Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 4/2005

Taru Kolehmainen

Kohti yleishyvää puhekieltä. Yleiskielen historiaa

Kun puhutaan koko kieliyhteisölle yhteisestä kielimuodosta, tarvitaan käsitettä yleiskieli. Mutta mitä se on? Miten käsite on muotoutunut, ja mitä sillä eri aikoina on tarkoitettu?

---

Suomen kieli, suomen mieli,
niiss’ on suoja Suomenmaan.

A. Oksanen (Ahlqvist)

Yleiskielen luonnehdinta on vaihdellut tarkkuuteen pyrkivistä määritelmistä väljiin kuvauksiin, joissa otetaan huomioon kielimuodon rajojen häilyvyys.

1800-luku: kirjakieli yleiskieleksi

Suomen kirjakieltä ryhdyttiin 1800-luvulla määrätietoisesti kehittämään yleisesti ymmärrettäväksi kieleksi (sanaa yleiskieli alettiin käyttää vasta vuosisadan lopulla). 1800-luvun alussa alkoi yhä enemmän kuulua ääniä, että vanha kirjakieli, ns. pipliasuomi, perustui liian yksipuolisesti länsimurteisiin ja sitä tulisi rikastuttaa muidenkin murteiden aineksilla. Piti pyrkiä kielimuotoon, joka tyydyttäisi niin länsi- kuin itämurteidenkin edustajia. Tätä kielen kehittämisen vaihetta kutsutaan murteiden taisteluksi. ”Kauneimman ja puhtaimman” murteen etsinnässä päädyttiin lopulta keskimurteisiin: ”Kaksi kehityslinjaa – murteiden yhdistely ja suomen kielen painopisteen siirtyminen idemmäs – kohtasivat toisensa perihämäläisessä murteessa” (Lauerma, Kielikello 3/2004: Arkkirunoilija Carl Borg. 1800-luvun kirjakielen varhainen uudistaja, ks. Lue myös). Yhtenäinen suomen kirjakieli alkoikin hahmottua 1840-luvulle tultaessa. Tosin murrekiistoja käytiin vielä pitkään.

Yleisesti ymmärrettävän kielen kehittämiseen (Kielikello 4/1990: Toimivia välineitä. Paavo Tikkanen suomen kielen kehittäjänä, ks. Lue myös) liittyi myös suomenkielisen oppisanaston luominen. Mainittakoon esimerkiksi sellaiset Volmari Kilpisen termit kuin suure, piste, kuvio ja ympyrä tai tiede, taide, tunne ja yksilö, unohtamatta tietenkään ahkerimman sanansepittäjämme Elias Lönnrotin perustavanlaatuista panosta vaikkapa kasvisanaston alalla: hede, emi, teriö, helve, norkko, mykerö, kärhi jne. (Kielikello 2/2003: Sepivä ja silposuoninen – Elias Lönnrotin kasvisanoja, ks. Lue myös). Vierasperäisiä termejä suomentamalla edistettiin sivistyksen leviämistä vieraita kieliä osaamattomienkin keskuuteen, koko kansan yhteiseksi omaisuudeksi. Lönnrotin 1870-luvulla julkaisema laaja sanakirja edisti myös merkittävästi tätä pyrkimystä.

Kolmas tärkeä kirjakielen kehittämisen ja vakiinnuttamisen alue oli ”käytännöllinen kielenviljely” eli pyrkimys yhteisiin kielen normeihin. Nekin olivat alkuun paljolti kompromisseja eri murre-edustusten välillä, kuten t:n heikon asteen merkintä d:llä (padan), joka puhutti vielä 1800-luvun loppupuolellakin, k:n astevaihtelu eräissä äänneasemissa (härän vai härjän, pelon vai pelvon) tai kolmitavuisten sanojen partitiivin pääte (elämää vai elämätä). Paljon vaivannäköä aiheutti vierasperäisten sanojen ja vieraiden nimien kirjoitusasun vakiinnuttaminen; työ jatkui pitkälle 1900-luvulle. Monia lauseopillisia ongelmia oli myös ratkottava, kuten potentiaalin muodostaminen, subjektin ja predikaatin kongruenssi, kieltosanan ei taipuminen tai objektin sija tietyissä lauseasemissa.

Pyrkimys yhteiseen ja yhtenäiseen suomen kieleen, jolla voisi toimia niin sivistyksen kuin hallinnon alalla, oli tärkeä osa kansallisen identiteetin rakentamista. Asian edistämiseksi perustettiin 1800-luvulla kaksikin seuraa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (1831; sen Kielitieteellinen Osakunta 1868) ja Kotikielen Seura (1876).

Suomen kielen kehittämistoimet olivat samalla taistelua ruotsin kielen ylivaltaa vastaan. Siinä tuli avuksi 1863 annettu kieliasetus. Sen vaikutusta suomen kielen kehitykseen seurattiin aika ajoin myös lehdissä. Näin kannettiin asiasta huolta Suomettaressa 1866:

”Mutta siinäpä se temppu onkin, miten kukin kirjoittaja woipi saada murteellisen maistinsa hillityksi ja myöntyä koko kansan kieliwaroista walitsemaan järjellisimmät lait ja siistimmät sanawarat yleiseksi kirjakieleksi.”

1800-luku: puhekieli yleiskieleksi

1800-luvun loppupuolella voitiin jo todeta, että ”kirjakielen saattaminen wakawalle kannalle näyttää wähitellen rupeewan toteutumaan” (SKS:n Kielitieteellisen Osakunnan vuosikertomus 1872). Niinpä oli aika suunnata huomio siihen, miten sivistynyt puhekieli saataisiin lähemmäksi kirjakieltä. Mitä ylipäätään on ”sivistynyt puhekieli”, millaisista puhekielen muodoista (= murremuodoista) sitä kehitetään? Se oli Kotikielen Seurassa ensimmäisten keskustelujen – käytännössä murrekiistojen – aihe. Vuonna 1876 pidetyssä kokouksessa ”tultiin siihen päätökseen, että Itäsuomalaiset jättäisivät pois aa:n ja ää:n diftongeeraamisen ja oo:ksi ja ee:ksi muuttamisen”. D:n käytössä taas itäsuomalaiset pääsivät voitolle: ”Mitä konsonanttiin d tulee, oli enemmistön mielipide se, että se heitetään pois puhekielestä.”

Kirjakielen ja puhekielen suhteita pohdittiin Kotikielen Seuran kokouksissa tuon tuosta, usein murteita paheksuvaan sävyyn, kuten 1879, minkä johdosta A. Ahlqvist huomautti:

”Ei loukkaa talon pojan puhe, puhukoon se mitä murretta hyvänsä, ainoastaan teeskelty. – – Juhlallisissa puheissa, kirkossa, tragediassa [= näytelmässä] j.m.s. on käytettävä kirjakieltä ja parempihan on, että sivistyneet puhuvat niin liki kirjakieltä kuin sopii.”

Kaikki puhekielen moitteet eivät kohdistuneet murrepiirteisiin. Vuonna 1885 käydyssä keskustelussa valitettiin Suomalaisen Teatterin näyttelijöiden huonosta ääntämyksestä. ”Sivistyneeseen puhekieleen” kuulumattomina piirteinä mainittiin mm. loppuheiton puuttuminen, pitkien vokaalien ja geminaattakonsonanttien ääntäminen liian lyhyenä tietyissä äänneasemissa ja (naisilla) liian terävä s. Ne eivät selvästikään olleet murteen vaan ruotsin kielen vaikutusta.

Huomattava kielimiestä Yrjö Wichmannia puolestaan referoitiin1893 näin:

”N. s. sivistynyttä puhekieltä katsoi esittäjä murteitten ja kirjakielen välittäjäksi, jonka kautta kirjakielen pitäisi omistaa itselleen murteitten sanastollisia varoja, muoto_ ja lauseopillisia rikkauksia j.n.e., jota vastoin murteitten ja puhekielen äänteellisiä ominaisuuksia ainoastaan vähemmässä määrässä kirjakieli voi omistaa.”

E. N. Setälä ja yleiskieli

Kirjoitetun ja puhutun yleisen kielen määrittelyjä (Kielikello 2/1986: Yleispuhekielemme synty) alkoi näkyä 1800-luvun loppupuolella ainakin kielioppien esipuheissa. Näin selittää Arvid Genetz kielioppinsa (2. painos 1884) johdannossa eli ”johdatuksessa”:

”Saattaa siis sanoa, että kansankielen murteet ovat yhtyneet kirjakielessä, joka kirjakieli taas sivistyksen ja kirjallisuuden levitessä vaikuttaa takaisin puhekieleen, synnyttäen yhteistä, murteellisista omituisuuksista yhä vapaampaa, sivistynyttä puhekieltä.”

Varsinaisen perustan yleiskielen, kirjakielen ja murteiden keskinäisten suhteiden määrittelylle loi kuitenkin monitoiminen kielimies E. N. Setälä. Hän lienee myös ensimmäisenä käyttänyt sanaa yleiskieli. Sana esiintyy jo hänen virkaanastujaisesitelmässään 1893 ja eräässä Virittäjän artikkelissa 1900. Suurelle yleisölle sana yleiskieli tuli kuitenkin tutuksi suomen kielen oppikirjoista, joita hän alkoi julkaista vuosisadan lopulla. Kirjojen tavoitteena oli ”– – opettaa – – tuntemaan kirja- eli yleiskielen muodot ja niiden pääasiallisin käytäntö.”

Yleiskielen määritelmän Setälä kirjoitti ensimmäiseksi oppikouluille ja itseopiskelua varten laatimansa Suomen kieliopin (1898; Äänne- ja sanaoppi) ”johdatukseen”:

”Kirkon, koulun ja kirjallisuuden välityksellä on kirjallisuudessa käytetty kielimuoto levinnyt yhä laajemmalle, joten kirjakielestä on syntynyt todellinen yleiskieli, joka on sivistyneiden puhekielenä ja jota kaikkialla maassa ilman suurempaa vaikeutta ymmärretään. Tämän vastakohtana sanotaan muita suomen kielen eri muotoja, joita käytetään suhteellisesti ahtaalla alalla, murteiksi.”

Sama määritelmä on mukana vielä Matti Sadeniemen 1966 uudistamassa Setälän Kieliopin laitoksessa.

Alkeisopetuksen ja kansakoulujen oppikirjoihin Setälä lisäsi myöhemmin tyyliltään hieman tuttavallisemman ja yksinkertaisemman selityksen eri kielimuodoista. Näitä ”johdatuksia” on ainakin Suomen kielen oppikirjan 3. painoksesta (1905) ja Äidinkielen oppikirjan 7. painoksesta (1908) lähtien. Niissä Setälä määrittelee ensin kielen ja murteen ja jatkaa:

”Varmaan olet myös huomannut, että opettajat koulussa, papit kirkossa ja yleensä ne henkilöt, jotka ovat koulua käyneet ja paljon lukeneet, puhuvat johonkin määrin samaan tapaan huolimatta siitä, mistä maan osasta he ovat kotoisin. Koska tämänlaatuinen suomen kieli on ikäänkuin kaikille suomalaisille yhteinen ja kaikki sitä ymmärtävät, on sitä tapa nimittää suomen yleiskieleksi.”

Setälän mukaan kirjakieli on kirjojen kieltä, eikä kirjoissa ole tapana käyttää paikallismurteita, ”vaan ainoastaan yleiskieltä, jota kaikki suomalaiset eri osissa maata ymmärtävät”.

Samasanaisena tämäkin määritelmä siirtyi painoksesta toiseen. Äidinkielen oppikirjan uuden laitoksen (1934; toimitettu yhdessä V. Valorinnan kanssa) johdantoon on kuitenkin lisätty kappale, jossa selitetään lempeästi, että kotimurre ei ole halveksittavaa kieltä vaan rakasta, koska se on lähipiirin kieltä, ”se liittyy kotimme ja lapsuuden kulta-ajan muistoihin”. Lisäykseen on ehkä vaikuttanut kritiikki siitä, että opettajat halveksivat lasten murretta ja liian kovakouraisesti yrittävät opettaa heille yleiskieltä. Murremyönteisen lisäyksen jälkeen todetaan kuitenkin: ”Mutta yleiskieli, kirjakieli on meidän sivistyksemme kieli. Se on myös meidän kansamme yhtenäisyyden merkki. Siihen on yhdistetty, mitä eri kansanmurteissa on parasta.”

Setälän yleiskielen määritelmä lienee levinnyt laajimmalle Tietosanakirjan ansiosta. Sen 4. osaan (1912) Setälä laati artikkelin kirjakieli; yleiskieli on viittaushakusanana. Pitkä artikkeli noudattaa pääpiirteissään aiemmin esitettyä, joskin monia asioita tarkentaen. Siinä aloitetaan puhekielen ja kirjakielen suhteesta ja todetaan sitten:

”– – kun kirjakieltä käytetään juhlallisemmassa esityksessä (julkisessa esiintymisessä ja opetuksessa), niin se siis muodostaa jonkinmoisen ylempien tyylilajien kielen. – – Tavallisesti kirjakieli-sanaa kuitenkin käytetään laajemmassa merkityksessä: tarkoittamaan kirjallisuudessa käytetyn kielimuodon ohella tämän kanssa olennaisesti yhtäpitävää n. s. sivistynyttä puhekieltä; kirjakieli tässä merkityksessä on sama kuin yleiskieli, joka nimitys johtuu siitä, että tätä kielimuotoa asianomaisen kielen koko alueella ymmärretään ja myös käytetään opillisen sivistyksen saaneiden puhekielenä.”

Setälän käsitys yleiskielestä voidaan määritelmien perusteella kiteyttää neljään kohtaan:
1. Yleiskieli on sivistyneistön julkisissa (juhlavissa) tilanteissa puhumaa kieltä, jota ymmärretään koko maassa.

2. Yleiskieli on piirteiltään lähellä kirjakieltä tai kirjakielen synonyymi (kirja- eli yleiskieli). Kirjakieltä käytetään kirjallisuudessa.

3. Yleiskieli on luotu murteiden pohjalta ja on siis eräänlainen yleismurre.

Setälän yleiskielikäsitykseen löytyy tärkeä lisäluonnehdinta hänen virkaanastujaisesitelmästään:

”Koska yleiskielen tarkoituksena on olla sivistyksen levittäjänä kansan kaikkiin kerroksiin, on todella sivistyksen demokraattisuuden kannalta katsottava eduksi, että saatetaan puhua esim. rautateiden kannattavaisuudesta eikä rentabiliteetistä, kirjallisuudesta eikä litteratuurista, kansallisuudesta eikä natsionaliteetistä, isänmaallisuudesta eikä patriotismista.”

4. Yleiskieli käyttää helposti ymmärrettävää sanastoa.

Setälä on yleiskielen määrittelyssään itse asiassa koonnut kaikki ne ajatukset, jotka olivat tavoitteina yhteisen kielen luomisessa 1800-luvulla. – On tietenkin huomattava, miten tärkeä merkitys Setälän runsaalla ja pitkäikäisellä oppikirjatuotannolla sinänsä oli kirjoitetun yleiskielen edistämisessä.

Käsitys yleiskielestä 1900-luvulla

Setälän asema valtakunnan ”virallisena” yleiskielen määrittelijänä muovasi monen sukupolven käsitystä yleiskielen, kirjakielen, puhekielen ja murteiden suhteista. Etenkin fraasi ”sivistyneistön puhekieli”, jota tosin alettiin käyttää jo ennen Setälää, on toistunut sitkeästi yleiskielen määritelmästä toiseen, samoin kuin se käsitys, että yleiskieli ja kirjakieli ovat synonyymeja. Näitä ajatuksia noudattaa myös Nykysuomen sanakirjan (1951–1961) yleiskieli-artikkeli: ”se kielimuoto, joka kulloinkin on kansan sivistyneistön piirissä vallitsevana, us. = kirjakieli.”

Setälän määritelmä yleiskielestä leimasi myös kielentutkimusta ainakin 1900-luvun puoliväliin saakka. Pahasti vanhentuneelta alkoi vähitellen vaikuttaa ainakin näkemys eri kielimuotojen staattisuudesta; niin kuin olisi vain yhdenlaista kirjakieltä, puhekieltä tai yleiskieltä. 1900-luvun loppupuolella alkoikin näkyä yleiskielestä määrittelyjä, joissa otettiin huomioon kielimuotojen monimuotoisuus ja epärajaisuus.

Puhutun yleiskielen monimuotoisuuden ottaa Terho Itkonen esille virkaanastujaisesitelmässään (1966):

”Puhuttu yleiskieli, sikäli kun sillä tarkoitetaan juuri sivistyneistön puhetapaa, hajoaa kokonaiseksi sarjaksi kielimuotoja, joista kirjakielen kaltainen jää asteikon toiseen päähän, kirjakielen vaikutuksen alainen mutta murrepohjainen kieli toiseen ja erilaiset siirtymät äärimuotojen välille.”

Päivi Rintala käsittelee oppaassaan Lukion kielitieto (1968) yleiskielen ja kirjakielen suhdetta vielä varsin ”setälämäiseen” tyyliin. Määriteltyään kirjakielen koko kieliyhteisölle yhteiseksi, murre-erot ylittäväksi viestintävälineeksi, jonka täytyy olla säännönmukaisempaa ja vähemmän altista muuttumaan kuin puhekieli, hän esittää Setälästä poikkeavasti: ”Yleiskieli on tavallaan puhuttua kirjakieltä: kaikkien ymmärrettäväksi tarkoitettua julkisen esiintymisen, opetuksen ja yleisradion kieltä.” Rintala tuo esiin myös sen, että tämä puhuttu yleiskieli on erilaista eri käyttöyhteyksissä:

”Kirjakielenomaista on yleensä sellainen informaatio, joka ensin kirjoitetaan ja sitten puhutaan: julkiset puheet, saarnat ja esitelmät. Papereitta tapahtuva opettaminen on jo vapaampaa, ja sivistyneessäkin keskustelukielessä tuntuu yleensä selvä paikallisväri.”

Osmo Ikola (1972) ryhtyi E. N. Setälän jälkeen ensimmäisenä perusteellisesti pohtimaan eri kielimuotojen eroja ja keskinäistä suhdetta. Hän lähtee liikkeelle fraasista ”puhua kirjakieltä” ja kysyy, voiko kirjakieltä puhua vai onko se aina kirjoitettua kieltä. Hän toteaa, että niin kirjakieli kuin puhekielikin ovat merkitykseltään hyvin häilyviä. Kirjoitettu kieli on eri asia kuin kirjakieli: esim. murrepakinat tai puhekieliset repliikit voivat olla kirjoitettua kieltä mutta eivät perinteisessä mielessä kirjakieltä. Puhekieltä taas ei yleensä pyritäkään määrittelemään termimäisesti.

Vaikka käsitettä kirjakieli ei voidakaan pitää yhtenäisenä kielimuotona, sen ajatellaan kuitenkin olevan normien mukaista kieltä, jota tässä rajoitetussa merkityksessä – Ikola nimittää sitä normaaliproosaksi – käytetään lähinnä tietokirjallisuudessa, ehkä myös sanomalehdissä. Sen sijaan kaunokirjallisuuden kieli poikkeaa jo usein huomattavasti tästä normikielestä. Ikola päätyy määrittelemään kirjakielen ”koko kieliyhteisölle yhteiseksi kirjoitetun kielen muodoksi, joka kuitenkin antaa melko paljon tilaa yksilöllisille ja alueellisillekin erikoispiirteille”.

Ikola toteaa, että käsite kirjoitettu yleiskieli on syytä rajata ahtaammin kuin kirjakieli: se tarkoittaa yleisesti hyväksyttyjen normien mukaista kieltä; näinhän yleensä on käsitettykin. Sanonnat me mennään tai minun kirja eivät – ainakaan toistaiseksi – ole Ikolan mukaan yleiskieltä. Vain osa kirjakielestä, ns. normaaliproosa, on siis yleiskieltä. – Tämä ajatuskulku johtaa hieman hämmentävään päätelmään, että mm. tieteellisen kirjallisuuden kieli olisi yleiskieltä.

Puhuttua yleiskieltä ”sivistyneet suomalaiset yleensä käyttävät esitelmissä, puheissa ja julkisissa keskusteluissa”. Tämä ”julkisuuden puhekieli” ei kuitenkaan ole samaa kuin kirjoitettuna luettu yleiskieli. Puhutun ja kirjoitetun yleiskielen välillä on eroja mm. virkerakenteessa, pronominien käytössä ja monissa muissa seikoissa – tyypillisiä puhutun ja kirjoitetun kielen eroja siis. Tämän pohdinnan jälkeen Ikola määrittelee yleiskielen yleisesti hyväksyttyjen normien mukaiseksi kieleksi, joka on kirjoitettua tai puhuttua.

Esko Koivusalo ja yleiskieli

Ikolakaan ei määrittele tarkemmin yleiskielen piirteitä. Ensimmäisenä tähän asiaan tarttui Esko Koivusalo (1979). Kielitoimiston päällikkönä hän alkoi pohtia yleiskielen olemusta kielenhuollon näkökulmasta, tavallaan takaperoisesti: Mitkä piirteet tekevät yhteiseksi ja yleiseksi tarkoitetusta kielestä vaikeaselkoista? Miksi tavallisen kansalaisen on usein mahdotonta ymmärtää lääkärien lausuntoja tai tuomioistuinten päätöksiä? Miksi hänen on vaikea saada selvää viranomaisen lausunnoista?

Koivusalo päättelee, että jos kielenkäyttö on vaikeaselkoista, se on ”etääntynyt joiltakin piirteiltään siitä kielenparresta, jota kieliyhteisössä yleisesti ymmärretään”. Tätä ”kielenpartta” voidaan nimittää yleiskieleksi: ”Kaikki ovat nähdäkseni yksimielisiä siitä, että yleiskieli on – – kirjakielen sääntöjen mukaista kieltä. Toinen yleiskielisyyden peruste on sanaston tuttuus.” Tuttuuden kriteereinä voi pitää joukkoviestinnän käyttämää kieltä, jota kieliyhteisön jäsenet yleensä ikään, ammattiin ja sosiaaliseen asemaan katsomatta ymmärtävät.

Näihin kahteen yleiskielen piirteeseen pyrittiin jo 1800-luvulla yleiskielen kehittämistyössä, ja niitä Setäläkin piti esillä. Mutta Koivusalo menee pohdinnassaan pitemmälle: etenkin juristien kieli voi olla vaikeaselkoista siitä huolimatta, että se on normien mukaista kieltä ja siinä käytetään yleisesti ymmärrettävää sanastoa, sillä sen lauserakenteet ovat usein monimutkaisia ja tavalliselle kielenkäytölle vieraita. Kolmanneksi yleiskielen tunnusmerkiksi pitäisikin ottaa ”virke- ja lauserakenteen yksinkertaisuus” . Yksinkertaisuuden kriteerinä on se, että teksti on laadittu yleisimpien lausekaavojen mukaan, niiden, joihin etenkin joukkoviestimissä pyritään.

Koska kielenhuollon kohteena on lähinnä kirjoitettu kieli, Koivusalokin pitää määrittelyssään silmällä kirjoitettua yleiskieltä. Puhutun yleiskielen eli yleispuhekielen kriteereiksi riittävät hänen mukaansa muotoasun kirjakielenmukaisuus ja sanaston tuttuus. Puhekielellä hän tarkoittaa tällöin esittämishetkellä luotua kieltä, ns. spontaania puhetta, ei siis kirjoitetun kielen lukemista ääneen. Hän myös tarttuu vihdoin vuosisadan verran toistettuun fraasiin ”sivistyneistön puhekieli”: ”Käsite ’sivistyneistö’ on nyky-yhteiskunnassa niin hämärärajainen, ettei sen avulla voida viitata mihinkään selvästi erottuvaan kielimuotoon.”

Esko Koivusalon esittämää yleiskielen määritelmää on käytetty kielenkuvauksissa vähän niin kuin Setälän määritelmää ennen. Sen vaikutus näkyy myös Kielitoimiston sanakirjan (2004) yleiskieli-artikkelissa: ”erikoiskielten sanastoa sisältämätön suositusten mukainen kirjoitettu ja puhuttu kieli; kirjakieli.” Lauserakenteen yksinkertaisuudesta siinä ei tosin mainita, luultavasti siksi, että lyhyessä määritelmässä on vaikeaa ilmaista, mitä yksinkertaisuudella tarkoitetaan.

Yleiskieli nyt?

Yleiskielen kehittämisen tärkeä tavoite on ollut vakiintuneisuus: vakiintuneet normit, sanat ja lausekaavat. Nykyään näkyy kuitenkin entistä enemmän sekä kirjoitetun että etenkin puhutun yleiskielen rajojen murtumista, niin normien kuin sanaston. Viime vuosikymmeninä monet kielentutkijat ovatkin tarkastelleet yleispuhekielen muuttumista, kuten Kaisa Häkkinen (1994):

”Puhutun yleiskielen rakenteessa on alueellisten ja sosiaalisten erojen lisäksi yhä selvemmin alkanut heijastua kontekstin eli ympäristön, mm. puheenaiheen, puhetilanteen ja puhekumppanin vaikutus, eikä korrektiuden edellytykseksi enää välttämättä ole katsottu pitäytymistä kirjakielen normeissa. Samansuuntaista väljenemistä on nähtävissä myös kirjoitetussa kielessä. – – Se on osittain selvästi lähentynyt puhekieltä, osittain taas kehittynyt eri erikoisalojen vaatimiin suuntiin.”

Myös Ison suomen kieliopin (2004) johdannossa viitataan ohimennen yleispuhekielen monimuotoisuuteen määriteltäessä, millaista kielimuotoa yleissuomen kieliopissa tarkastellaan:

”Yleiskieli on pitkään tarkoittanut samaa kuin kirjakieli, ja puhuttu ja kirjoitettu julkinen kielimuoto ovat olleet yksi ja sama asia viime vuosisadan puoliväliin saakka. Viime vuosikymmeninä julkisestikin käytettävä yleispuhekieli on etääntynyt kirjoitetusta kielimuodosta, mutta mitään vakiintunutta yhteistä puhekieltä ei valtakunnan tasolla ole.”

 

Kirjallisuutta

Genetz, Arvid 1884: Suomen kielioppi. 2. painos. Helsinki.

Häkkinen, Kaisa 1994: Agricolasta nykykieleen. WSOY. Helsinki.

Ikola, Osmo 1972: Kirjakieli ja puhekieli, yleiskieli ja murre. Sananjalka 14.

Iso suomen kielioppi 2004 (Hakulinen, Auli ym. toim.) SKS. Helsinki.

Itkonen, Terho 1966: Nykysuomen kahdet kasvot. Suomalainen Suomi: 3.

Koivusalo, Esko 1979: Mitä on yleiskieli? Virittäjä.
Lauerma, Petri 2004: Aluemurre vai murteiden yhdistelmä? (Huumo, Katja ym. toim.:Yhteistä kieltä tekemässä.) SKS. Helsinki.

Niinivaara, Martti 1931: Kielen tutkimus ja viljely. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1831–1931. Suomi. Viides jakso, 12. osa. Helsinki.

Rintala, Päivi 1968: Lukion kielitieto. Weilin+Göös. Helsinki.

Setälä, E. N. 1894: Oikeakielisyydestä suomen kielen käytäntöön katsoen. Valvoja.




Kielikello 4/2005
Alkuun

Jaa

Lue myös:

Arkkirunoilija Carl Borg. 1800-luvun kirjakielen varhainen uudistaja (Vapaasti luettavissa)

Toimivia välineitä. Paavo Tikkanen suomen kielen kehittäjänä (Vapaasti luettavissa)

Sepivä ja silposuoninen – Elias Lönnrotin kasvisanoja (Vapaasti luettavissa)

Yleispuhekielemme synty (Vapaasti luettavissa)

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »