Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 3/2003

Pirjo Mikkonen

Erisnimen ja yleisnimen rajankäyntiä

On helppo sanoa, että suomen kielessä on selkeä ja yksinkertainen oikeinkirjoitussääntö: erisnimet kirjoitetaan isolla ja yleisnimet pienellä alkukirjaimella. Vaikeampi on sanoa, missä kulkee erisnimen ja yleisnimen raja.

---

Vaikka olisikin varma siitä, että kyseessä on erisnimi, ei oikeinkirjoitus ole ihan helppoa: kun nimeen kuuluu enemmän kuin yksi sana, alkaa erilaisten kirjoitustapojen valinta ja sitä mukaa myös epävarmuus ja kirjavuus, koska on olemassa monenrakenteisia nimiä.

1. Henkilönnimissä kaikki osat kirjoitetaan isolla alkukirjaimella: Maija-Liisa Mäkinen.

2. Paikannimistä on luotu ohjeet, joiden mukaan kirjoitetaan esim. Sörnäisten rantatie, Aleksis Kiven katu, Iso-Syöte, Iso Roobertinkatu, Ali-Keravan tie.

3. Yhdistysten ja muiden järjestöjen nimissä pätee yleisohje, että vain ensimmäinen sana alkaa isolla, seuraavat sanat pienellä alkukirjaimella: Suomi toisena kielenä -opettajien yhdistys, Suomen luonnonsuojeluliitto. Lisäksi on lukuisa määrä järjestöjä, joiden nimet on perinteisesti kirjoitettu toisella tavoin, esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Monet näistä seuroista ja yhdistyksistä on perustettu niin kauan sitten, ettei nykyisiä kirjoitusohjeita ollut vielä luotukaan, ja vanhojen mallien mukaan on tehty paljon uusia nimiä. Tällaisissa tapauksissa pyritään noudattamaan sitä kirjoitustapaa, jolla nimi on virallisesti rekisteröity. Sama ohje koskee yritysten ja oppilaitosten nimiä.

Ohjeet tuntuvat aika selkeiltä. Kuitenkin näkee jatkuvasti ohjeiden vastaisia kirjoitusasuja. Ison ja pienen alkukirjaimen valinta näyttää olevan aika usein ongelmallista. Alkuaan latinalaisessa kirjoitusjärjestelmässä ei tehty eroa yleis- ja erisnimien välillä alkukirjaimen koon avulla. Aluksi kaikki latinalaiset kirjaimet olivat isoja. Pienet kirjaimet, minuskelit, alkoivat kehittyä vasta 300–400-luvuilla, ja isojen ja pienten kirjainten ero alkoi vakiintua frankkien valtakunnassa 700–800-luvuilla. Jopa vielä 1500-luvulla osoitettiin kunnioitusta siten, että mm. kuninkaiden nimet ja Jumalaa tarkoittava sana Herra kirjoitettiin kokonaan isoin kirjaimin. Se, että Suomen keskiajan ja 1500-luvun asiakirjoissa henkilönnimet on aloitettu pienellä kirjaimella, ei osoita ortografian horjuvuutta tai kirjurin taitamattomuutta, vaan siihen aikaan ei kirjoitusjärjestelmään vielä ollut vakiintunut tapa erottaa isolla alkukirjaimella erisnimiä muista sanoista.

Latinalaista kirjoitusjärjestelmää käyttävät kielet ovat kehittäneet erilaisia ratkaisuja, kuten että saksassa kirjoitetaan kaikki nimisanat, niin yleis- kuin erisnimetkin, isolla alkukirjaimella, englannissa kaikki nimeen kuuluvat substantiivit ja adjektiivit. Ison alkukirjaimen käyttö ei siis ole itsestään selvä kielen tai kirjoitusjärjestelmän ominaisuus, vaan se on alun alkaen ollut sopimuksenvarainen asia. Läheskään kaikissa maailman kirjoitusjärjestelmissä ei tunneta lainkaan ison ja pienen kirjaimen eroa, on vain yhdenlaisia kirjain- tai tavumerkkejä. Niin tullaan toimeen mm. kiinassa, koreassa, hepreassa ja arabiassa. Näissä kielissä yleisnimen ja erisnimen pohdintaan ei siis liity sanan alkukirjaimen koko.

Joka tapauksessa suomen kielessä ison ja pienen kirjaimen valinnan vaikeus ei johdu siitä, ettei tunnettaisi kirjoitusohjeita, vaan siitä, että eris- ja yleisnimen rajankäynti on vaikeaa. Asiasta on julkaistu pohdintoja eri puolilla maailmaa yhä uudelleen satojen vuosien ajan, vaikka ihmisten ja paikkojen identifioimista tietyllä nimellä on pidettävä universaalina ihmiskieleen kuuluvana ilmiönä.

Erisnimen määritelmiä

Kielenkäyttäjien pitäisi oppia koulussa, mikä on erisnimi. Koulukieliopeista on luettu sentapaisia erisnimen luonnehdintoja kuin ”substantiivia, joka ilmaisee esineen erityisen nimen, sanotaan erisnimeksi (propriksi) ” (Setälä–Nieminen– Ojajärvi: Suomen kielen oppikirja. 1966). Tavallisempaa on, että oppikirjoissa ei yritetäkään määritellä teoreettisesti propria, vaan koko ilmiötä käsitellään vain oikeinkirjoituksen kannalta. Yleensä luetellaan tapausryhmiä, joissa käytetään isoa alkukirjainta. Proprisuus on siis opittava muutamien esimerkkiryhmien avulla: henkilönnimet, maantieteelliset nimet, taideteosten, yhdistysten, laitosten jne. nimet.

Tällä tavoin ovat useimmat nyt työelämän tekstejä kirjoittavat suomalaiset saaneet oikeinkirjoitusohjeen avulla mielikuvan siitä, mikä on erisnimi. Kouluajan jälkeen he ovat etsineet vastausta kysymykseen erilaisista kielioppaista. Niissä todetaan yksituumaisesti, että ison ja pienen alkukirjaimen käyttö ei ole kaikilta osin helppoa, ja sitten seuraa tavallisesti luettelo tapauksista, joissa tarvitaan iso alkukirjain tai joihin se ei kuulu. Nämä ohjeet ovat syntyneet käytännön tarpeiden pohjalta. Oppaiden esimerkkiluetteloista on kätevä tarkistaa, jos osaa epäillä omia tietojaan, mutta tässäkin tapauksessa pitää tiedon etsijän itse pystyä luomaan propria luonnehtiva määritelmä yksittäisten esimerkkitapausten pohjalta.Kun tulee uusia tapauksia, joita ei mikään opas ole luetellut, kirjoittaja on pulassa: mihin ryhmään hänen senhetkinen tapauksensa kuuluu? Tarvittaisiin havainnollinen erilaisiin tapausryhmiin sovellettava luonnehdinta, määritelmä siitä, mikä on proprin ja appellatiivin olennainen ero.

Suomen kielen perussanakirja tarjoaa erisnimen määritelmän: ”substantiivi joka ilmaisee jnk tarkoitteen yksilöllisen nimityksen ja näin erottaa tarkoitteen muista samankaltaisista, esim. henkilön- (etu- t. sukunimi) t. paikannimi, taideteoksen nimi, tuotenimi tms., propri”. Sanan yleisnimi perussanakirja selittää näin: ”substantiivi, joka ilmaisee jnk tarkoitejoukon (yleiskäsitteen) nimityksen, appellatiivi (esim. sanat poika, vesi ja hallitus)”. Propri on siis yksilöllinen nimitys, appellatiivi ilmaisee tarkoitejoukon. Tämäkään selitys ei auta, kun voidaan epäillä, että appellatiivina käytetty sana onkin jollakin kerralla yksilöllisesti käytetty nimi. Sellaisista on paljon esimerkkejä kuten paikannimi Luoto ja osakeyhtiön nimi Höyrytys.

Yksi esimerkki siitä, miten proprin ja appellatiivin eroa on yritetty selittää, on Aarni Penttilän Suomen kieliopissa (1957): appellatiivilla on tarkoite, viittaus esimerkiksi johonkin tiettyyn esineeseen, mutta lisäksi sanaan sisältyy tieto siitä, ”mihin luokkaan tarkoite on luettu” (s. 113). ”Appellatiiviin sisältyy – – kuvaileva piirre.” Sen sijaan ”erisnimien merkityksestä puuttuu kokonaan kuvaileva aines, viittaus luokkaan. – – Erisnimillä on vain tarkoite – – .” (S. 527, 528.)

Vakiintunut yksilöivä ilmaus

Nimistöntutkija Eero Kiviniemi valaisee proprien ja appellatiivien eron osittain toisin, monipuolisemmin. Hän aloittaa yleisesti hyväksytystä määritelmästä: ”Erisnimen ja yleisnimen olennaisero on se, että erisnimi on yksilöivä ja yleisnimi luokitteleva ilmaus.” ”Luokitteleva ja yksilöivä tehtävä ovat sillä tavoin toisensa pois sulkevia, että jos ilmauksen viittaussuhde kaikissa puheyhteyksissä on sama, sillä ei voi olla käsitteellistä sisältöä. – – Suvi ja suvi ovat siis ikään kuin eri sanoja, koska niiden merkityksissä ei ole mitään yhteistä.” (Rakkaan lapsen monet nimet 1982, s. 12.) Ilmauksella Suvi viitataan tiettyyn henkilöön, sitä on käytetty yksilöivänä, sen sijaan sanalla suvi viitataan käsitteeseen, sitä on käytetty luokittelevana, sillä on merkitys, jota voi sanoa myös käsitteelliseksi sisällöksi. Yksilöivän ja luokittelevan ilmauksen suhdetta selventää Kiviniemi seuraavasti: ”– – yksilöiviä ilmauksia tarvitaan – – tarkoitteille, jotka halutaan erottaa samaan luokkaan kuuluvista [tarkoitteista]” (Perustietoa paikannimistä 1990, s. 86).

Jos erisnimisyys olisi yksinkertainen ilmiö, ei sitä tarvitsisi aina uudelleen pohtia. Jopa henkilönnimet, jotka kuuluvat kiistattomimpiin erisnimiin, sisältävät sekä pelkästään yksilöiviä (etu- ja sukunimet) että luonnehtivia (liikanimet) ilmauksia. Sekin on hyvä muistaa, että kaikki nimet ovat syntyessään sisältäneet jonkin merkityksen; se on vain aikojen kuluessa unohtunut ja monesti jopa tutkijoiden tavoittamattomiin hämärtynyt.

Proprin ja appellatiivin eron määritelmä on jouduttu perustamaan ilmausten funktioon eli niiden yksilöivään tehtävään. Määrittelyn ongelma on, että luokittelevia ilmauksia voidaan käyttää myös niminä, kuten vaikkapa paikannimiä Nummi, Palo, Salmi ja Rapakko. ”Useimmat määritelmät sanovat oikeastaan eri tavoin vain sen, että nimi on käyttäjäpiirissään vakiintunut yksilöivä ilmaus.” Kiviniemi korostaa, että nimenmuodostus ja sananmuodostus eivät yleensä edusta samaa kielenkäytön tasoa. (1990, s. 89, 90.) Saman hän sanoo myös näin: ”– – uskon yksilöivien ja luokittelevien ilmausten kuuluneen ihmisen kielitajussa aina eri kategorioihin ja useimpien paikannimien siksi syntyneen suoraan proprisiksi tarkoitettuina ilmauksina.” (1990, s. 40.)

Viljo Nissilä on nimistön yleisesittelyssä, teoksessa Suomalaista nimistöntutkimusta (1962, s. 21) todennut, että on olemassa paikkoihin viittaavia ilmauksia, joita ei voi pitää varsinaisina niminä. Hän käyttää ilmausta ”appellatiivin luonteiset nimet”, esim. Kotipelto, Lammi, Niittu, ja ”primitiiviset nimet”, esim. Kekojen alla (apaja), Petäjänalla (apaja), Suurenkivenluona (notko). Nämä edustaisivat jonkinlaista paikannimen esiastetta ja vasta ajan kuluessa vakiintuisivat, kiteytyisivät nimiksi eli propristuisivat. Kiviniemi katsoo (1990, s. 40), että tämäntapaiset ilmaukset on muodostettu vain kohteen paikantamiseksi, niitä ei ole alkuaan luotu nimeäviksi, yksilöiviksi. Tämän ajatustavan mukaan on turha arvailla, onko jokin nimi vielä appellatiivi vai jo vakiintunut propriksi. Vakiintuneisuuden vaatimus on ongelmallinen esimerkiksi silloin, kun on kyse jatkuvasti uusiutuvasta organisaationimistöstä. Kuitenkin proprin ominaisuutena pidetään sitä, että se viittaa vakiintuneesti kielenulkoiseen kohteeseen.

Suurin osa perinteisistä suomalaisista paikannimistä koostuu kahdesta osasta, lajin ilmaisevasta perusosasta ja sen merkitystä rajaavasta määriteosasta (Saari/järvi) ja tämän rakennemallin erilaisista ”laajentumista” (Kiviniemi 1990, 90, 91). Näihin rakenteisiin palautuvat myös enimmät harkiten luodut kaavanimet, julkisten rakennusten ja teiden nimet sekä organisaatioiden nimet, esim. Helsingissä Elielinaukio, Olympiastadion, Kirurginen sairaala, Geologian tutkimuskeskus ja sen osastot Espoon yksikkö, Geopalvelukeskus, Kuopion yksikkö, Rovaniemen yksikkö. Teiden nimitykset Kehä I, II ja III poikkeavat tästä mallista, mutta niissäkin on perusosa (Kehä) ja määriteosa (I, II tai III). Sen sijaan Geologian tutkimuskeskuksessa on myös sellaisia osastojen nimiä, joista puuttuu lajia ilmaiseva perusosa: Tietohallinto, Talous ja hallinto. Paljon epävarmuutta siitä, onko nimitys propri vai appellatiivi, koetaan nykyviestinnässä juuri tällaisista kohteista kirjoitettaessa.

Nimi vai nimitys?

Kauppatori ja rautatieasema. Monen nimistöntutkijan mukaan paikkaan viittaava ilmaus on joko appellatiivinen tai proprinen; puoliksi appellatiivinen tai appellatiivissävyinen ilmaus ei ole mahdollinen. Samasta paikasta ei käytetä vuoroin appellatiivista, vuoroin proprista ilmausta. (Kiviniemi 1990, s. 95, 97, 98.) Sanat jäähalli, postitalo, kauppatori, keskussairaala, rautatieasema, olympiastadion ovat luokittelevia ilmauksia, mutta ne ovat voineet siirtyä paikkojen tai rakennusten nimiksi. Appellatiivina tunnetun ilmauksen siirtyminen proprien kategoriaan liittyy sen käyttöyhteyksiin, on Kiviniemi todennut (1990, s. 98). Luetellut sanat ovat yksilöiviä (propreja) tietyissä käyttöyhteyksissä. Kun Helsingissä on vain yksi jäähalli, jota sanotaan Jäähalliksi, toinen jäähalli on nimeltään Hartwall Areena (oikeampi tapa kirjoittaa sen nimi olisi Hartwall-areena). Vanha Jäähalli on tietty rakennus, mutta kun sitä aikanaan suunniteltiin, kirjoitettiin hankkeesta, jonka tavoitteena oli rakentaa Helsinkiin jäähalli (luokitteleva nimitys).

Helsingissä on useita toreja tai kauppatoreja, mutta niillä on muita nimiä kuten Hakaniementori tai Haagantori, vain yksi tietty tori on Kauppatori. On kyllä useita postitoimistoja, mutta vain yksi niistä on Postitaloksi nimetyssä rakennuksessa. Junat pysähtyvät monilla rautatieasemilla, mutta Helsingissä päärautatieasema on se, josta vakiintuneesti puhutaan Rautatieasemana. Sana stadion on luokitteleva rakennuksen nimitys, mutta Olympiastadion on annettu nimeksi Helsingin stadionille. Läänien pääkaupungeissa on keskussairaalat, mutta tietyn kaupungin tietty rakennuskompleksi on Keskussairaala kaupunkilaisten kielenkäytössä.

Näin käytettyinä kuvaavat tai kohteensa luokittelevat nimitykset ovatkin nimittäviä propreja. Tällöin on olennaista, että ilmaus yksilöi kohteensa. Yksilöivien ilmausten luonteeseen kuuluu niiden vakiintuneisuus ja kääntäen, jos jokin nimitys on juuri tietyssä muodossa aina samaan tarkoitteeseen viittaamassa, se on yksilöivä, se on siis nimi. Tällä perusteella Uimastadion, Velodrom, Kansallisteatteri, Eduskuntatalo ja Presidentinlinna ovat nimiä. Esimerkki rakennuksen nimestä, joka toimii vain nimittävänä, on Helsingin Kiasma (modernin taiteen museo on tässä tapauksessa Kiasman kuvaileva nimitys). Sekin sisältää erityispiirteen ilmaisevan merkityksen (kiasma = hermoristeymä), mutta harva nimen käyttäjä tietää sitä, joten käyttäjän kannalta Kiasma on pelkästään yksilöivä ja nimittävä.

Tutkimuskeskus ja Stakes. Osastojen ja alaosastojen nimet ovat tyypillisesti luokittelevia. Moniosaiset, pitkät organisaatioiden nimet vaihtelevat käytössä sellaisen lyhyemmän ilmauksen kanssa, jossa on vain osa koko nimestä, esim. Helsingin yliopiston Aikuiskoulutuskeskuksen Tutkimus- ja koulutuskeskus Palmenia -> Aikuiskoulutuskeskus tai Tutkimus- ja koulutuskeskus Palmenia tai pelkkä Palmenia. Vakiintuneen ohjeen mukaan tällaiset luokittelevat laitosten ja osastojen nimet pitäisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella. Miksi sitkeästi ja yhä useammin ne kirjoitetaan kuitenkin isolla? Lyhyempää ilmausta voi pitää elliptisenä rinnakkaisnimenä, sillä yksinään käytettynä se edustaa koko nimeä ja sen tarkoite on sama kuin moniosaisen täyden nimen.

On ymmärrettävää, että käytössä näppärämpiä ”kevennettyjä” muotoja pidetään niminä, joten ne aloitetaan isolla kirjaimella. Helsingin Energia -nimisen tuotantolaitoksen yksi osasto on HelenVerkko (paremmin Helen-verkko), joka jakautuu alaosastoihin Verkkoinvestoinnit, Verkonkäyttö ja Käytön suunnittelu (kyse on sähkönjakeluverkosta). Laitoksen edustaja puolusti näissä isoa alkukirjainta siten, että ilmaukset eivät erottuisi tekstissä nimiksi, jos ne kirjoitettaisiin pienellä. Ne ovat luonnehtivia, kuvailevia ja luokittelevia, mutta ne on annettu nimiksi. Uusia osastoja perustettaessa on nimenomaan etsitty toimintaa hyvin kuvailevia nimiä, on mietitty, miten uusia osastoja tulisi nimittää. Ne ovat siis ilmausten käyttäjien kannalta yksilöiviä.

Osastojen nimet ovat kuvailevia ja luokittelevia, ja niiden merkityssisällöllä on käytön kannalta tärkeä tehtävä. Siinä mielessä ne poikkeavat monista muista nimiryhmistä, esimerkiksi henkilöiden ja paikkojen nimistä. Tosin myös paikannimistä on todettu, että niilläkin on syntyessään täytynyt olla kuvaileva sisältö. Myöhemmin kuvaileva funktio on käynyt irrelevantiksi. (Mm. Laila Lehikoinen, Kirvun talonnimet 1988, s. 3–4 ja 21–22.) Niin juuri on käynyt organisaatioiden lyhennenimissä Kela, Stakes, Tekes, Syke jne. Käyttäjät eivät enää ajattele (ainakaan joka kerran nimen mainitessaan), mistä lyhenne tulee, vaan ilmaus on pelkästään nimittävä. Nimen käyttäjän ei tarvitse ymmärtää nimeen sisältyvän sanan merkitystä, riittää kun hän tuntee nimen tarkoitteen.

Lastenklinikka ja poliklinikka. Joskus proprin ja appellatiivin raja on vedettävissä vain sen perusteella, mikä ilmauksen tehtävä on kielenkäytössä: silloin kun substantiivi identifioi yksilöllisen olennon, asian tai ryhmän, se voidaan katsoa propriksi, mutta jos sama substantiivi on kuvailevassa tehtävässä, se on appellatiivi. Kielenkäyttöyhteys siis paljastaa ilmauksen propriksi tai appellatiiviksi. (Lehikoinen 1988, s. 21–22.)

Voidaan kysyä, onko jossakin sairaalassa reumapoliklinikkaa (sana on tässä yhteydessä luokitteleva appellatiivi). Mutta Helsingin kaupungin terveysviraston alaisena toimii Reumapoliklinikka, yksikkö muiden yksiköiden joukossa, joita ovat mm. Syöpätautien osaamiskeskus, Kirurginen sairaala, Malmin sairaala ja Lastenklinikka. Entä sisätautien poliklinikka, kotisairaala, konsultaatiopoliklinikka tai kuntoutusyksikkö? Kirurgisessa sairaalassa on kirurgian poliklinikka, HUS-yhtymän yksikköjä ovat sisäilmapoliklinikka, syöpätautien klinikka, kipuklinikka ja tapaturma-asema. Luokittelevana yleisnimenä voi pitää ilmausta lasten ja nuorten sairaala, johon kuuluvat Lastenlinna ja Lastenklinikka. Sairaaloissa on yleensä päivystyspoliklinikka (luokitteleva appellatiivi). Mitkä näistä ovat luokittelevia yleisnimityksiä, mitkä yksilöiviä erisnimiä? Olen kirjoittanut ne tässä pienellä alkukirjaimella, mutta ainakin osa niistä voitaisiin aloittaa isollakin. Ratkaisuun tarvittaisiin tietoa siitä, missä asemassa yksikkö on kokonaisuuden osana. Minkään ulkoisen, muodollisen seikan perusteella ei sääntöä voi muodostaa, esimerkiksi sellaista, että klinikka-loppuiset nimitykset aina olisivat appellatiiveja tai että sairaala-loppuiset olisivat propreja. Ilmauksen käyttöyhteys on tunnettava.

Ilmauksen funktio ratkaisee myös kysymyksen, voiko hyväksyä ison alkukirjaimen tuotantolaitosten nimien Helsingin Energia ja Helsingin Vesi molemmissa osissa. Taustalla ovat vanhat nimet Helsingin energialaitos ja Helsingin vesilaitos. Näissähän laitoksen lajia ilmaiseva sana kirjoitetaan ilman muuta pienellä alkukirjaimella. Kun nimet ovat lyhentyneet laitosten yritysluonteen muuttuessa, pelkät sanat ”energia” ja ”vesi” eivät enää ole lajia ilmaisevia perusosia vaan niistä on tullut nimittäviä ilmauksia. Siksi monien kielitajussa on luonnollista aloittaa ne isolla kirjaimella. Sen sijaan Helsingin Tukkutori ilmaisee yksikön laadun, joten tukkutorin voisi aloittaa pienellä kirjaimella. Toisaalta, kun käytetään elliptistä ilmausta Tukkutori, se edustaa koko nimeä ja sillä on nimittävä funktio, joten useimpien kirjoittajien mielestä on luontevaa aloittaa se isolla kirjaimella. Lahden Seudun Yrityskeskus Oy sen sijaan voisi kirjoittaa nimensä Lahden seudun yrityskeskus oy, koska sanat seutu ja yrityskeskus eivät ole tässä nimittäviä osia eikä niitä voi käyttää yksinään koko nimen sijasta.

Kuutostie ja valtatie. Lajia ilmaiseva perusosa ja erityispiirrettä ilmaiseva määrite voivat uudentyyppisissä teiden nimissä olla eri järjestyksessä, kuin mihin perinteisissä paikannimissä on totuttu: Ilmauksessa ”valtatie 3 Tampereen läntinen kehätie” kirjoitetaan sekä valtatie että kehätie pienellä alkukirjaimella. Ilmauksessa on numero erityispiirrettä ilmaisevana, yksilöivänä osana, joten se käsitetään propriseksi, mikä näkyy kirjoitustavassa Kolmostie eli valtatie 3, Nelostie eli valtatie 4, Viitostie eli valtatie 5, Kuutostie eli valtatie 6. Helsingin seudulla kulkevat Kehä I, Kehä II ja Kehä III, jotka voidaan merkitä myös Kehä 1, Kehä 2 ja Kehä 3. Miksi valtatie aloitetaan pienellä mutta Kehä suurella? On olemassa sanat valtatie, kehätie, kantatie, maantie, kylätie, paikallistie, moottoritie, moottoriliikennetie, yksityistie, yleinen tie, jotka luokittelevat teitä virallisesti tai epävirallisesti. Ne ovat siis appellatiiveja. Ilmauksessa Kehä I ei ole enää kyse tien lajia ilmaisevasta appellatiivista, vaan elliptinen Kehä mielletään nimittäväksi. Siksi se aloitetaan isolla kirjaimella.

Napapiiri ja päiväntasaaja. Ainutkertainenkaan kohde ei aina saa yksilöivää nimeä: Nimineuvonnan ”kysyttyihin” kuuluvat ilmaukset Pohjoiskalotti, päiväntasaaja, eteläinen napapiiri, pohjoinen napapiiri, etelänapa ja pohjoisnapa. Niiden tarkoitteet ovat ainutkertaiset maapallolla. Ovatko ne siis yksilöiviä nimiä, ja pitäisikö ne kirjoittaa isolla alkukirjaimella? Pohjoiskalotti viittaa konkreettiseen alueeseen, joten se voidaan katsoa paikannimeksi. Muut sen sijaan ovat teoreettisia käsitteitä, eivät luonnollisesti nimettyjä paikkoja. Ne ovat näin ollen appellatiiveja. Sen sijaan Etelänapamanner on paikan, konkreettisen alueen nimi. Kohteen ainutkertaisuuskaan ei siis ratkaise erisnimen ongelmaa vaan nimityksen funktio: jos nimitys viittaa abstraktiin, oppitekoiseen käsitteistöön, ilmaus ei ole propri.

Asiasta enemmän

Ainiala, Terhi 1997: Muuttuva paikannimistö. SKST 667. S.15–22.

Kiviniemi, Eero 1982: Rakkaan lapsen monet nimet. Suomalaisten etunimet ja nimenvalinta. S. 11–12.

Kiviniemi, Eero 1975: Paikannimien rakennetyypeistä. SKS, Suomi 118:2. S. 9–13.

Kiviniemi, Eero 1990: Perustietoa paikannimistä. SKS, Suomi 148. S. 40, 86–98.

Lehikoinen, Laila 1988: Kirvun talonnimet. Karjalaisen talonnimisysteemin kuvaus. SKST 493. S. 3–4, 21–22.




Kielikello 3/2003
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Iloa kielistämme!

Kielilautakuntien yhteinen seminaari 23.11. klo 13–17 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »