Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/2004

Outi Paloposki

Aikamatka kieleen

Macbeth ja Ruunulinna. Paljaasta suomennoksesta mukaelmaan – ja takaisin

Käännökset ovat vaikuttaneet suomen kirjakielen kehitykseen ratkaisevasti. Käännöksiä on eri aikoina tehty kovin erilaisin perustein, ja niitä on nimitettykin eri tavoin: milloin on puhuttu suomennoksista, milloin käännöksistä tai mukaelmista. Eri aikakausien erilaiset käsitykset näkyvät suomennostenkin historiassa.

---

Kaunokirjallinen suomennostyö alkoi varsinaisesti 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Tuolloin käännettiin ensin lehtiin pieniä juttuja, runoja ja kertomuksia, ja myöhemmin käännöksiä alettiin julkaista kirjoina. Lehtijutut saatiin suureksi osaksi lainaamalla ja suomentamalla muunkielisistä lehdistä, ja ensimmäisten suomennettujen tekstien joukossa oli esimerkiksi eläinsatuja ja itämaisia kertomuksia.

Kääntämisen tavoista ei tuolloin juuri keskusteltu. Tämä on ymmärrettävää siksi, että tärkeimpänä tavoitteena pidettiin suomen kirjakielen ja kirjallisuuden kehittämistä, ei niinkään tiettyjen arvostettujen alkuteosten saattamista suomen kielelle. Kaunokirjallisille käännöksille ei myöskään ollut malleja, joten eroja ei ehkä siksikään vielä edes hahmotettu. Vasta pikku hiljaa, suomennettujen teosten määrän kasvaessa, alkoi erottua erilaisia kääntämisen tapoja, jolloin tuli mahdolliseksi myös vertailla niitä keskenään ja keskustella niistä. 1840-luvulla sanomalehti Suometar käytti sanatarkoista (kirjaimellisista, lähtötekstiä noudattelevista) käännöksistä ilmausta ”paljaita suomennoksia”.

Ensimmäisiä varsinaisesti käännöksen ja mukaelman välistä eroa pohtivia artikkeleita lienee Snellmanin kirjoitus Litteraturbladetin numerossa 13 vuonna 1848. Snellman pohti siinä Ludvig Holbergin teoksesta tehtyä mukaelmaa Matti Mäkelästä eli Muuttuvainen talonpoika (mukailija oli ”Savon Lasse” eli Klaus Fredrik Corander). Snellman totesi mukailijan (bearbetaren) muuttaneen draaman kertovaksi muodoksi, mikä oli omiaan vähentämään käännöksen arvoa. Teko oli kuitenkin puolusteltavissa siksi, että eeppinen muoto oli lähempänä kansaa kuin draamallinen. Tarkkaa sisältövertailua Snellman ei ollut tehnyt, mutta hän toteaa kuitenkin, että moraalisten seikkojen huomioiminen olisi edellyttänyt vieläkin suurempia mukautuksia tekstiin ja päähenkilöiden välisiin suhteisiin. Kansankirjallisuus siis oli Snellmanille se tavoite, jonka hyväksi muutoksia sai tehdä. Kääntämisen yleisiä periaatteita taas pohti Fredrik Polén Mehiläisen ensimmäisessä numerossa vuonna 1859:

Moni luulee suomentamista helpoksi työksi; jokainen kokenut tietää sen waikeaksi, erinomattain ruotsista ja saksasta. Ranskasta esm. käy suomentaminen keweämmästi. Yleiseen on käännöksissä katsottawa, ettei alkukieltä seurata sanasta sanaan, joka wika kuitenki tawataan useimmissa suomennoksissa. Ken tutkii ja ottaa ajatuksen alkukielestä ja pukee sen sitte toiseen kieleen, hän onnistuu työssänsä, jos muuten on kumpaisessaki kielessä taitawa.

Samoihin aikoihin alkoi suomentamisen merkitys kirjakielen kehittäjänä vähetä: Jaakko Forsman totesi vuonna 1864, ettei käännöksiä enää tarvinnut tehdä ”paljaan kielen taivuttamisen tähden”. Omakielisen kirjallisuuden synty vaikutti käännösten rooliin. Kielen ja kirjallisuuden kehittäminen alettiin nähdä kirjoittajien, ei kääntäjien, tehtävänä. Kun käännösten tehtäväksi tuli yhä useammin maailmankirjallisuuden välittäminen suomeksi, alettiin alkutekstiuskollisuuteen kiinnittää enemmän huomiota. Käännöksen rajat siis kapenivat.

Mukaelma – muokattu teksti?

Miten sitten tekstejä muokataan? Onko olemassa käännöksistä mukaelmiin siirtyvää jatkumoa, jonka toisessa päässä olisivat hyvin uskolliset (sanasanaiset) käännökset ja toisessa tekstit, joissa niin muoto kuin sisältökin olisi mukautettu kohdekulttuuriin? Jatkumossa on kuitenkin ongelmansa, ja parempi metafora muokkaustavoista voisi olla tekstin kerroksisuus. Hyvin sanatarkka teksti voi toisella tasolla olla hyvinkin sopeutettua: esimerkiksi nimet ja tapahtumapaikat on muutettu kohdekulttuurin mukaisiksi. Tai teksti voi muutoin olla uskollinen, mutta huumori on osoittautunut vaikeasti kääntyväksi ja on joko jätetty pois tai korvattu aivan toisenlaisella huumorilla. Luova kielellä leikittely perustuu eri kielissä eri asioihin, joten kääntäjä on voinut turvautua aivan toisenlaisiin kielellisiin keinoihin, kuin mitä alkutekstissä on.

Nämä esimerkit valaisevat osittain sitä, miten hankalaa käännöksiä on jaotella yksioikoisesti mukaileviin ja uskollisiin. Toisen mielestä pienikin poikkeaminen alkutekstistä (vaikkapa sanaleikin kääntäminen toisenlaisella sanaleikillä) rikkoo jo kääntämisen rajoja, toinen taas kutsuu käännökseksi hyvinkin mukailevaa tekstiä – esimerkiksi lastenkirjaa, jossa tapahtumapaikka on muutettu kotoiseksi ja kenties juonielementtejäkin on muokattu. Lastenkirjallisuus onkin erinomainen esimerkki kirjallisuuden alasta, jossa muokkaamisella on pitkät perinteet ja jossa sitä myös on suvaittu eniten. Pekka Töpöhäntää kutsutaan käännökseksi, vaikka Pellestä on tullut Pekka ja Uppsalasta Helsinki.

Mukaelmasta puhutaankin usein vasta silloin, kun alkuteos on esimerkiksi ollut aikuisten klassikko ja siitä on tehty lapsille oma versio: näin Robinson Crusoe, Don Quijote, Gulliver ja monet muut ovat päätyneet mukaelmiksi. Mutta myös aikuisille on klassikkoja mukautettu: esimerkiksi vuonna 1834 Shakespearen Macbethin käännös (Ruunulinna) sijoitettiin Karjalaan ja mukautettiin myyttejä myöten Suomeen.

Ruunulinna. Murhekuvaus 5:sä Tapauksessa. Helsingissä Waseniuksen kirjapräntissä 1834.

Ruunulinnan noidat ovat nimeltään Mammotar, Kivutar ja Vaiviatar, ja noitajoukon emäntänä häärää Syöjätär. Kuuluisa kohtaus, jossa Macbethille luvataan, että hänen valtansa ei väisty ennen kuin Birnamin metsä liikkuu, kuuluu ensimmäisessä suomenkielisessä versiossa Syöjättären suusta:

Ennen kuolleet kuopista
Juovat eläväin tuopista;
Ennen haamut hauvastaan
Kaatajansa kauhistaa,
Kuin sinä keltään voitetaan.
Ennen Anajoilt astuuvat
Koivut kotiisi korkiat
Pihais pihlajat pitimmät,
Jaloin kaksin kaalamalla
Likeneevät linnoasi;
Ennenkuin kukaan uskaltaa
Sinua vasten vastustaa
Ennen kuin kukaan hirviää
Valtais vasten hiiskua.

Lastenkirjallisuutta mukautetaan yhä

Mukaelmilla on joskus ollut (ja taitaa toisinaan vieläkin olla) huono maine: ikään kuin ne olisivat ”toisen luokan käännöksiä”. Näin on helppo ajatella, jos uskoo kääntämisen tavoitteeksi alkutekstin mahdollisimman tarkan noudattamisen. Mukaelmahan olisi silloin jonkinlaista laiskuutta tai taitamattomuutta. Mutta mukaelmia on voitu pitää jopa hankalampina ja vaikeampina tehtävinä kuin käännöstä: näin esimerkiksi Otto Mannisen ja Anni Swanin kirjeenvaihdosta käy ilmi. Manninen kirjoitti Swanille tämän Liisa Ihmemaassa -käännöstyöstä: ”… työ on ollut tavallista vaikeampaa, monessa kohdin mukailua eikä käännöstä, ja että siihen katsoen palkkio […] tuntuu kylläkin alhaiselta.”

Swan ottikin asian puheeksi kustantajan kanssa ja pystyi vastaamaan Mannisen kirjeeseen iloisena: ”Kirjeessä sanottiin, etteivät he tietäneet käännökseni olleen muuta kuin tavallista suomennosta, mutta saatuaan sen tietää, maksoivat lisäpalkkiota 10 mk arkilta.” Samoin Samuli Suomalainen (nimimerkki Samuli S.) joutui tekemään paljon lisätyötä kääntäessään Otavalle Jules Vernen Viisi viikkoa ilmapallossa vuonna 1903, Otava kun toivoi ”lyhenneltyä” laitosta: ”Tuo lyhenteleminen se on varsin vaikea asia! Lyhennetyn laitoksen laatiminen olisi kokonaan toista, mutta hypätä sivun yli siellä, toisen täällä, – se on tuskallista ja onnistuu tavallisesti varsin huonosti.”

Mukaelmat eivät ole koskaan kuitenkaan kokonaan hävinneet käännetyn kirjallisuuden joukosta. Lapsille mukaillaan edelleen. Myös suomenkielisestä alkuperäiskirjallisuudesta on tehty lapsille tarkoitettuja mukaelmia. Näiden tarkoitus on sama kuin lastenkirjallisuudenkin mukaelmien: on pyritty ottamaan huomioon lapsen ikäkausi ja siihen liittyen joko hänen käsityskykynsä ”rajallisuus” tai ikään liittyvät moraaliset velvoitteet. Näin esimerkiksi Samuli S. laati Seitsemästä veljeksestä nuorisopainoksen vuonna 1891.

On olemassa kirjallisuuden lajeja, joissa jonkinlainen muokkaus on selvästi sallitumpaa kuin romaanikirjallisuudessa. Näin on esimerkiksi runouden ja teatteritekstien kääntämisessä, vaikka niistä ei yleensä puhutakaan mukaelmina vaan käytetään jotain muuta sanaa.

Suomentaminen – kääntäminen?

Meillä Suomessa kääntämisestä käytetyt termit heijastavat omaa aikaansa mielenkiintoisella tavalla. Kielestä toiseen kääntämisen merkityksessä käytetty kääntää-sanamme on Agricolan peruja. Sitä käytettiin läpi Ruotsin vallan ajan, eikä sen rinnalla esiintynyt muita kääntämiseen viittaavia termejä.

Erilaiset kirjakielen kehittämiseen tähtäävät pyrkimykset synnyttivät 1800-luvun alkupuolella sekä suomentamisen aallon että itse sanan suomentaa. Uudessa suomenkielisessä sanomalehdessä Turun Wiikko-Sanomissa tätä sanaa käytettiin vuodesta 1820 lähtien tarkoittamaan suomen kielelle kääntämistä. Sanaa käytettiin niin kaunokirjallisista kuin asiateksteistä ja Raamatusta, toisin kuin nykyisin. Tällä hetkellähän suomentaa-sanan käyttöalue rajoittuu usein kaunokirjallisuuden kääntämiseen. Lisäksi on todettava, että suomentaminen ei varmastikaan syntynyt siksi, että olisi tarvittu uusi sana merkitsemään uskollista kääntämistä (vastakohtana vapaalle kääntämiselle). Sanaa nimittäin käytettiin molempien käännösstrategioiden mukaan laadituista teksteistä.

Suomentaminen ei myöskään ollut ainoastaan ortografian ja kirjakielen uudistajien käytössä, vaan myös vanhaan pipliasuomeen pidättyvistä käännöksistä saatettiin puhua suomennoksina. Sanan tarkoitus nähdäkseni liittyi kirjakielen kehittämisen tavoitteisiin, erityisesti siihen, että kielen käyttöalaa tuli laajentaa. Se, miten itse kukin kirjoittaja kieltä käytti (ja miten hän ajatteli kielen siitä rikastuvan), oli vielä yksilöllistä. Pääasia oli, että saatiin aikaan suomenkielistä tekstiä – suomennosta.

Suomennosten määrä lisääntyi 1800-luvun loppupuolella, ja samalla kasvoi myös kääntäjien tietoisuus erilaisista käännösperiaatteista. Se taas näkyi siinä, miten käännöksiä luonnehdittiin. Suomentaa-sanaa käytettiin edelleen yleisterminä, mutta siihen liitettiin erilaisia attribuutteja määrittämään käännösperiaatteita. Käännöskirjojen todettiin olevan joko suomennoksia, vapaasti suomennettuja, sovittamalla tai mukaillen suomennettuja tai jopa mukaelmaa seuraten suomennettuja. Oli myös suomeksi mukailtuja ja suomeksi toimitettuja kirjoja. Toisinaan on mainittu, että teos oli ”alkukielestä suomennettu”, mikä myös ilmentää lisääntyvää huomiota alkutekstiin. Käännösarvosteluissa alettiin 1870-luvulta lähtien vaatia, että kirjoja suomennettaisiin enemmän suoraan alkuteoksista tai ainakin mainittaisiin, mikäli ei näin ollut.

Kääntämisen ja mukailemisen väliseen rajanvetoon vaikuttavat niin aika, yleisö kuin kääntäjä itsekin. Aivan viime kädessä kaikki kääntäminen on mukailemista: kääntäjä kirjoittaa aina uuden version tekstistä, oman tulkintansa pohjalta. Kaikki sanakirjojen ja sanakirjatyön parissa puurtaneet tietävät, että sanoja ei millään saa vastaamaan täysin toisen kielen sanoja. Tämän ei kuitenkaan tarvitse olla haitta tai rasite käännöksen lukijoille. Tarkastelemalla käännöksiä ja mukaelmia voimme oppia paljon – ei vain alkuteoksesta, vaan myös sekä käännöksen kohdeyleisön että kääntäjän toiveista ja tulkinnoista. Ja jos teksti jotain menettääkin käännettäessä, se myös usein jotain saa, sen lisäksi, että se lahjoittaa lukijoille äidinkielisiä lukuelämyksiä.

Kirjoittaja työskentelee Suomen Akatemian tutkijana Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa. Hän tutkii 1800-luvun suomennoksia.

Aiheesta enemmän Katja Huumon, Lea Laitisen ja Outi Paloposken toimittamassa teoksessa Yhteistä kieltä tekemässä. Näkökulmia suomen kirjakielen kehitykseen 1800-luvulla. SKST 979. SKS. Helsinki.




Kielikello 2/2004
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »