Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/2008

Taru Kolehmainen

Kielenhuollon historiaa

Ällätikulla silmään! Kirjainten nimitykset suomen kielessä

”Äs” vai ”es”? Asiasta käytiin 1960-luvun alussa yksi kaikkien aikojen kiivaimmista kielikeskusteluista. Aiheesta järjestettiin jopa gallupkysely. Kirjainten l, m, n, r, s lukutapa vakiintui vähitellen, ja ”esteeteestä” päädyttiin ”ästeetehen”.

Radionkuuntelijoita hämmensi keväällä 1960 muutos, jossa Suomen Tietotoimiston uutisten lukija oli yhtäkkiä siirtynyt lukemaan ”esteeteen” (STT:n) uutisten sijasta ”ästeeteen” uutisia. Ensimmäisiä tunteenpurkauksia oli Uuden Suomen ”Minua harmittaa” -palstalla: ” – että hyvä vanha STT (-ess tee tee) joka on kelvannut yli 30 vuotta, on saanut väistyä hirveän ässän takia” (US 5.5.60). Myös emeritusprofessori Lauri Kettunen, joka ahkerasti osallistui kieltä koskevaan kirjoitteluun, valitti samasta asiasta ja osoitti syyttävällä sormellaan kielilautakuntaa ja kielitoimistoa: ”Radio on varmaankin saanut ’käskyn’ tällaisia asioita määräävältä taholta. Oli miten oli, ei pienen piirin maku saisi olla moista uudistusta ratkaisemassa.”

Kielisodaksi jupina riehahti kuitenkin vasta, kun muusikko Kari Rydman huitaisi Suomen Akatemian kielitoimistoa mielipidekirjoituksellaan Ylioppilaslehdessä (4.11.1960), otsikkona ”Oikeakielisyys ja kieliterrori”. Terroriksi hän leimasi muun muassa ”sellaiset oikeinkirjoitusta tai ääntämistä koskevat ohjeet, joiden suhteen maassa on vallinnut kaksi vakiintunutta käytäntöä”. Tällainen ohje oli hänen mukaansa ollut aakkosten nimien ääntäminen: ”Olipa sitten kysymys eurooppalaisten kielten ääntämisestä tai ei, vokaalia e käyttävä muoto on jo iät ja ajat ollut vakiintuneessa käytännössä varsinkin kaupungeissa ja sivistyneistön keskuudessa.” Radion uuden kannan jyrkkyys huipistui hänen mukaansa siihen, kun radion tarkkaamossa ei tahdottu uskoa, että on todella olemassa sävel ”es”, jonka e-vokaalia ei voi muuttaa ä:ksi. – Mutta mikä oli kielitoimiston osuus todellisuudessa tässä radion kielen korjausliikkeessä? Mihin lukutavan muutos perustui?

Ohjeita kirjainten nimittämisestä

Kirjainten ”perisuomalaisen” nimittämisen ohjeita löytyy melko vähän. Tosin jo ensimmäisessä Virittäjässä (1883, 260) kerrotaan Kotikielen Seuran kokouksesta seuraavaa:

”Vielä saattoi Puheenjohtaja Seuran tiedoksi erään seikan kirjainten suomalaisista nimistä, joka tähän asti on jäänyt huomaamatta. Monessa kielessä, sanoi hän, on eksplosivikerakkeiden [= klusiilien] nimet semmoiset, että kerakeääni on nimen alkuna ja sitä seuraa jokin ääntiö. Näin on laita Suomenkin kielessä, esim. ko, pe, te. Kontinuatiivikerakkeet sitä vastaan nimittää tämä kieli omalla tavallaan, esim.ällä, ämmä, ännä, ärrä, ässä. – – Valitettava on, että koulumestarit ja koulumestarittaret meidän nykyisissä kouluissamme ovat ruvenneet hyljeksimään näitä perisuomalaisia kerakkeennimiä ja niiden sijaan Suomen nuorisoon tyrkyttämään vieraskielisiä, jotka eivät niin selvään ilmaise mainittujen äänten luonnetta kuin nuo suomalaiset nimet.”

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Virittäjässä (1912, 135) on jälleen huomautus ”Suomalaisista kirjainten nimistä”:”Kun oppikouluissamme nykyisin kuulee puhuttavan ellistä, emmistä, ennistä ja erristä, (= l, m, n, r), niin tekee mieli huomauttaa, etteivät nämä nimet meillä ole kansanomaisia. – – Suosittelen koulujemme opettajille vanhoja, vakaantuneita nimityksiä.”

Kansanomaisuuden todisteeksi viitataan vakuuttavaan lähteeseen, Daniel Jusleniuksen sanakirjaan ”Suomalaisen Sana-Lugun Coetus” (1745), jonka latinankielisessä esipuheessa luetellaan kaikki kirjaimet lukutavan mukaan, mm. äffä, ällä, ämmä, ännä, ärrä, ässä ja jopa äksä.1 Ääntämisestä on ohessa vielä varmennus, joka suomennettuna kuuluu: ”Olen asettanut viereen kunkin kirjaimen nimen, semmoisena kuin kuulee suomalaisten joka paikassa niitä lausuvan.”

Myös Elias Lönnrotin sanakirjassa (1870-luvulla) esitetään tässä käsiteltävien konsonanttien nimet hakusanoina: ällä ”namn på bokstafven l” jne. Samalla tavoin yksinomaisina esitetään lukuohjeet monissa 1800-luvun kieliopeissa, ja 1900-luvulle mentäessä mm. Aarni Penttilän merkittävästä Kieliopista (1957) voi lukea: ”f  l. äffä, äl l. ällä, äm l. ämmä” jne.

Vuoden 1960 kielisota: emmä vai ämmä?

Virittäjän huomautuksista käy ilmi, että kirjainten lukutapaa ellä, emmä jne. opetettiin 1800-luvun loppu- ja 1900-luvun alkupuolella monissa oppikouluissa mutta ei yleensä kansakouluissa. Huomautuksilla ei ilmeisesti ollut juuri vaikutusta: ”ellättely” sai yhä vankemman aseman julkipuheessa, kuten radiossa, ilman että siihen moniin vuosikymmeniin puututtiin. Rydmanin väite, että ”vokaalia e käyttävä muoto on jo iät ja ajat ollut vakiintuneessa käytännössä varsinkin kaupungeissa ja sivistyneistön keskuudessa”, pitänee siis paikkansa. Myöskään SKS:n kielivaliokunta (1928–1949) ja sen työn jatkaja, Suomen Akatemian kielilautakunta, eivät näy ottaneen asiaan kantaa. – Mistä sitten johtui, että vuonna 1960 STT:n lukutapa ”esteetee” kuitenkin yhtäkkiä muuttui ”ästeeteeksi”?

Radiossa oli alkanut 1950-luvun lopulla viikoittainen kielenhuoltoon keskittyvä pakinasarja ”Kielivartio”. Suomen kielen professori Pertti Virtaranta piti 23.3.1960 esitelmän ”Älkää lasketelko ’erräpäitä’!” Hän toteaa aluksi: ”Oppikoulua käyneistä suuri osa lienee jo e-alkuisuuden kannalla, mutta kielenkin perinteistä kiinni pitävä vanha kansa puhuu vielä kaikkialla ällästä ja ämmästä, ärrästä ja ässästä.” Virtaranta todistelee kansanomaista ääntämystä murteilla ja ottaa esimerkkejä myös kaunokirjallisuudesta. Kiven Seitsemän veljeksen lukuharjoituksissa kaikui: ”T, E, Äffä, Kee”. Hän tulee seuraavaan päätökseen: ”Mikäli tätä vuosisataista suomalaista tapaa pidetään arvossa ja ohjeena, niin silloin olisi suositettava asuja ällä, ämmä, ännä, ässä, äksä. Kirjaimia lueteltaessa varsinkin lyhenteissä voidaan loppuääntiö jättää pois, siis esim. SM (= äs-äm) -kilpailut, NMKY (= än-äm-koo-yy) ja STT (= äs-tee-tee).”

Ilmeisesti radion johto koki, että Virtarannan suositus oli velvoittava, ja niinpä uutistenlukijat saivat käskyn ryhtyä lausumaan STT-lyhennettä suosituksen mukaisesti. Kun tämä sitten kirvoitti kiukkuisia kommentteja Suomen Akatemian kielitoimiston suuntaan, sen silloinen päällikkö Matti Sadeniemi asettui Virtarannan esityksen taakse – olihan Kielivartio-sarja kielitoimiston järjestämä. Niinpä hän vastasi Kari Rydmanin syytökseen ihmettelevään – ehkä vähän vähättelevään – sävyyn: ”Mitä tavattomia tunnearvoja saattaa liittyä niin proosallisiin sanoihin kuin kirjainten nimiin? Eikö vakiintunut yksimuotoisuus olisi tällaisessa tapauksessa arvo sekin? Yleisradio on ilmeisesti tätä mieltä.” (YL 11.11.60.) – Vastauksesta näkee, että kielitoimistolla ei ollut suoraan osuutta radion päätökseen.

Sadeniemen maltillisesta vastauksesta huolimatta Rydman kohdistaa seuraavassa Ylioppilaslehden numerossa sanansa suoraan hänelle otsikolla ”Kieliterrori ja Sadeniemi”:

”Tri Sadeniemi ihmettelee tunnearvoja ’essissä’ ja ’ässissä’. Niin minäkin. Järkisyihin vedoten ei suomenkielen käyttäjien toisen puolen täysin virheetöntä, foneettisesti jopa kauniimpaa ja muiden eurooppalaisten kielten mukaista ääntämistä voida vaatia hävitettäväksi.” (YL 18.11.60.)

Lauri Kettunen puolestaan innostuu Rydmanin ja Sadeniemen sananvaihdosta uuteen, entistä terävämpään kommenttiin (YL 18.11.60):

”’Tunnearvot’ eivät kuulu merkitsevän mitään niissäkään ässissä ja ällissä ja ämmissä, joita radio Kielitoimiston yllytyksestä on viime aikoina ruvennut käyttämään. – – On muka vain pyrittävä ’yhtenäisyyteen’. Mutta mikä häiritsi yhtenäisyyttä, ennen kuin radio teki tuon yllättävän ja monia kuulijoita yhä ärsyttävän ääntämiskäänteen? Jos nyt radio olisi pannut toimeen – niin kuin pyydettiin – jonkinlaisen gallup-tutkimuksen vaikkapa sanomalehtiväen ja koulunopettajien keskuudessa, niin tietäisimme edes jotain kuulijain mielialoista.”

Uuden Suomen pakinoitsija Olli, joka tarttui usein pinnalla oleviin kielikeskusteluihin (vrt. Kolehmainen: Olli kielenhuoltajana. Kielikello 3/2004), uskaltautuu mukaan, vaikka toteaakin (US 27.11.60): ”Uhkarohkeata sekaantua kielikysymyksiin. Ne näyttävät ihmeellisesti ärsyttävän ihmisiä. Jos on toista mieltä kuin toinen, menettää kunniansa, teilataan (kuvannollisesti), pistetään piikkitynnyriin ja hirtetään.” Hän asettuu kuitenkin puolustamaan kielenhuollon kantaa vetoamalla ”mielikirjaansa” Lönnrotin sanakirjaan, joka jo 1870-luvulla neuvoi sanomaan s-kirjainta ässäksi.

Kiista jatkuu 1962

Sävyltään varsin tunnepitoinen keskustelu rauhoittui yli vuodeksi, ja ”ämmä”-linja näyttää hiljalleen vakiintuneen, kunnes uusi, vielä kiivaampi ryöppy valtaa lehtien mielipidepalstat vuoden 1962 alkupuolella. Se alkaa tällä kertaa television puolelta ja – huvittavaa kyllä – päinvastaisesta syystä kuin pari vuotta aiemmin. Tesvisiossa lähetettiin maaliskuun alussa Miss Suomi -kilpailu, jonka ”speakerinä” (juontaa-verbi oli kyllä jo keksitty) toimi Jaakko Jahnukainen. Hänen kielenkäyttönsä herätti paheksuvan vuodatuksen, jonka yhtenä asiana oli tämä: ”Hän äänsi es, er, el, em, en, vaikka STT:n ja yleisradion väki on jo ajat sitten opetettu sanomaan suomalaisittain äs, är, äl, äm, än” (SS 18.3.62).

Vahva mielipide herätti vastareaktioita, kirjaimista mm. seuraavan: ”Oli oikein piristävää taas pitkästä aikaa kuulla suomen kielen kirjaimia nimitettävän kirjakielen mukaisesti el, em, en, er, es, eks eikä murteitten huumoripitoisiksi tarkoitetuilla ällä, ämmä, ännä, ärrä, ässä, äksä nimillä. Eikö Suomessa ole enää ketään kielen auktoriteettia, joka selvittelisi STT:n ja yleisradion nykytavan ämmämäisyyttä?” (US 25.3.62.)

Tämän parahduksen myötä näyttävät auenneen uudelleen niiden haavat, jotka olivat kokeneet jääneensä aiemmin tappiolle: – – Es, el, em jne. ovat aivan toista kuultavaa kuin ämmätteleminen ja äffätteleminen. Kiitos Tesvisiolle tästä kirjaimiston entiselleen saattamisesta. Toivoa vain sopii, että yleisradiokin heräisi ja tekisi samoin ja jättäisi esim. ässänsä korttipelin erikoissanaksi.” (US 24.3.62.)

Yksittäisen ohjelman yksittäisen juontajan kielenkäyttö tulkittiin siis koko Tesvision kannanotoksi. Jaakko Jahnukainen paneekin vähän jäitä hattuun intoileville kannattajilleen: ”Kielitoimiston kanta tosiaan on, että mainitsemanne kirjaimet on äännettävä äs, äm, än jne. Minulle on aikanaan opetettu toisin ja totutusta puhetavasta on vaikea päästä eroon. Aivan henkilökohtaisesti kuulostaa minusta tämä nykyinen ”ämmämäisyys” aika rumalta, mutta täytyyhän kielitoimistoa totella.” (SS 24.3.62.)

Puolustajiakin ilmaantuu: ”’Ässät’ ja ’ämmät’ eivät suinkaan herätä suuressa yleisössä pahennusta, vaan ’ellien’, ’emmien’, ’ennien’ ja ’essien’ tyrkyttäminen. Hienostelijoiden vuosikymmeniä kestäneestä yrityksistä huolimatta ei tuota muukalaista tapaa ole saatu yleistymään. Sievistelijäin pitäisi tämä jo huomata. Kielitoimistolle myöhästynyt kiitos! Pysyttäköön omilla linjoilla!” (US 28.3.62.) Puolustajiin liittyy myös eräs kansakoulunopettaja, joka tuo esiin tärkeän näkökohdan: ”Lienee paikallaan mainita, että maamme kouluissa opetetaan lukemaan äf, äl, äm, än, är, äs. Koulujemme oppikirjat tarkastaa ja hyväksyy kouluhallitus.” (US 4.4.62.)

Kielitoimisto vastaa

Jo uuden keskustelun alkumetreillä on Lauri Kettunenkin taas täydessä iskussa. Sivallettuaan ohimennen ”Toistensa kehumisen kerhoa” eli kielilautakuntaa hän kiittää Tesvisiota siitä, ettei se ole ”alistunut tähän ämmämäisyyteen”, ja esittää: ”’Ruotsalaisuutta’ on meillä tavallaan koko kirjaimiston nimet, sen suomalaisia väännöksiä nuo ässät ja hullunkuriset ämmät, jotka kuuluvat lähinnä entisten lukukinkereiden kieleen.” (US 28.3.62.)

Kettusen mielipide saa heti kannattajia. Keskustelun rintamat järjestäytyvätkin pian kahteen leiriin: ”auktoriteetti” Kettusen ja kielitoimiston leiriin. Kielitoimiston ”päämajassa” ollaan pitkään tarkkailuasemissa, vaikka monet mielipiteet kohdistuvat suoraan siihen, näinkin affektiivisesti: ”Jotta siinä järjettömässä ämmän, ännän, ässän jne. käytössä päästäisiin vähän selvemmille vesille, niin esittäytyköön keksijä yleisölle, jotta tiedettäisiin syyllisen nimi ja osoite. Mutta otettakoon samalla huomioon, ettei mikään laki tai asetus voi kieltää meitä tavallisia kansalaisia sanomasta edelleenkin em, es, en jne. Kielitoimisto on yksinkertaisesti vain suosittelija, kyllä se on lopulta kansa, joka tekee puhekielen ja vie kirjakielenkin (esim. kirjailijat) sopiville urille.” (11.4.62.)

Kielitoimisto tulee esiin vasta, kun Helsingin Sanomat pääkirjoituksessaan puuttuu kielisotaan. Pääkirjoituksessa kerrotaan ensin kielitoimiston toimenkuvasta ja annetaan tunnustusta sen työlle mutta otetaan sitten yllättävän vahvasti kantaa kirjaintennimikiistaan:

”Suomen kielen huoltoa on Akatemian kielitoimisto hoitanut kiitettävällä uutteruudella. Valitettavasti se tämän lisäksi on myös osoittanut intoa ryhtyä muovaamaan kieltämme omien piirustustensa mukaan. Tästä on esimerkkinä eräiden kirjainten ääntämismuodon muuttaminen ä-voittoiseksi. Toimiston diktatorisen aseman tunnustamista suomen kielen asioissa kuvaa se, että esimerkiksi Suomen tietotoimisto ja Yleisradio ovat hyväksyneet äffät, ämmät ja ällät ottamatta lainkaan huomioon, että tällainen kaavamainen ääntämistapa on vastoin kansan suuren enemmistön kielikorvaa.” (HS 14.4.62.)

Sadeniemen vastaus on jo seuraavan päivän lehdessä, otsikkona ”Kielitoimisto ä-linjasta”:

”Se, että Kielitoimisto on suositellut ä-asuja, on perustunut haluun tukea kahdesta kilpailevasta kirjaimennimityypistä sitä, joka on meillä kansanomainen ja yleiskielessäkin vanhastaan viljelty. Käsitys, että ä:lliset muodot ovat ”rumia”, niin kuin kuulee sanottavan, on puhtaasti subjektiivinen. – – Kielitoimistolla ei ole diktaattorin valtuuksia, mutta tehtävämme on toki juuri tällaisissa tapauksissa, joissa on kahdenlaista kielenkäyttöä, ilmaista kantamme. – – Ja kun ä:lliset kirjaimennimet joka tapauksessa ovat aitoa ja hyvää suomea, luulisi niitä sentään voivan loukkaantumatta kuulla.” (HS 15.4.62.)

Pari päivää myöhemmin Lauri Kettunen vastaa Sadeniemelle. Pyöriteltyään jo aiemmin esittämäänsä hän pääsee lempiteemaansa: ”Lopuksi vielä Kielilautakunnan ’diktatuurista’, jonka syytöksen Sadeniemi torjuu. Ei tällä kertaa ole todellakaan kysymys muusta kuin ehkä nenästävetämisestä, koska yleisradio suggeroitui luopumaan jo vakiintuneesta ääntämistavastaan vain kuultuaan löyhiä perusteluja. (Ei vielä Nykysuomen sanakirjassakaan ole merkitty ä-ääntämistä toista paremmaksi.) Mutta noiden asiantuntijoiksi esitettyjen herrasmiesten piiristä on nähty lähtevän myös diktatuuria, sananvapauden tukahduttamista ja muuta mielivaltaa oikeakielisyyden kysymyksissä.” (HS 18.4.62.)

Tukea Agricolalta ja gallupista

Muutama päivä Sadeniemen vastauksen jälkeen ilmestyy Uudessa Suomessa (20.4.62) nimimerkin ”Kielimies” asiantunteva selvitys ”Kirjaimistomme ä-alkuisten nimien vaiheilta”. Kirjoittaja esittää perusteellisen argumentaation ä-alkuisten kirjaintennimien alkuperäisyyden puolesta ja päättää: ”Ei ole mitään pätevää syytä ruveta muuttamaan kielemme monisatavuotista perinnettä e-alkuisten nimitysten hyväksi, joiden käyttö aikoinaan kuulemani väitteen mukaan oli pantu alulle eräässä seminaarissa, josta se sitten oli lähtenyt liikkeelle.”

”Kielimiehen” asiallinen kirjoituskaan ei auttanut, vaan Helsingin Sanomien pääkirjoituksen pöllytys saa keskustelun jatkumaan lehdissä ennenkuulumattoman pitkään, kesään saakka. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen osallistuu keskusteluun omalla tavallaan, piirtämällä (HS 17.4.62). Joku keksii vetää mukaan Agricolankin: ”Nämä latinalaisiin aakkosiin kuuluvat kirjaimet on Agricolan ajoista saakka, siis jo 400 vuotta, luettu meillä samoin kuin muissa länsimaisen sivistyksen piiriin kuuluvissa maissa kuten latinassa eli ef, el, em, en, er, es ja eks” (US 18.4.62). Nyt oli jo alan erikoistuntijan, professori Martti Rapolankin pakko älähtää. Hän vastaa ironisesti ”Agricolan ajan tuntijalle E. T:lle”: ”Mikael Agricolan elämäntyöstä ja suomen kielen historiasta kiinnostuneena rohkenen tiedustella, mihin – – nimimerkki E. T. nojaa väitteensä. – – Olen käsittänyt, että kysymys on niiden suomeksi lukemisesta.” (US 22.4.62.)

Kielitoimiston lehtileikekokoelmaan on kertynyt yli viisikymmentä lehtikirjoitusta 1960-luvun alkupuolen ämmä/emmä-keskustelusta. Mielipiteet menivät lähes tasan. Monissa kirjoituksissa vedottiin siihen, että ”kansan suuri enemmistö” oli toisella tai toisella kannalla. Pahimman myrskyn tasaannuttua kesällä 1962 järjestettiin gallupkysely, jossa eri puolilta Suomea valituille haastatelluille esitettiin seuraava kysymys: ”Toisten mielestä eräiden kirjaimien nimet pitäisi tavata es ja em, toisten mielestä tulisi sanoa äs ja äm. Kumpi Teistä on parempi?” Tulos julkaistiin Helsingin Sanomissa 9.9.1962. Sen mukaan lähes joka toinen eli 48 % piti kielitoimiston suosittelemaa ääntämistapaa parempana, kun taas essän ja emmän kannalla oli 37 %. Vastanneista 13 % piti kirjainten ääntämistä samantekevänä tai niitä samanarvoisina. Vain 2 % jätti vastaamatta kysymykseen.

Miksi niin suuri kohu?

Vaikka keskustelu kirjainten nimistä näyttää rauhoittuneen kesällä 1962 , yksittäisiä mielenilmauksia esiintyi myöhemminkin. Vielä seuraavillakin vuosikymmenillä niitä joutuivat Kielitoimiston puolesta tyynnyttelemään niin Esko Koivusalo kuin Anneli Räikkälä, samoin perustein kuin 60-luvulla. – Edelleenkin asiasta kysytään kielineuvonnassa.

Jälkeenpäin tarkastellen voinee yhtyä Matti Sadeniemen sanoihin: ”Mitä tavattomia tunnearvoja saattaa liittyä niin proosallisiin sanoihin kuin kirjainten nimiin?” Miksi joku vaivautui niinkin äärimmäisiin toimiin kuin Keijo Astala, joka vielä vuoden 1963 puolella painatti lentolehtisen ”Ä-alkuisen kirjaintennimibarbarismin synnystä ja levittäjistä Suomessa”? Aika yleinen vastustuksen syy näkyy kirjoitusten perusteella olevan se vain, että on totuttu kuulemaan ja käyttämään e-muotoja. Monesti vedottiin myös ”sointuisuuteen”. Totta onkin, että välivokaali e on vokaalisoinnussa useampien äänteiden kanssa kuin etuvokaali ä. Voi siis hyvin ymmärtää niiden harmin, joiden korvaan ”esteetee” kuulosti paremmalta kuin korjaus ”ästeetee”. – Siitä syystä kuulee yhä eräiden puolueiden nimilyhenteitä luettavan näin: ”esdeepee” (SDP), ”essempee” (SMP); samoin USA ”uuesaa”.

Monista kirjoituksista paljastui myös ärtymys siitä, että ylipäätään on olemassa jokin instanssi, kielitoimisto, jonka koettiin määräilevän niin henkilökohtaisessa asiassa kuin kielenkäytössä, vieläpä ääntämisessä. Tosiasiassa siellä oltiin kielikohun aikana aika hiljaa. Kielilautakunnan kokouksissa ei asiaa käsitelty. Pöytäkirjojen ilmoitusasioihin oli kirjattu vain, että Sadeniemi oli vastannut kirjainten nimistä Rydmanille ja Astalalle. Ehkä katsottiin, että kyseessä ei ollut varsinainen kielenhuoltoasia tai että vanhastaan vallinneesta kannasta ei ollut tarpeen edes keskustella.

Nykysuomen sanakirjassa kahtalainen kanta

Kielenhuollon varovaisuuteen saattoi olla vielä yksi syy: Nykysuomen sanakirjassa mainitaan kiistanalaisten kirjainten kohdalla sekä ä:llinen että e:llinen ääntämisvaihtoehto! Se näkyy jo ensimmäisessä osassa (ilm. 1951) F-kirjaimen ääntämisohjeessa: ”äf t. ef, vartalo äffä-, effä-”. Sanakirjan toimitusperiaatteet ja jonkin verran käsikirjoitustakin oli laadittu jo 1930-luvulla. Ohje kuvastaa sitä ääntämisen kahtalaisuutta, joka silloin ja vielä paljon myöhemminkin oli vallalla. Sanakirjan piti tietenkin noudattaa samaa kantaa alusta loppuun saakka, ja on suorastaan ironista, että viimeinen osa ilmestyi keskellä kirjainkohua, 1961, sisältäen kirjaimen X ja sen ääntämisohjeen ”äks t. eks, vartalo äksä- , eksä-”.

Normatiivisen Nykysuomen sanakirjan kanta olisi ollut oiva ase niiden käsiin, jotka vastustivat kahtalaisesta ääntämistavasta luopumista. Sanakirja oli kuitenkin vielä sen verran tuntematon, ettei asiaa huomattu. Ainoa, joka toi sen esiin, oli Lauri Kettunen, mutta hänkin yllättäen vain sulkumerkeissä (ks. s. 24). Matti Sadeniemi sanakirjan päätoimittajana tietenkin tiesi ääntämisohjeesta, mutta oli siitä visusti vaiti. Jälkeenpäin tarkastellen oli varmasti kuitenkin hyvä, että hänen ajamansa, Pertti Virtarannan ja Yleisradion alulle panema, yksimuotoisuuden linja vähitellen vakiintui. 

Lehtien nimien lyhenteet:HS = Helsingin Sanomat, SS = Suomen Sosialidemokraatti, US = Uusi Suomi, YL = Ylioppilaslehti

1Siinä näkyy myös mm. kirjainten h ja k lukutapa ”hoo” ja ”koo” (siis ruotsin, ei saksan mukaan).

Tämän artikkelin otsikossa oleva kansanomainen sana ällätikku tarkoittaa puikkoa tai tikkua, jollaista ennen käytettiin kirjainten seuraamiseen varsinkin lukemaan opeteltaessa. Sanan synonyymejä ovat mm. aapistikku ja lukupuikko.




Kielikello 2/2008
Alkuun

Jaa

Lue myös:

Olli kielenhuoltajana (Vapaasti luettavissa)

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »