Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 3/2007

Marjatta Palander

Itäsuomalaisten ja stadilaisten murrekäsityksiä

Suomalaisilla on asuinpaikasta riippumatta paljolti samanlaisia mielikuvia eri alueilla puhuttavista murteista. Tämä käy ilmi 1990-lopulla ja 2000-luvun alussa tehdyistä kyselyistä, joissa haastateltiin 20–30-vuotiaita pohjois- ja eteläkarjalaisia sekä pääkaupunkiseudun nuoria.

Kyselyissä nuorilta tiedusteltiin, mitä murteita Suomessa heidän mielestään puhutaan, millaisia nämä murteet ovat ja mitä kielellisiä esimerkkejä niistä tuli ensimmäisenä mieleen. Lisäksi vastaajia pyydettiin merkitsemään Suomen karttaan tiedossaan olevien murteiden alueet.

Tyypillistä on, että murteita nimitetään maakuntien ja muutamien kaupunkien mukaan; puhutaan esimerkiksi Lapin, Savon ja Pohjanmaan murteesta ja toisaalta Turun, Oulun, Tampereen tai Rauman murteesta. Samantapaisia ovat myös käsitykset siitä, millaisia eri murteet ovat. Vaikka vastaajan omat kontaktit murteeseen puuttuisivat, hänellä voi silti olla tietoa kyseisen murteen ominaisuuksista. Tieto saattaa osoittautua paikkansa pitäväksi, mutta varsinkin nykyinen mediaviihde välittää myös virheellisiä murrekäsityksiä. Niinpä monet näyttävät uskovan, että turkulaiset taivuttavat kotikaupunkinsa nimeä Turkkune, Turkkuses, Turkkuseen. Käsitys lienee saanut alkunsa 1990-luvulla laulunsanoittajan riimittelystä. Todellisuudessa Turun paikallismurteessa kaupungin nimi taipuu muodoissa Turku, (ollaan) Turus, (mennään) Turku tai Turkku (vanhassa murteessa).

Kun itäsuomalaiset ja pääkaupunkiseudulla asuvat puhuvat omasta ja toistensa murteesta, mielikuvat ovat osin yhteisiä, mutta selviä erojakin ilmenee.

Karjalan murteen alue

Ei-kielitieteilijöiden nimitys Karjalan murre tarkoittaa Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakunnissa puhuttavia murteita, mutta sitä käytetään myös siirtokarjalaisten kielestä, olipa se sitten suomea tai karjalaa. Kielitieteessä karjalan murteilla viitataan karjalan kielen murteisiin, joita puhutaan eniten Venäjällä mutta jonkin verran myös Itä-Suomessa. Jotta suomen ja karjalan murteiden nimitykset pysyisivät yksiselitteisinä, Pohjois-Karjalan maakunnassa puhuttavien murteiden tieteellinen nimitys on vanhastaan ollut itäiset savolaismurteet, ja Etelä-Karjalassa taas puhutaan suurimmaksi osaksi kaakkoismurteita.

Itäsuomalaiset nuoret nimesivät kotimurteensa ensisijaisesti oman maakuntansa mukaan joko Pohjois-Karjalan tai Etelä-Karjalan murteeksi. Toiseksi yleisin nimitys oli Karjalan murre. Kun pohjoiskarjalaiset rajasivat Suomen karttaan oman murteensa vyöhykkeen, Pohjois-Karjalan ydinalue jäi todellista maakuntaa hieman pienemmäksi. Eteläkarjalaiset puolestaan hahmottelivat kotimurteensa alueen yleensä Etelä-Karjalan maakuntaa laajemmaksi siten, että siihen kuului osa Etelä-Savoakin.

Kartta 1 (pdf). Pohjois- ja eteläkarjalaisten käsitykset oman maakuntansa murrealueesta. Yhtenäinen viiva osoittaa rajaa, josta on suurin yksimielisyys, katkoviivat kuvaavat heikompia mutta selvästi erottuvia rajakohtia.

Varsinkin pohjoiskarjalaiset olivat tarkkoja siitä, että heidän murrealueensa erottui Savon murteen alueesta, joka sijaitsee heidän mielestään Pohjois-Savossa. Pohjoiskarjalaisista vastaajista vain 15 % oli piirtänyt Pohjois-Savon samaan murrealueeseen oman maakuntansa kanssa. Eteläkarjalaisista sen sijaan noin 30 % oli yhdistänyt Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan samaksi murrealueeksi. Heidänkin käsityksensä on, että Savon murre keskittyy Pohjois-Savoon, mutta yhdistämällä yksittäisten murrekarttojen rajaukset tulokseksi saadaan, että eteläkarjalaisten ”Savon” ydinalue on hieman etelämpänä kuin pohjoiskarjalaisten.

Pääkaupunkiseudun nuoret nimittivät itäisimmän Suomen murteita useimmin Karjalan ja Savon murteiksi, melko tavallinen nimitys oli myös Pohjois-Karjalan murre; Etelä-Karjalan mainitsivat vain muutamat. Helsingin seudun nuorten mielestä Karjalan murretta puhutaan erityisesti Etelä-Karjalassa, mutta tavallista oli myös Pohjois-Karjalan sisällyttäminen ”Karjalaan”. Sekä Pohjois- että varsinkin Etelä-Karjala näkyivät kartoissa yleensä laajempina kuin maakunnat itse asiassa ovat. ”Savonkin” alue on suurempi kuin itäsuomalaisilla. Vaikka sen ydin sijoittuu Pohjois-Savoon, monet olivat rajanneet siihen noin puolet Pohjois-Karjalaa, suuren osan Etelä-Savoa ja pohjoisimmat Etelä-Karjalankin kunnat.

Kartta 2 (pdf). Pääkaupunkiseudun nuorten käsitykset Karjalan murteen alueesta. Yhtenäinen viiva osoittaa rajaa, josta on suurin yksimielisyys, katkoviivat kuvaavat heikompia mutta selvästi erottuvia rajakohtia.

Miten ”Karjalassa” puhutaan?

Kun itäsuomalaisia nuoria pyydettiin kuvaamaan kotimurrettaan, lähes kaikki mainitsivat mie, sie -pronominit. Kolmasosa pohjoiskarjalaisista tiedosti murteessaan mua, piä -tyyppisen diftongiutumisen ja yleisgeminaation (pittää). Näitä satunnaisemmin annettiin esimerkkejä muun muassa erikoisgeminaatiosta (käymmään, kuuntelloo), männä-asuisesta mennä-verbistä, t:n heikkoasteisista vastineista (lähen, ei saa ’sada’) ja ts:n vastineista (mehtä, ite).

Eteläkarjalaiset kiinnittivät murteessaan huomiota mie, sie -pronominien lisäksi muihinkin pronomineihin (hään, myö, työ, hyö). Kaakkoismurteiden erityispiirteistä he mainitsivat esimerkkejä mm. loppu-a:n ja -ä:n heittymisestä (junal), sananloppuisen n:n kadosta (hevone) ja st-yhtymän astevaihtelusta (juossa, pessä).

Itäsuomalaisten murre-esimerkkeihin sisältyvät piirteet ovat nykymurteissa edelleen jokseenkin eläviä. Sen sijaan vanhan polven puhekielessä esiintyvät murteellisuudet eivät tulleet samalla tavalla mieleen. Esimerkiksi ollunna, tehnä -tyyppisiä partisiippeja ei muistettu mainita lainkaan, vaikka ne ovat kuuluneet Pohjois-Karjalan murteisiin. Liudennus (ol´, ääntyy [olj]), lOi-monikko (tyttölöitä ’tyttöjä’) ja loppu-k (mänek ’mene’) tulivat esille vain yksittäisissä pohjoiskarjalaisten haastatteluissa. Samoin eteläkarjalaisista ainoastaan muutamat antoivat murteestaan esimerkeiksi olt, laittant -tyyppisiä sisäheittomuotoja.

Pääkaupunkiseudun nuoret luonnehtivat Karjalan murretta selvästi harvemmin piirtein kuin itäsuomalaiset. Mie, sie -pronominit mainittiin, mutta muita piirteitä vain muutaman kerran. Loppu-a:n ja -ä:n heittymistä lukuun ottamatta esiin tulleet murteellisuudet olivat laaja-alaisia itäsuomalaisuuksia (myö, työ, t:n heikon asteen edustus, yleisgeminaatio, diftongiutuminen).

Eteläsuomalaisilla oli Savon murteesta enemmän sanottavaa kuin Karjalan murteesta, mutta mainituissa kielenilmiöissä ei juuri ollut eroa. Eteläsuomalaisten mielestä kumpaankin murteeseen kuuluvat mie, sie -pronominit, kun taas itäsuomalaiset olivat tietoisempia siitä, että Savon murteessa pronominit ovat minä, sinä -asuisia.

Stadin vai Helsingin murre?

Niin itä- kuin eteläsuomalaisetkin pitivät pääkaupunkiseudun puhekieltä yhtenä aluemurteena. Itäsuomalaiset nimittivät tätä kielimuotoa yleensä Helsingin murteeksi, (Stadin) slangiksi tai pääkaupunkiseudun kieleksi tai murteeksi. Pohjoiskarjalaiset puhuivat myös Etelä-Suomen murteesta. Itäsuomalaisten mielestä tähän alueeseen kuuluvat Helsinki sekä sen kymmenkunta ympäristökuntaa.

Helsingin seutua edustavat nuoret nimesivät kotiseutunsa puhekielen tavallisimmin Stadin slangiksi. Muita nimityksiä olivat pääkaupunkiseudun kieli (tai murre) ja Etelä-Suomeen viittaavat nimitykset, mutta Helsingin mainitsivat vain muutamat helsinkiläiset. Pääkaupunkiseudulla asuvat pitivät Stadin slangin alueena pelkästään Helsinkiä tai sen lisäksi enintään Espoota; sitä laajempi Helsinkiä ympäröivä noin kymmenen kunnan alue on heidän mielestään pääkaupunkiseutua. Läheskään kaikki eteläsuomalaiset eivät lukeneet kotiseutuaan minkään murteen alueeseen, mihin vaikuttaa se, että osa vastaajista katsoi pääkaupunkiseudulla puhuttavan yleis- tai kirjakieltä.

Stadin murteen piirteitä

Karjalaisvastaajien mukaan Helsingin murteen tyypillisin piirre ovat mä(ä), sä(ä) pronominit. Samaa mieltä olivat pääkaupunkiseudun haastatellutkin, vaikka heidän joukossaan – yllättävää kyllä – piirre mainittiin selvästi harvemmin. Kummassakin ryhmässä kiinnitettiin huomiota myös poikkeuksellisella tavalla äännettyyn s:ään, jota itäsuomalaiset nimittivät ”city-s:ksi” tai ”Stadin suhuässäksi” ja eteläsuomalaiset puolestaan luonnehtivat esimerkiksi ”pistäväksi”, ”kapeaksi”, ”teräväksi” ja ”kovaksi”. Itäsuomalaisista muutamat olivat havainneet, että pääkaupunkiseudun kieleen kuuluvat mun, mulla -tyyppiset pronominien taivutusmuodot, mutta muut huomiot jäivät yksittäisiksi. Helsingin seudun nuoristakin vain jotkut antoivat esimerkkejä sellaisista piirteistä kuin eräiden verbien ja pronominien pikapuhemuodot (meen, tuun, tää), a:n ja ä:n loppuheitto (autol, näist) ja vierasperäisten konsonanttien d, g ja f käyttö.

Slangisanoja lueteltiin paljon. Itäsuomalaiset tiesivät kuitenkin enimmäkseen nuorten käyttämää valtakunnallista yleisslangia (bisse, duuni, kundi, mutsi), kun taas Helsingin seudulla asuvien esimerkeissä oli paikallista ja uudempaa slangisanastoa (mehka ’mehu’, dökis ’tölkki’) sekä paikannimiä kuten Skatta ’Katajanokka’ja Foge ’Forum’. Kumpikin vastaajaryhmä muisti partikkelien niinku ja eli(kkä) kuuluvan pääkaupunkiseudun kieleen; näitä sanoja ei yhdistetty mihinkään muuhun murteeseen.

Itä- ja eteläsuomalaisten yleisluonnehdinnat Helsingin seudun puhekielestä muistuttivat pitkälti toisiaan. Kummassakin ryhmässä neljä useimmin mainittua ominaisuutta olivat täysin samat: pääkaupunkiseudun murre 1) sisältää slangia, 2) sisältää lainasanoja tai vierasta vaikutusta, 3) on yleis- tai kirjakielistä sekä 4) sisältää lyhennettyjä sanoja. Myös eräät muut kommentit ovat yhteisiä, kuten puhekielen kuvaileminen ”nopeaksi”, ”murteiden sekoitukseksi”, ”kovaksi” tai ”ärsyttäväksi”.

Näkökulma idästä ja etelästä

Itä- ja eteläsuomalaisten suhtautumisessa omaan murteeseen on yhteisiä piirteitä. Vaikka kauneinta murretta kysyttäessä kummatkin pitivät oman alueensa murretta kauneimpana, molemmissa ryhmissä oletettiin, että muut suomalaiset eivät arvosta näitä kielimuotoja. Itäsuomalaisista etenkin pohjoiskarjalaiset tuntuvat pelkäävän, että heidän murrettaan pidetään maalaismaisena ja huvittavana. Tähän vaikuttaa huoli siitä, että Pohjois-Karjalan murre saattaa muiden mielestä rinnastua Savon murteeseen. Eteläkarjalaisilla ei ole samanlaista pelkoa; he arvelevat, että heidän murteeseensa suhtaudutaan yleensä positiivisesti. Kaakkoismurteet eroavat monilta osin savolaismurteista, mikä on eteläkarjalaisten tiedossa. Pääkaupunkiseudulla asuvilla puolestaan on sellainen käsitys, että heidän puhekieltään pidetään muualla Suomessa ”ylimielisenä” ja ”töykeänä”.

Kyselytuloksista käy ilmi, että itäsuomalaisten on helpompi jäljitellä pääkaupunkiseudun kieltä kuin Helsingin seudulla asuvien itäsuomalaisia murteita. Tämä johtuu siitä, että pääkaupunkiseudun puhekieltä voi jokainen kuulla päivittäin sähköisistä viestimistä mutta itämurteet eivät ole samalla tavoin kaikkien ulottuvilla. Itämurteet poikkeavat yleiskielestä enemmän kuin eteläsuomalainen puhekieli, ja Helsingin seudun vastaajilla olikin vaikeuksia tuottaa oikein sellaisia murteellisuuksia kuin mua, piä, mehtä, ite (’metsä’, ’itse’) tai tyttölöitä. Lisäksi karjalaisista monet olivat tilapäisesti asuneet tai ainakin käyneet pääkaupunkiseudulla, mutta eteläsuomalaisilla oli huomattavasti vähemmän kontakteja Itä-Suomeen. Edes itäsuomalaisista sukujuurista ei tuntunut olevan apua, kun Karjalan tai Savon murretta yritettiin palauttaa mieleen.

Oman alueen murteesta nuoret pystyivät antamaan yksityiskohtaisempia tietoja kuin kaukana kotipaikkakunnasta sijaitsevista murteista, mutta kaikki murretta jäljittelevät muodot eivät olleet täysin todellisuutta vastaavia. Esimerkiksi eräs pohjoiskarjalainen oli sitä mieltä, että hänen kotimurteessaan sanottaisiin tulleepi ja kuuluupi. Tällaisia murretta liioittelevia muotoja saatetaan käyttää tarkoituksellisesti huumorimielessä, mutta muuten pi-pääte kuuluu vain yksitavuisten ja oida, öidä -vartaloisten verbien yksikön 3. persoonan preesensiin (viepi, juopi, ikävöipi). Pohjoiskarjalaiset olivat selvillä Pohjois-Karjalan ja Savon välisestä murrerajasta: rajan eri puolilla sijaitsevien kuntien murteiden tiedettiin eroavan toisistaan.

Pääkaupunkiseudun nuoret taas kertoivat kaksikielisten kuntien murteen erottuvan muista; esimerkiksi Sipoon murteen ääntämystä sanottiin ”ruotsalaiseksi”. Toisaalta myös vantaalaisen ja keravalaisen erottaa helsinkiläisestä: syynä on näiden ”landemaisempi” puhetapa. Eräät arvelivat pystyvänsä tunnistamaan itähelsinkiläisenkin tämän puhekielen perusteella, mutta epäselväksi jäi, miten. Helsingin seudulla asuvat ovat myös tietoisia ”vanhasta slangista” ja siitä, että sen taitajia on enää harvassa.

Nuorten haastattelut paljastavat, että murretietous ei nykypäivänä välity niinkään koulukirjoista tai murrekirjallisuudesta (sarjakuvakäännökset mukaan lukien) vaan mainoslauseista, elokuvista sekä televisio- ja muusta populaariviihteestä. Myös murretta puhuvat julkisuuden henkilöt voivat lisätä aluemurteiden tuntemusta. Kun murrekontaktit yleensä iän myötä karttuvat, tarkentuvat myös käsitykset murre-eroista. Muilta kuultu tieto joko saa näin vahvistusta tai tulee muuttumaan.

Kirjallisuutta

Palander, Marjatta 2007: Alueellisen taustan vaikutus murrekäsityksiin. – Virittäjä 111 s. 24–55.

Palander, Marjatta – Nupponen, Anne-Maria 2005: Karjalaisten ”karjala”. – Marjatta Palander ja Anne-Maria Nupponen (toim.), Monenlaiset karjalaiset. Suomen karjalaisten kielellinen identiteetti s. 15–55. Studia Carelica Humanistica 20. Joensuu: Joensuun yliopiston humanistinen tiedekunta.




Kielikello 3/2007
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »