Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/2003

Taru Kolehmainen

Tavun rajat

Taru Kolehmainen on aikaisemmin käsitellyt tavuttamisen asemaa lukemaan opetuksessa (Tavaamisesta tavuttamiseen, Kielikello 3/2001, ks. Lue myös). Nyt hän jatkaa aiheesta tarkastelemalla erityisesti tavutukseen liittyviä käytännön ongelmia sekä sitä, mihin tavutusta tarvitaan.

---

Koska tavutus on sanojen jakamista tavuiksi, keskeinen tarkastelunkohde on kielen käsite tavu. Sana tavu juontaa ruotsin verbistä stava (vanh. stafva), josta meille on tullut verbi tavata. Vanhimmassa maanlain suomennoksessa 1500-luvulta esiintyy ilmaus ”valan stavaaminen”, jolla tarkoitetaan valan toistamista. Tavu on johdettu verbistä hieman takaperoisesti ja epäsäännöllisesti teonnimiltä vaikuttavien välimuotojen stavaus ja tavuu kautta. Tavuu-muotoa käytettiin yleisesti 1800-luvulla. Vaikka Elias Lönnrot oli jo 1835 Kalevalassa ottanut käyttöön muodon tavu ja G. Euren otti sen sanakirjaansa 1860, August Ahlqvist käytti tavuu-muotoa vielä ainakin kirjassaan Suomen kielen rakennus 1877: ”Suomalaisten runosäkeessä on aina kahdeksan tavuuta”.

Mikä on tavu?

Varhaisimpia suomen tavuja koskevia selvityksiä on Eric Frosteruksen katekismuksen (1783) lopussa sijaitseva jakso ”Opetus Ymmärryxexi Suomenkielen Stawamisesta”. Tavun rakennetta selvitetään mm. näin: ”Niin kuin Wocalexet rinnoin tekevät stawauxen, niin waditan aina Wocalis stawauxeen Consonantin awuksi, ehkä wielä usiambi.” Siinä siis jo esitetään tavunmuodostuksen keskeinen sääntö: vokaali voi muodostaa tavun yksinkin, mutta konsonantti tarvitsee aina seurakseen tavuun yhden tai useamman vokaalin. Tavunrajasta annetaan mm. ohje: ”Yxi Consonans kahden Vocalin wälillä on aina jälkimmäiselle [tavulle] jätettäwä.” Näin Frosterus antaa myös sen keskeisen tavurakenteen säännön, että tavunraja on konsonantin ja sitä seuraavan vokaalin edessä, ts. jos tavussa on kaksi vokaalia, ne ovat peräkkäin (= pitkä vokaali tai diftongi).

Kielen yksikön tavun määrittelyssä on ollut pitkään vallalla kaksi tarkastelukulmaa, foneettinen ja fonologinen. Foneettiselta kannalta tavu on kuvattu tietynlaiseksi ääntöyksiköksi. Setälän kieliopissa se määriteltiin 8. painoksesta (1917) 1960-luvulle näin: ”Tavu on äänne tai äännejakso, joka lausutaan yhdellä henkäyspainalluksella.” Siitä on kehittynyt nykyinen näkemys tavusta rytmiyksikkönä, johon kuuluu sonantti (vokaali) yksinään tai sen lisäksi yksi tai useampi sivuäänne.

Rytmiyksikkönäkemys on jo lähellä tavun fonologista määrittelyä, jossa tavua tarkastellaan äännerakenteen kannalta: Tavussa pitää olla vähintään yksi vokaali, ja se voi muodostaa tavun yksinkin. Vokaaleja tavussa voi olla korkeintaan kaksi, ja ne ovat silloin peräkkäin; tällöin ei tavun lopussa voi olla kuin yksi konsonantti. Tavun alussa voi olla vokaali, diftongi tai konsonantti, mutta ei konsonanttiyhtymää. Tavut ovat enintään neljän äänteen eli segmentin pituisia. Nämä rakennepiirteet koskevat omaperäisten sanojen tavuja (vrt. vierassanojen tavutus).

Tavut jaetaan toisaalta avotavuihin (päättyvät vokaaliin) ja umpitavuihin (päättyvät konsonanttiin); toisaalta tavut voivat olla lyhyitä tavuja (päättyä lyhyeen vokaaliin) tai pitkiä tavuja (päättyä vokaalipariin tai konsonanttiin). Hyvä yleisesitys on Kalevi Wiikin artikkeli Suomen tavuista (Virittäjä 1977).

Tavutuksen ongelmia

Diftongi vai muu vokaaliyhtymä ensitavussa? Suomen sanojen tavutuksen yleisohjeet ovat hyvin yksinkertaiset:

1. Tavunraja on aina konsonantti ja vokaali -yhdistelmän edessä (ka-la, kui-ten-kin, port-ti).

2. Tavunraja on sellaisten vokaalien välissä, jotka eivät muodosta diftongia (ai-no-a, hert-tu-aan).

Tavutuksen ongelmat liittyvät enimmäkseen jälkimmäiseen sääntöön eli vierekkäisten eri vokaalien laatuun: tavunraja määräytyy sen mukaan, onko kyseessä diftongi vai vokaaliyhtymä. Diftongihan määritellään yleisesti kahden samaan tavuun kuuluvan eri vokaalin yhtymäksi, vokaaliyhtymän välistä taas menee tavunraja. Tavutusongelmien selvittämiseksi on siten tärkeää tietää, millaisia diftongeja kielessämme ylipäätään voi olla ja millaisia rajoituksia on niiden esiintymisessä eri tavuasemissa.

Suomen yleiskielessä on yleisen laskutavan mukaan 18 diftongia. Niitä muodostavien vokaalien laadun mukaan ne voidaan jakaa seuraavasti: Suppeisiin vokaaleihin i, y ja u päättyvistä diftongeista ovat suppenevia diftongeja ai, ei, oi, äi, öi; ey, äy, öy; au, eu, ou ja suppeita diftongeja ui, yi; iu, iy. Näistä ey ja iy eivät esiinny ensitavussa (paitsi leyh-alkuiset). Valtaosa diftongeista on siis suppenevia tai suppeita. Väljeneviä (= suppeasta puolisuppeaan vokaaliin avartuvia) diftongeja ovat ie, uo ja . Nämä esiintyvät vain ensitavussa; kauempana sanassa ie katsotaan vokaaliyhtymäksi (paperi-en, hygi-enia). Väljät vokaalit a ja ä eivät voi olla diftongin jälkikomponenttina (yleiskielessä), vaan ne tavutetaan aina vi-an, ko-ala, di-a (ja jälkitavussa korke-a, mylly-ä, jne.)

Edellä esitetyn diftongitiedon varassa voidaan ratkaista ensitavuun liittyvät tavutusongelmat. Mikään seuraavien sanojen alun vokaalien yhtymistä ei esiinny edellä mainittujen diftongien luettelossa (yleiskielessä ei siis katsota voivan olla diftongeja ”ia”, ”io”, ”ae”, ”oe”, ”ao”, ”eo” jne.), vaan ne ovat vokaaliyhtymiä ja tavutetaan sen mukaan: pi-an, hi-on, ra-e, ko-e, ai-e, ra-ot, te-os, te-ollisuus. Tällaisia tavutusongelmia aiheuttavat sanat ovat usein vierassanoja: pi-ano, bi-o-logi, ge-ometria, ma-estro, te-atteri ja lainanimiä Le-o, Jo-el. Se, että näiden sanojen tavutus ylipäätään aiheuttaa päänvaivaa, johtunee foneettisista (ja psykologisista) syistä: myös diftongiääntämys tuntuu monille näistä vokaaliyhtymistä mahdolliselta, mutta vakiintuneen käsityksen mukaan ne eivät ole diftongeja, joten tavunraja menee vokaalien välistä.

Tavutus ei ensitavussa tunnu aina selvältä, vaikka vierekkäisten vokaalien yhtymä näyttäisikin diftongilta. Länsisuomalainen pysähtyy miettimään vaikkapa sanojen haun (: haku), hain (: hakea), joissa (: joki; vrt. joissa : joka), hien (: hiki), ryin (: rykiä) tai maun (: maku) tavuttamista, sillä hän kuulee tai suorastaan ääntää vokaalien väliin jotain konsonantin tapaista (havun, hajin, jojissa, hijen, ryjin, mavun). Syy löytyy kielihistoriasta: kyseiset diftongit ovat myöhäsyntyisiä, ns. supistumadiftongeja (astevaihteludiftongeja): astevaihtelun alaisen k:n kadon johdosta eri tavuihin kuuluneet eri vokaalit ovat joutuneet vierekkäin. Ne ovat varsinaisten diftongien näköisiä, ääntyvät diftongeina ja voidaan katsoa siten kuuluviksi samaan tavuun. Samojenkin sanojen taivutuksessa voi supistumadiftongien lisäksi muodostua samoihin kohtiin myös sellaisia eri vokaalien jonoja, jotka eivät ole diftongeja: hain ~ ha-en (: hakea), koin ~ ko-en (: kokea).

Niin kuin sanottu, supistumadiftongeissakin psykologinen tavutunne vaihtelee: itäsuomalainen mieltää ne helpommin diftongeiksi kuin länsisuomalainen. Etenkin väljeneviä supistumadiftongeja pidetään muutenkin varsin yleisesti vokaaliyhtymänä: hi-en (: hiki), pi-en (: piki; vrt. Liisa pien), kun taas suppenevat supistumadiftongit tavutunne hyväksyy luontevammin yksitavuisiksi (tein, lain). Siksi tavunrajan tulkinta näissä käytännössä horjuu, eikä ehdotonta tavutusohjetta voi antaa.

Tavutus ei voi olla muutenkaan aina automaattista (mikä tietenkin vaikeuttaa automaattisten tavutusohjelmien laatimista). Sanojen taivutuksessa voi syntyä samannäköisiä asuja, joiden tulkinnassa tavunrajan paikalla on tärkeä merkitys. Hyvä esimerkki on kolmen peräkkäisen vokaalin yhtymä taivutusmuodossa hauista, joka voi olla joko hauki- tai haku-sanan monikon elatiivi (hau-ista, ha-uista) ja lisäksi hauis-sanan yksikön partitiivi. Samoin ruoissa voi olla joko ruoka- tai ruko-sanan monikon inessiivi. Tavun rajalla on siis myös merkityksiä erottava tehtävä. Niissä kolmen vokaalin yhtymissä, joissa tavunraja on kahden saman vokaalin välissä, se osoitetaan heittomerkillä: vaa’an, ko’oissa, rei’ittää, ruo’on, nau’un, liu’un jne. (Huom. myös i’issä (: ikä).

Diftongi vai muu vokaaliyhtymä kauempana sanassa? Varsinainen tavutuksen ongelmakohta on pitkään ollut sanassa kauempana kuin ensitavussa esiintyvien peräkkäisten vokaalien tavutus. Vanhastaan on kauempana sanassa ajateltu olevan vain i-loppuisia diftongeja: a-vain, y-lei-nen, aa-mui-sin, kään-tyi, ta-loi-hin, jää-te-löi-tä. Siksi esimerkiksi ie on ensitavussa diftongi mutta kauempana sanassa vokaaliyhtymä (pie-ni-en, kul-ki-es-sa; myös lainasanoissa ka-ri-es, las-si-e jne.). Näiden tavutusta vokaalien välistä ei ole yleensä edes kyseenalaistettu.

Pitkään on kuitenkin kytenyt ajatus, miksi ei eräitä vokaalipareja, jotka ääntyvät diftongin tavoin, voisi myös niiden esiintyessä kauempana sanassa katsoa diftongeiksi. Miksi ei siis seuraavien sanojen u, y -loppuisia vokaalijonoja voisi pitää diftongeina ja siten samaan tavuun kuuluvina: talo-us vai talous, nope-us vai nopeus, pala-utus vai palautus, rakka-utta vai rakkautta, hyökkä-yksen vai hyökkäyksen?

Yllättävän varhain on kieliopeissa ainakin varovasti esitetty ajatus, että vokaalipari voisikin olla diftongi kyseisen tyyppisissä sanoissa. Vanhin löytämäni maininta tästä on Arvid Genetzin 1880-luvulla laatimassa kieliopissa, jossa on muutenkin hyvin yksityiskohtaista tietoa tavuista: ”Jos kaksi vokaalia, joista jälkimmäinen ei ole i, yhtyy edempänä sanassa, niin ne äännetään erikseen, esim. pieni-en, salpa-us, tunke-utuu, kääntä-ytyy; u ja y saattavat kuitenkin tässäkin yhtyä edellisen vokaalin kanssa diftongiksi, esim. salpaus, tunkeutuu, kääntäytyy.

Setälän kieliopin 7. painokseen (1913) on yleissäännön jälkeen lisätty pienellä painettu muistutus: ”Runokielessä ta-paus.” Se säilyi 1960-luvulle asti, jolloin Matti Sadeniemi uudisti kieliopin (1965) ja teki muistutukseen rohkean väljennyksen: ”Painoton u, y saattaa kuitenkin esiintyä myös diftongin jälkikomponenttina, esim. ve-tä-y-tyy tai ve-täy-tyy.” Sadeniemi oli pohtinut asiaa jo väitöskirjassaan Metriikkamme perusteet (1949) tutkiessaan mm. sanapainon vaikutusta tavutukseen ja esitti siellä, että ”vapautta [umpitavu] äännetään yleiskielessä enimmäkseen supistumattomana, vapautua [avotavu] lienee tavallisimmin diftongillinen”.

Lauri Kettunen otti kieliopissaan (1932) Setälää reippaammin kantaa tavuasiaan: ”Jos jälkivokaalina on u tai y, niin vokaalit ensi tavua kauempana saattavat jakaantua eri tavuihin, mutta hyvin yleisen ääntämisen mukaan myös yhtyä diftongiksi. ”Esimerkkeinä ovat hautautua, outoudella ja jättäytymään.”

Muita perusteellisemmin on ongelmaa pohtinut Aarni Penttilä äänne- ja oikeinkirjoitusopissaan (1948) ja myöhemmin samoin sanoin kieliopissaan (1957): ”Kauempana sanassa taas eritavuisuus on aina mahdollista, mutta milloin [u, y -loppuista] vokaaliyhtymää seuraa vielä tavu tai useita tavuja ja milloin u:n tai y:n jäljessä on vain yksinäiskonsonantti, diftongi on ääntämyksessä yleisin. ”Esimerkkejä on kau-ne-us, pa-la-ut-taa, mutta pa-lau-tan, har-tau-teen, näy-täy-dyimme, ve-täy-tyy, ter-vey-dek-sem-me. Penttilällä on vielä lisähuomautus: ”Runokielessä voidaan kaikki jälkitavujen u- tai y-loppuiset vokaaliyhtymät käsitellä myös diftongeina, rak-kaus, va-paus yms.”

Osmo Ikolan kielioppaan (1. p. 1968) maininta on melko varovainen: (i-loppuisten diftongien) ”lisäksi iy saattaa ääntyä diftongina sellaisissa sanoissa kuin vihkiytyä”. Maininta on mukana vielä uusimmassa laitoksessa (2000).

Kaisa Häkkinen halusi saada selvyyden jälkitavujen tavutusongelmaan järjestämällä tavutustestin Kouvolan (sijaitsee itä- ja länsimurteiden rajalla) koululaisille, joista osa oli peruskoulun yläasteella, osa lukion ensimmäisellä luokalla (Häkkinen 1978). Hän sijoitti sanoihin kaikki ne vokaaliyhtymät, jotka oli mahdollista tulkita diftongeiksi. Lisäksi mukana oli joukko sanoja, joiden sisältämien vokaalien yhtymä oli siihen asti käsitetty (ja opetettu) vokaaliyhtymiksi. Ajatuksena oli tutkia, tajuavatko oppilaat vähintään intuitiivisesti vokaaliyhtymän ja diftongin eron. Testin tulos osoitti, että valtaosa oppilaista tavutti sanat seuraavien kolmen säännön mukaan:

1. Kaikki ensitavua kauempana olevat i-loppuiset vokaaliyhdistelmät ovat diftongeja ympäristön laadusta riippumatta.

2. Kaikki ensitavua kauempana olevat u- ja y-loppuiset vokaaliyhdistelmät ovat diftongeja silloin, kun u:n ja y:n jälkeen seuraa tavun raja, ts vokaaliyhdistelmät ovat avotavussa (ha-jau-tua).

3. Kaikki u- ja y-loppuiset vokaaliyhdistelmät ovat vokaaliyhtymiä, kun u:ta tai y:tä seuraa samaan tavuun kuuluva konsonantti, ts. vokaaliyhdistelmät ovat umpitavussa (ha-ja-ut-taa).

Testin merkittävin tulos koski sääntöä 2. Se osoitti, että koulukielioppien yleisestä tavutussäännöstä (kauempana tavussa vain i-loppuisia diftongeja) huolimatta enemmistö oli tavuttanut 2. säännön mukaisesti. Häkkinen toteaakin, että on ”energian haaskausta” opettaa tavuttamaan esim. a-ja-u-tu-a, kun oppilaat olivat sen lähes yksimielisesti unohtaneet ja tavuttivat omatoimisesti a-jau-tu-a. Testi osoitti kuitenkin myös sen, niin kuin 3. säännössä näkyy, että umpitavussa samat vokaalijonot miellettiin vokaaliyhtymiksi – samoin siis kuin Aarni Penttilä jo oli esittänyt.

”Virallisen” hyväksynnän Häkkisen tutkimustulokset saivat 1981, kun suomen kielen lautakunnalta pyydettiin lausuntoa samasta tavutusongelmasta. Silloin nimittäin virsikirjan uudistuskomitea kysyi Kielitoimistosta, voidaanko eräitä ensitavua kauempana olevia vokaalipareja, joiden jälkimmäinen vokaali on u tai y, pitää samaan tavuun kuuluvina eli diftongeina. Virsi- ja muiden laulutekstien runoilijoille kysymys on tärkeä, koska sanat on sovitettava sävelmään niin, että yhtä säveltä kohti tulee normaalisti yksi tavu.

Lautakunta pohti asiaa eri murteiden kannalta, teki keskuudessaan samantyyppisen tavutuskokeen kuin Häkkinen koululaisille ja sai tulokseksi, että kyseisten vokaaliparien diftongiutuminen oli mahdollista ei vain avotavussa (rak-kau-den) vaan joidenkin kielitunteen mukaan myös umpitavussa (rak-kaus, rak-kaut-ta). Lautakunta oli siis valmis menemään pitemmälle kuin Häkkisen testin koululaiset. Lautakunta päätyi kuitenkin varsin väljään loppulausumaan: ”Koska kyseeseen tulevissa sanatyypeissä tavataan sekä diftongi- että vokaaliyhtymä-ääntämystä, ei pidetty tarpeellisena antaa liioin ohjetta, joka sitoisi virsirunoutta sen enempää kuin muutakaan runoutta.”

Kielilautakunta teki siis päätöksensä nimenomaan runokieltä ajatellen. Siinähän on vanhastaankin suhtauduttu kyseisten tapausten tavurajoihin väljemmin kuin yleiskielessä, jo rytmipoljennonkin takia. Yleiskielen tavutuskäytännössä tavunraja näyttää melko yleisesti asettuvan Häkkisen testituloksen tavutussääntöjen mukaan: avotavussa diftongi (rak-kau-den) mutta umpitavussa ei diftongia (rak-ka-us ja enimmäkseen myös rak-ka-ut-ta).

Vierassanojen tavutus

Edellä on todettu, että omaperäisten suomen sanojen alussa ei voi olla kuin yksi konsonantti. Vierassanojen (lainasanojen, sivistyssanojen) alussa ja siten niiden ensitavussa voi sen sijaan olla kaksi, joskus kolmekin konsonanttia: pro-sentti, stra-tegia, stres-si, sprii. Samoin konsonanttiyhtymä voi olla tavun alussa myös jäljempänä sanassa: eks-tra, ab-strak-ti t. abs-trak-ti, kon-stru-oida t. kons-tru-oida, hams-traa-ja, es-pres-so, es-pla-nadi, eks-pres-siivinen, kata-stro-fi t. katast-rofi. Tästä syystä vierassanojen tavut ovat usein pitempiä kuin Suomen kielen omien sanojen tavut: niissä voi olla viisi, jopa kuusi äännettä: kraat-teri, sprink-leri. Näin pitkiä tavuja muodostuu etenkin silloin, kun tavutuksessa noudatetaan vierassanan yhdysosien mukaista tavujakoa: ab-strak-ti, de-skrip-tio, kon-struoida, joskin niitä voi syntyä myös suomen mukaisessa tavutuksessa; konst-ruktio.

Vierassanojen tavutusongelmat liittyvätkin lähinnä siihen kysymykseen, noudatetaanko tavutuksessa asianomaisen kielen vai suomen kielen sääntöjä. Monet lainasanat ovat jo aikaa suomalaistuneet tavutusta myöten: kah-vi, kont-rolli, korp-raali, maist-raatti, syno-nyymi. Valtaosa lainoista tulee ns. klassisista kielistä, kreikasta ja latinasta, joiden opiskelu ja taito on viime vuosikymmeninä kovasti rapistunut. Siksi on kohtuutonta vaatia, että osattaisiin tavuttaa alkuperäkielen yhdysosien tm. ainesten mukaan. Niinpä kielilautakunta päätti jo 1968, että vierassanat voidaan tavuttaa samoin kuin kotoiset sanat: a-bort-ti, ark-tinen, dokt-riini, emb-ryo.

Lautakunta teki päätöksensä Kielitoimistossa tuolloin tekeillä ollutta Nykysuomen sivistyssanakirjaa varten (1. p. 1973). Tavutusongelmia aiheuttavien hakusanojen tavutus on kirjassa merkitty yhdellä pystyviivalla silloin, kun sanan voi määräkohdasta jakaa tavuihin vain yhdellä tavalla (an|aerobinen, hiero|glyfi, eks|pansio) ja kahdella lyhyellä pystyviivalla silloin, kun sana voidaan jakaa sekä alkukielen että suomen mukaan: kon|st|ruoida, abs|t|rakti, demo|k|ratia, kon|g|ressi, mikro|s|kooppi, per|s|pektiivi.

Milloin sitten pitäisi noudattaa alkukielen mukaista tavutusta? Sivistyssanakirjan esipuheessa annetaan ohje: ”Tieteen piiriin kuuluva erikoissanasto jaetaan kuitenkin usein tavuihin yhdysosittain, varsinkin milloin osat ovat selvästi tajuttavissa.” Rajanvedon vaikeutta pohditaan siinä hauskasti: ”Monissa tapauksissa tavujako horjuu. Näin on asianlaita varsinkin silloin, kun sana alkuaan on jonkin alan erikoislaina, mutta yleisyytensä tai ajankohtaisuutensa johdosta on muuttunut yleislainaksi. Kemistille kolesteroli on eräs steroli ja hän tavuttaa kole-steroli, maallikolle se on epämääräinen elimistölle vaarallinen aine, ja hän jakaa sanan koles-teroli. Ja vaikka kemisti jakaisi tetr-amiini, hänkään tuskin enää tavuttaa vit-amiini.”

Miten sitten tavutetaan vierasperäiset nimet? Yleisohje on, että niissä voidaan noudattaa suomen mukaista tavutusta: Cast-ren, Alek-sandra, Rajevs-ki, Bec-ker. Myös taivutettaessa tavunraja tulee suomen mukaan: Bon-niin, Lönnro-tin, Snellma-nin, From-min. On kuitenkin muistettava, että erisnimissä ei hajoteta sellaista kirjainryhmää, joka on yhden äänteen merkkinä: Por-than, Fi-scher, Goe-the, Wa-shington, Man-chester, Bu-chenwald. Sama tavunraja säilyy taivutettaessa: Smi-thille, Banglade-shissa. Yhdyssanaiset erisnimet pyritään jakamaan yhdysosien rajalta: Lind-ström, Wasa-stjerna, Shake-speare, Ports-mouth, Öre-bro.

Mihin tavutusta tarvitaan?

Artikkelissani ”Tavaamisesta tavuttamiseen” tarkastelin tavujen hahmottamisen merkitystä lukemaan oppimisessa. Toinen tärkeä hyöty tavutuksen hallinnasta on se, että osataan jakaa sanat eri riveille oikeasta kohdasta. On kuitenkin otettava huomioon, ettei tällöin pidä mennä jakamaan miltä tavurajalta tahansa. Ei nimittäin ole tyylikästä jakaa sanaa vokaalien välistä, koska se vaikeuttaa lukemista. Ei siis pitäisi jakaa eri riveille ”tärke- ää”, ”alu- eet”, ”uppo- ama”, ”alka- en”, ”tila- ukset”, ”vapa- uttaa”, ”määrä- ys” jne.

Esimerkiksi sanassa aurin-ko, aurin-gon esiintyvän äng-äänteen tavunraja on n:n ja k:n tai g:n välissä, mutta jälkimmäisen jakaminen eri riveille ”aurin- gon” on myös häiritsevää (yhdistelmällä ng kun kuvataan yhtä äännettä).

Hyvänä asiana todettakoon, että tietokoneiden tavutusohjelmat ovat tulleet koko ajan taitavammiksi. Ne ovat oppineet erottamaan aiempaa paremmin myös yhdyssanojen rajat niissä ongelmatapauksissa, joissa edellinen osa loppuu konsonanttiin ja jälkimmäinen sana alkaa vokaalilla (jolloin ohjelma jakoi ennen automaattisesti tavallisesta tavunrajakohdasta: ”kaivo- saukko”, ”kysee- nalaistaa”, ”tuntee- nomainen”). Jonkin verran vielä tapaa rivijakoa ”kyseena- laistaa”, ”tunteeno- mainen”, mutta kaikkiaan rivijakovirheet ovat vähentyneet niin, että niistä olisi jo paljon vaikeampi koota kriittisiä artikkeleita kuin vielä kymmenen vuotta sitten (esim. Terho Itkonen: Voitaisiinko rumat rivija- ot vihdoin kyseena- laistaa? Kielikello 4/1992).

Tietoa tavujaosta tarvitsevat myös, niin kuin edeltä käy ilmi, laulutekstien laatijat, koska sanat on pyrittävä sovittamaan sävelmään niin, että yhtä säveltä kohti tulee yksi tavu. Ei se tieto ole muillekaan runoilijoille pahitteeksi: nykyisen tavuopin valossa tuntuu jo hieman vanhahtavalta vaikka edelleen toki hauskalta Lauri Viidan riimittely:

Suuren riuskan urosluteen
mieli paloi vapa-uteen.

 

Kirjallisuutta

Genetz, Arvid: Suomen kielioppi. Oppikouluja varten. 2. painos. Helsinki 1884.

Häkkinen 1978 = Häkkinen, Kaisa: Suomen yleiskielen tavuttamisesta. Rakenteita. Juhlakirja Osmo Ikolan 60-vuotispäiväksi 1978.

Nykysuomen sivistyssanakirja. 1. painos 1973.

Suomen kielen lautakunnan suosituksia: Vokaaliyhtymä vai diftongi? Kielikello 2/1980.




Kielikello 1/2003
Alkuun

Jaa

Lue myös:

Tavaamisesta tavuttamiseen (Vapaasti luettavissa)

Voitaisiinko rumat rivijaot vihdoinkin kyseenalaistaa? (Vapaasti luettavissa)

Vokaaliyhtymä vai diftongi? (Vapaasti luettavissa)

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »