käyttöä ja päätynyt sallivampaan näkemykseen kuin viimeaikaiset kielioppaat.

Lautakunta seuraa aktiivisesti tiedotusvälineissä kielestä ja kielenkäytöstä käytävää keskustelua. Se saa kopiot laajalevikkisissä lehdissä ilmestyvistä kysymyksistä ja kannanotoista. Luonnollista on, että kielenhuoltoa koskeva kirjoittelu kiinnostaa lautakuntaa erityisesti ja että se pyrkii ottamaan huomioon perustellun kritiikin.

Keskustelun kirjakielen normeista ja niiden perusteluista ovat virittäneet esimerkiksi Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjassa julkaistut kirjoitukset (1981, 1984). Keväällä 1984 käydystä keskustelusta on pöytäkirjattu mm. seuraava:

Keskusteltiin toimistopäällikkö Esko Koivusalon alustuksen pohjalta kirjakielen normiongelmien käsittelystä. Lautakunta piti aiheellisena kahdentyyppistä selvitystä. Kielilautakunnan johdolla on tarpeen panna toimeen tutkimus, jossa selvitetään, mitä normeja yleisimmin rikotaan. Tutkimusten tulisi perustua lähinnä sanomalehtien ja tietoteosten kieleen. Toinen asia ovat koulun äidinkielen opetuksen pulmat ja ylioppilaskirjoituksen äidinkielen kokeen arvostelun ongelmat. Näitä varten päätettiin pitää neuvottelukokous. (9.4.1984, 4. §.)

Kahdesta hyvästä suunnitelmasta vain jälkimmäinen on toistaiseksi toteutettu. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja suomen kielen lautakunta järjestivät syksyllä 1984 teemapäivän, jonka aiheena oli kielen normien opettaminen. Osanottajia kutsuttiin Äidinkielen opettajain liitosta ja ylioppilastutkintolautakunnan äidinkielen jaoksesta, lisäksi mukana olivat kielilautakunnan jäsenet ja kielitoimiston tutkijoita. Teemapäivän alustukset on julkaistu Kielikellossa 1/1985.

Yhdessä Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kanssa lautakunta on järjestänyt kaksi muutakin ajankohtaisiin kielikysymyksiin liittyvää, asiantuntijoille ja asianosaisille tarkoitettua teemapäivää. Kevättalvella 1986 järjestetyn teemapäivän aiheena oli julkisuuden puhekieli, ja sen osanottajiksi oli kieli- ja yhteiskuntatieteilijöiden lisäksi kutsuttu julkisen puhumisen asiantuntijoita mm. tiedotusvälineiden, elinkeinoelämän ja koulun piiristä. Tämän teemapäivän alustukset ja joukko puheenvuoroja on julkaistu Kielikellossa 2/1986. Tuorein teemapäivä oli lokakuussa 1993, aiheena oppikirjojen kieli. Tarkoituksena oli kiinnittää huomiota erityisesti oppikirjojen tekstirakenteessa yleisesti esiintyviin heikkouksiin ja ohjata kehitystä siihen suuntaan, että oppikirjat antaisivat hyviä eivätkä huonoja tekstin tuottamisen malleja. (Ks. kirjoituksia Kielikellossa 1/1994.)

Pentti Leinon kielenhuoltoa kritisoivasta artikkelista ”Puutarha vai kansallispuisto” (Virittäjä 4/1989) lautakunta keskusteli tuoreeltaan vuoden 1990 alussa. Todettiin, että kirjoituksen kärki ei kohdistunut niinkään virallisten kielenhuoltoelinten toimintaan kuin yksityisten tutkijoiden omissa nimissään julkaisemiin kirjoituksiin ja niissä ilmeneviin asenteisiin. Yhdessä pohdittiin näkökohtia, joita kielitoimiston päällikkö Esko Koivusalo voisi ottaa huomioon Leinon kirjoitukseen vastatessaan. Koivusalo siis vastasi paitsi kielitoimiston myös kielilautakunnan puolesta.

Lautakunta pyrkii ottamaan huomioon tutkimustulokset, joilla voi olla vaikutusta kirjakielen normeihin. Nominialkuisista yhdysverbeistä lautakunta keskusteli, kun Toini Rahtu oli saanut valmiiksi niitä koskevan pro gradu -tutkielman ja laatinut sen pohjalta artikkelin Virittäjään (4/1984). Rahdun tutkimustulokset olivat lähtökohtana, kun lautakunta joitakin vuosia myöhemmin määritteli kantansa yhdysverbien käsittelyyn Suomen kielen perussanakirjassa.

Etteikö-konjunktion toi keskustelunaiheeksi Matti Larjavaaran artikkeli (Virittäjä 1/1992). Aikaisemmin vain Lauri Kettunen oli hyväksynyt tämän konjunktion, muuten se oli yksimielisesti tuomittu ”tarpeettomaksi” ja ”hylättäväksi”. Larjavaara liittyy Kettusen näkemykseen: ”Rakenne on syntaktisesti ja morfologisesti mitä luontevin, ja sillä on selvä oma merkitys, jonka pohjalta se palvelee kielenkäyttäjän ilmaisutarpeita.” Lautakunnalle asian valmisteli Sari Maamies. Lautakunta keskusteli etteikö-konjunktiosta syyskaudella 1992 kahdessa kokouksessa ja päätyi sallivaan kannanottoon. (Kielikello 1/1993, ks. Lue myös.)

Vuosien 1990 ja 1991 vaihteessa lautakunta kävi laajan periaatekeskustelun suomen kielen tulevaisuudesta, nimenomaan Euroopan yhdentymisen vaikutuksista suomen kielen asemaan ja käyttöön (ks. kirjoituksia Kielikellossa 2/1991). Se, mitä silloin keskusteltiin ja kirjattiin, on ajankohtaista edelleen, ehkäpä nyt EU-keskustelun aikaan vielä ajankohtaisempaa kuin vuosikymmenen alussa. Keskustelussa kiinnitettiin huomiota mm. suomen kielen syrjimiseen joillakin erikoisaloilla, suomen kielen opetuksen heikkoon asemaan oppilaitoksissa, vieraskielisen opetuksen lisääntymiseen koulutuksen eri tasoilla ja vieraskielisen julkaisutoiminnan suosimiseen myös niillä aloilla, joilla lukijakunta on pääosin kotimaista. Tuon ajankohdan jälkeen on suomen kielen asemaan kohdistunut uusia uhkia, mm. uhka äidinkielen kokeen muuttumisesta valinnaiseksi ylioppilastutkinnossa.

Pidän todennäköisenä, että suomen kielen lautakunnan toimenkuvassa vastedes entistä enemmän korostuu suomen kielen monipuolisen julkisen käytön puolustaminen. Kieli säilyy kaikkiin tehtäviin kelpaavana viestintävälineenä vain niin kauan, kuin sitä kaikkiin tehtäviin käytetään.




Kielikello 2/1994
Alkuun

Jaa

Lue myös:

Eurosuomea vai eurolatinaa? (Vapaasti luettavissa)

Infinitiivin objektin muodosta (Vapaasti luettavissa)

Etteikö (Vapaasti luettavissa)

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Iloa kielistämme!

Kielilautakuntien yhteinen seminaari 23.11. klo 13–17 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »