Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/2002

Pekka Lammivaara

Näkökulma

Jokapäiväiset subjektimme ja predikaattimme

Kieliopin osuus on vähentynyt äidinkielenopetuksessa. Kielioppia – sanaluokkia ja lauseenjäsennystä – on pidetty vaikeana. Pekka Lammivaara esittää, että yksi syy siihen saattaa olla teorian ja arkiajattelun etäisyys.

---

Kieliopin osuus suomen kielen oppikirjoissa ja opetuksessa on vuosikymmenten mittaan selvästi pienentynyt. Yhtenä syynä siihen on lisääntynyt tietoisuus siitä, että teoreettinen lähestymistapa yleensäkin auttaa vain osaa oppilaista. Teoreettisesta tiedosta katsotaan olevan yhä harvemmin välitöntä hyötyä. Erilaisia opetusstrategioita etsittäessä ei saisi kuitenkaan unohtua, että teoria on monille edelleenkin tärkeä oppimisen tuki ja oikotie.

Kieliopillista ainesta on vähennetty oppikirjoista myös sen väitetyn normatiivisuuden takia. On kuitenkin paradoksaalista, että mitä niukemmin esimerkiksi kielen rakenteista oppikirjoissa kerrotaan, sitä normatiivisemmalta koko asia alkaa vaikuttaa.

Tapa, jolla asioita opetuksessa käsitellään, merkitsee paljon. Jos vain uskollisesti nojaudutaan auktoriteettien laatimaan valmiiseen säännöstöön, tukahdutetaan tietenkin nopeasti oppilaiden uteliaisuus ja luovuus. Muistettakoon, että esimerkiksi lauseenjäsennystä tarvitaan loppujen lopuksi vain kielen hahmottamiseen. Siihen taas keskustelu, erilaisten näkemistapojen tarkastelu ja mielipiteiden vaihto, on huomattavasti hedelmällisempi ja kehittävämpi vaihtoehto kuin ehdottoman oikeaoppisen lopputuloksen perääminen. Sillä, että lauseenjäsenille saadaan oikeat latinaperäiset nimitykset, ei ole välttämättä vielä paljonkaan käyttöä.

Miten lause jäsentyy?

Kielentutkimuksen eri suuntaukset tarjoavat erilaisia lauseopillisia lähestymistapoja, mutta äidinkielen oppikirjoissa ja kielenoppaissa lauseiden kuvaaminen ja lauseenjäsenten nimeäminen on edelleen ollut perinteisellä, lähinnä E. N. Setälän luomalla perustalla. Kielentutkimuksen uusimpien suuntausten antia tuntuu olevan vaikea siirtää koulukielioppiin. Kielitieteen edetessä sen metodit ovat alkaneet tuottaa esimerkiksi kielen rakenteen kuvauksia yhä enemmän vain tutkimuksen omiin tarpeisiin ja kulloinkin tutkimukseen käytetyn metodin oman sisäisen logiikan luomalla käsitteistöllä, jolla ei ole yleisempää informaatioarvoa.

Tieteellisiä kuvauksia ei siis voi sellaisinaan siirtää käytännön kielenopetukseen. Kielitieteeltä odotetaan kuitenkin, että se vaikuttaisi myös pedagogisen kieliopin kehittymiseen. Kielitieteen kanssa ajan tasalla olevan kielenkuvauksen luominen pedagogisen kieliopin tarpeisiin ei ole helppo tehtävä, mutta ei myöskään vähäarvoinen. Perinteisenkin kieliopin antama perusta lienee yhä käyttökelpoinen, vaikka se onkin monelta kohdin kaivannut ”päivittämistä” jo kauan sitten.

Historian painolasti

Kielentutkimuksemme perusta laskettiin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Tutkimus palveli kansallisia pyrkimyksiä ja suomen kielen aseman lujittamista ruotsin kielen rinnalla. Kielemme piti nostaa rahvaan kielestä tasavertaiseksi eurooppalaiseksi kulttuurikieleksi. Suomen kieli poikkeaa rakenteellisesti esimerkiksi germaanisista kielistä, mikä vaati runsaasti omaa, kansallista tutkimustyötä. Suomen kielen runsas taivutus, yksi kielemme useimmista Euroopan kielistä erottavista piirteistä, oli 1800-luvun tutkijoille haaste sinänsä.

Esimerkiksi lauseopillisiin rakenteisiin taivutus tuo valtavan määrän ilmaisukeinoja, mutta samalla näiden rakenteiden analysointi on ollut vaikeaa. Lauseopillisissa kuvauksissa onkin nähtävissä pyrkimys lauseenjäsenten muotojen tarkkaan rajaamiseen, joka on tehty selkeyden ja oikeakielisyyden nimissä.

Subjektin ominaisuuksista varsinkin nominatiivimuotoisuus on painottunut, minkä selitys saattaa osaksi olla se, että varhaisimpien kielioppien pohjana oli latinan antama malli. Esimerkiksi Setälä määrittelee kielioppinsa lause-esimerkissä puuro tuli sakeaa perusmuotoisen puuro-sanan subjektiksi, mutta lause puurosta tuli sakeaa ei hänen mukaansa ala subjektilla vaan adverbiaalilla. Elatiivia hän ei siis hyväksynyt subjektin muodoksi. Myös partitiivimuotoisen subjektin käyttöön on puututtu oikeakielisyyden nimissä. Esimerkiksi Paavo Siro toteaa lauseopissaan (1964), että sentyyppisiä lauseita kuin Amerikkalaisia lentäjiä on saanut surmansa Alpeilla on vastustettu aivan aiheellisesti. Tällaisista ohjeista huolimatta partitiivimuotoinen subjekti on jossain määrin käytössä, ehkä siksi, että se lisää mahdollisuuksia luoda lauseeseen ilmettä ja ilmaista erilaisia sivumerkityksiä.

Objektin muotojen rajaaminen on jonkin verran vaihdellut. Vuoden 1915 kielioppikomitea piti mahdollisena myös elatiivi- ja illatiivimuotoisia objekteja, esim. ”lauloi suuresta tammesta” ja ”hän luottaa minuun”. Koska nämä ”objektit” eivät noudata latinassa ja kreikassa esiintyvää akkusatiiviobjektin esikuvaa, niitä nimitettiin intransitiiviobjekteiksi. Mutta koulukielioppiin paikallissijaiset objektit eivät tulleet. Objektin käsite rajattiin ahtaammin kuin luonnehdinnasta ”kohdistuminen johonkin” olisi voinut seurata. Tässä kohden lienee yhä tarkistamisen varaa. Nyt esimerkiksi lauseen minä pidän sinusta pitämisen kohdetta ei kelpuuteta objektiksi.

Joitakin suomen kieliopin saamia piirteitä voi selittää tietoinen pyrkimys kaikkien maassa opetettavien kielten - suomen, ruotsin, saksan, latinan, kreikan, venäjän, ranskan ja englannin – kieliopillisen käsitteistön yhtenäistämiseen. Se oli käytännön sanelema tavoite, joka asetettiin valtiovallan taholta vuosien 1888 ja 1915 kielioppikomiteoille. Termien ja käsitteiden yhtenäistämisestä on vain pieni matka kielten ominaispiirteiden ja niiden ulkoisten merkkien yhtenäistämiseen.

Liittomuotoiset predikaatit

Suomessa voi ilmaista itseään monipuolisesti pelkillä verbimuodoilla tarvitsematta avuksi muita lauseenjäseniä tai sivulauseita. Tämän mahdollisuuden pitäisi näkyä myös siinä, että predikaatin liittomuodoiksi hyväksyttäisiin huomattavasti laajempi rakenteiden ryhmä kuin nykyisin. Suomen kielen liittomuotojen joukkohan käsittää nyt oikeastaan vain kaksi liittoaikamuotoa, mikä johtunee siitä, että vain noilla kahdella on liittomuotoiset vastineensa muissa eurooppalaisissa kielissä.

Täysin toistensa vertaisiksi katsoisin kuitenkin esimerkiksi koko seuraavan olla-verbiin liittyvän sarjan:

olen/olin tehnyt, olisin tehnyt, lienen tehnyt, olen/olin tekevinäni
olen/olin tekemäisilläni, olin tehdä (esim. pahan virheen)
olen tekevä (esim. kaikkeni), olen tekemässä

Jos esimerkiksi lauseissa Olimme eksyä jo alkumatkasta tai Emme olleet löytää sovitulle paikalle katsomme alleviivatut osat liittomuotoisiksi predikaateiksi, lauseet myös jäsentyvät yksinkertaisesti ja luontevasti. Lauseopin tutkija Maria Vilkuna toteaa tuoreessa teoksessaan Suomen lauseopin perusteet (1996), että tällaiset ”kiteytyneet kombinaatiot voidaan suuremmitta ongelmitta jäsentää liittomuodoiksi sanan laajemmassa merkityksessä”.

Omistusrakenteen subjekti

Omistamista ja hallussa pitämistä ilmaistaan adessiivin ja yksipersoonaisen olla-verbin avulla, esim. minulla on kirja/kirjat/kirjoja ja minulla on rahaa. Ei tunnu kovin osuvalta jäsentää näiden lauseiden subjekteiksi, tekijöiksi, sanoja kirja ja rahaa eli varsin passiiviselta tuntuvaa ”omistettavaa”. Sanat kirja ja rahaa tuntuvat enemmän objekteilta. Tämä tulee näkyviin parhaiten, kun omistettavaa ilmaistaan jollakin persoonapronominilla. Persoonapronomineillahan on kokonaisobjektin ilmaisemiseen omat akkusatiivimuotonsa minut, sinut, hänet, meidät, teidät, heidät, kun sen sijaan nominien päätteetön yksikön akkusatiivi, esimerkiksi kirja, ei nykysuomessa mitenkään erotu nominatiivista.

Nominien monikkomuodoissa ei ole myöskään mitään eroa akkusatiivin ja nominatiivin välillä, molemmat ovat t-loppuisia (kirjat). Partitiivimuotoiset omistettavat puolestaan eivät auta jäsennystavan erottelussa, koska partitiivilla ilmaistaan yhtä hyvin subjekteja kuin objektejakin.

Lause minulla on sinut on rakenteeltaan täysin rinnastettavissa lauseeseen minulla on kirja, mutta ”omistettavaa” on vaikea pitää lauseen subjektina, koska sillä on nyt niin erottuva päätteellisen objektin muoto. Voimme päätellä, että puhujat pitävät myös sanoja kirja/kirjat/kirjoja ja rahaa objekteina.

Rakenteen olla-verbi ei myöskään kongruoi ”omistettavan” kanssa (minulla on kirjat), mikä viittaa siihen mahdollisuuteen, ettei ole kysymys näiden subjekti-predikaattisuhteesta. Sijainnin ilmauksesta ei myöskään ole kyse, ei ainakaan ensisijaisesti. Jos lauseet olisivat vastauksia omistettavan sijaintia koskevaan kysymykseen, sanajärjestys olisi päinvastainen. Sijainnin ilmaus poikkeaisi myös siten, että siinä olla-verbillä olisi subjekti, johon verbi mukautuisi normaalisti subjektinsa lukua noudattaen, siis kirja on minulla mutta kirjat ovat minulla.

Omistuslauseiden olla-verbin inkongruenssia ”omistettavan” kanssa on puolen vuosisadan ajan yritetty selittää sillä, että lauseet rinnastuvat eksistentiaalilauseisiin. Pojalla on vaaleat hiukset -tyyppinen lause on rinnastettu esimerkiksi eksistentiaalilauseeseen Suomessa on kylmät talvet. Kummassakin lausetyypissä on nähty predikaatin ja oletetun subjektin inkongruenssi. Muun muassa Osmo Ikola (Virittäjä 1954 s. 214) katsoo tällaisen inkongruenssin olevan juuri eksistentiaalilauseen tuntomerkki.

Lauri Hakulinen esitti Virittäjässä jo vuonna 1926, että omistusrakenteet voidaan jäsentää transitiivisiksi; niissä siis voisi olla objekti. Hakulisen esitys kumottiin kovin nopeasti, ja se jäi merkillisen vähälle huomiolle. Hakulisen mukaan esimerkiksi lause pojalla on vaaleat hiukset voidaan käsittää yksipersoonaiseksi ilmaukseksi, jonka objektilauseke vaaleat hiukset on monikon akkusatiivissa. Nominatiivisubjektia ei lauseessa Hakulisen tulkinnan mukaan ole, mistä puolestaan selittyy predikaatin yksikkömuoto. Myös Maria Vilkunan mukaan omistuslauseen ”omistettavalla” on eräitä objektimaisia piirteitä (ks. tarkemmin Suomen lauseopin perusteet 1996).

Mielestäni juuri transitiivisuuden hyväksymisestä lähtee koko omistuslauserakenteen ratkaisu. Suomen kielessä ei ole erikseen verbejä merkityksissä ’be’ ja ’have’ tai ’sein’ ja ’haben’ jne. Kumpaankin merkitykseen käytetään yhtä ja samaa olla-verbiä. Merkitysten sekaannusta ei kuitenkaan pääse syntymään, kun tähänkin erotteluun on taivutuksen suomat keinot. Olla-verbin kulloisenkin merkityksen tuomme esiin lauseenjäsenten erilaisilla muodoilla. Kun liitämme taipumattoman, yksipersoonaiselta vaikuttavan on-muodon adessiivimuotoon, korostamme tehokkaasti ja lausekulussa riittävän ajoissa käyttävämme olla-verbiä ’omistamisen, hallussa pitämisen’ merkityksessä. Olla-verbi on silloin siis transitiivinen, eli siihen voi liittää objektin, ”omistettavan”.

Edellä esittämäni perusteella omistuslauseiden adessiivimuotoiselta subjektilta ei voi vaatia sitä subjektiksi hyväksymisen ehtoa, että sen tulisi aiheuttaa verbissä persoona- ja lukukongruenssi. Juuri tuossa kongruenssin puuttumisessa yhdistyneenä adessiiviseen subjektiin on koko ilmaisun erottuvuus ja voima.

Omistuslauseiden adessiivimuoto, esimerkiksi minulla, täyttää funktionsa ja sijaintinsakin puolesta täysin transitiiviverbiin liitettävän subjektin tehtävän, sillä se tajutaan omistamisen tai hallussa pitämisen suorittajaksi. Nähdäkseni ainoa seikka, joka on estänyt pitämästä sitä nimenomaan subjektina, on sen sijamuoto, adessiivi. Se onkin ollut koko rakenteen ratkaisemisen ylipääsemätön este. Lauseen jäsentymisen kartoituksessa työjärjestyksen tulisi kuitenkin edetä ennakkoluulottomasti osien funktioista muotojen toteamiseen. Kielellistä sanomaa vastaanottaessamme lauseen jäsentymisprosessi aivoissamme on päinvastainen.

Genetiivisubjekti

Omistuslauseista päästään lausetyyppeihin, joissa esiintyy genetiivi adessiivin paikalla:

minulla on nälkä/vilu jne. >
minun on nälkä/vilu jne.

Minun-muoto tulkitaan datiiviadverbiaaliksi. Predikatiiviksi sitä ei voisikaan tulkita. Emmehän tarkoita esimerkiksi tuolla jälkimmäisellä lauseella jotain sen tapaista kuin nälkä on minun. Ajatus on sen sijaan, että tunnen nälkää, minulla on nälkä eli nälän tunne. Muoto minun edustaa siis lähinnä subjektia, joka tuntee. On lukuisia mielenkiintoisia ja edelliseen rinnastettavia genetiivimuodon käyttötapauksia, joista jokaista pitäisi ehkä tarkastella erikseen, esimerkiksi minun tulee nälkä, minun tekee mieli, minun käy huonosti, minun on hyvä, minun on mentävä.

Erityisesti haluaisin puuttua sellaisten lauseiden kuin minun pitää/täytyy/kuuluu mennä tulkintoihin. Miksi näissä lauseissa verbiin liittyvä infinitiivi mennä on pitänyt nähdä lauseen subjektina? Mielestäni syy on siinä, että genetiivimuoto minun ei ole kelvannut subjektin oikeaoppiseksi muodoksi. Kun nominisubjektin muoto on jossakin vaiheessa haluttu rajoittaa nominatiiviin (ja partitiiviin), lauseen ajatuksellinen ja todellinen tekijä ei ole enää kelvannut lauseen pääjäseneksi. Genetiiviä on vierastettu tässä siitäkin huolimatta, että se on lauseenvastikkeissa varsin luonnollinen subjektiosan muoto, esim. Matin lähdettyä Liisa istuutui. Subjektia voidaan etsiä myös vertailemalla peruslauseita. Esimerkiksi sarjassa minä menen, minä voin mennä, minä saan mennä, minun pitää mennä, minun on pakko mennä on vaikea nähdä minkäänlaista tekijän vaihtumista tai katoamista. Vertaan vielä lauseparia

pojan/minun pitää viedä
poika/minut pitää viedä

Ehkäpä näistä lauseista näkyy mahdollinen ”syy” genetiivimuodon käyttöön ensimmäisen lauseen subjektissa: kun tämäntyyppisissä lauseissa verbilauseke ei mitenkään erottele aktiivi- ja passiivilauseita, eron ilmaiseminen keskittyy nominiin. Kielessä on aina vahva pyrkimys tuoda tärkeät merkityserot esiin tavalla tai toisella, ja erottava tekijä halutaan säilyttää.

Lauseen genetiivimuodosta käytetyt nimitykset kuvastavat erilaisia ratkaisumalleja ja tapauksen ongelmallisuutta. Paavo Siro esitti (Virittäjä 1964 s. 97), että lauseen infinitiivimuotoisen subjektin subjektipersoona esiintyy tämäntyyppisissä lauseissa -n-päätteisenä agenttina. Raija Konttisen Nykysuomen käyttöoppaassa (1978 s. 233) puhutaan adverbiaaliksi muuttuneesta ”subjektista”, infinitiivin tekijästä, joka on genetiivissä. ”Asian selkeyttämiseksi käytän tästä adverbiaalista nimitystä nominaalirakenteen subjekti, joskus asiayhteyden vuoksi käytän nimitystä tekijä”, Konttinen jatkaa. Auli Hakulisen ja Fred Karlssonin Nykysuomen lauseopissa (1979) genetiivimuotoa nimitetään kieliopilliseksi pintasubjektiksi.

Maria Vilkuna on päätynyt nesessiivirakenteita tarkastellessaan kahteen mahdolliseen tulkintaan. Ensimmäisen mukaan genetiivi on infinitiivin oma subjekti. Toinen mahdollisuus on sanoa genetiiviä yksinkertaisesti nesessiivisen predikaatin subjektiksi. ”Tämän mukaan nesessiiviset verbit ja muut predikaatit ovat yksinkertaisesti poikkeuksellisia predikaatteja, jotka vaativat subjektiltaan tiettyä sijaa.”

* * *

Lauseopin ja muoto-opin rajan epäselvyys on päässyt vaikuttamaan jäsentämisen lähtökohtiin. Siitä on seurannut, että eräät tuiki tavalliset ja usein esiintyvät rakenteet on pakotettu epäuskottavalta tuntuvaan jäsennyksen muottiin. Tämä on aikaa myöten aiheuttanut vieraantumista koko lauseenjäsennyksestä. Kirjoituksestani toivottavasti näkyy, että tilanne saattaa uusimman tutkimustyön ansiosta olla vähitellen myös korjattavissa.


Kielikello 2/2002
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »