Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/2002

Tuula Uusi-Hallila

Mitä miettii opettaja?

Ylioppilastutkinnon tulosten pohdinnasta syntyy vääristynyt kuva, jos koulun arkitodellisuus ohitetaan. Sen tuntevat opettajat, jotka tekevät oppilaidensa kirjoitustaitojen kehittämiseksi parhaansa.

---

Toukokuun lopussa monessa koulussa on tukalaa. Ylioppilastutkinnon tulokset ovat juuri saapuneet ja syövät happea ilmasta. Sensori on antanut tuomionsa.

Jos sensori on pudottanut opettajan antamia pisteitä kovalla kädellä, ensimmäinen tuntemus on ankara pettymys, vihakin. Sitten tulee häpeä ja hämmennys siitä, miten asian selittää kokelaalle, joka on tulossa kyselemään tuloksia. Lakkiaisjuhlissa vastaan tulevat myös vanhemmat. Siihen mennessä rehtorikin on ehtinyt vertailla opettajan pisteitä sensorin antamiin ja piirtää uuden sarakkeen tilastoihinsa, joissa seurataan eri oppiaineiden tulosten kehitystä vuodesta toiseen. Niiden mukaan monessa koulussa esimerkiksi englannin kokeen tulokset ovat paremmat kuin äidinkielen. Opettaja luulee lukevansa rehtorin katseesta, mitä tämä tästä ajattelee.

Kun opettaja on toipunut ensimmäisestä reaktiostaan ja ehkä keskustellut sensorinkin kanssa, hän jaksaa jo miettiä, miksi tulokset eivät olleet niin hyvät kuin hän oli arvellut. Varsinkin pienissä lukioissa opettaja oppii tuntemaan oppilaansa hyvin ja mielellään näkee heidän taidoissaan ansioita, joita ulkopuolinen sensori ei näe. Kouluaikana annetut kannustuspisteet ovat ehkä siirtyneet myös ylioppilasaineen arvosteluun. Tämä on aivan inhimillistä. Jos koulussa on kokelaita kovin vähän, opettajalle ei myöskään välttämättä synny käsitystä eritasoisista suorituksista. Tämän tilanteen korjaamiseen ylioppilastutkintoa juuri tarvitaan.

Joissakin kouluissa toukokuun loppu on alusta alkaen iloista sadonkorjuun juhlaa. Tulokset ovat varsin hyviä, ja koko kouluyhteisö ottaa kunnian niistä. Näissä kouluissa on opiskelusta kiinnostuneita lukiolaisia, jotka ovat jaksaneet vuosikausia harjoitella monenlaista kirjoittamista ja ottaa myös opikseen opettajan palautteesta. Muidenkin aineiden opettajat ovat arvostaneet ja vaatineet hyvää kieltä, rehtori on tukenut monenlaisia kulttuurihankkeita, ja myös kodit ovat olleet kiinnostuneita nuortensa koulunkäynnistä. Työtä on tehty yhdessä, usein hyvillä mielin.

Näiden ääritapausten väliin mahtuu monenlaisia tilanteita. Hyvät tulokset vaativat aina paljon työtä, mutta yksittäinen opettaja ei voi tehdä ihmeitä, jos koulun muu kulttuuri ei häntä tue.

Mitä väliä oikeinkirjoituksella?

Ainakin ylioppilastutkintolautakunnan tilastojen mukaan kokelaiden kirjoitustaito on vuosien mittaan heikentynyt. Tuntuu käsittämättömältä, että 12 vuotta koulua käynyt ihminen kirjoittaa äidinkielen kokeessa ”mökkejen”, ”sairauksen” ja ”kivejä”. Miten kirjoitetun kulttuurin keskellä elänyt nuori voi kirjoittaa ”Suomalainen” tai ”afrikka”? Miksi integraalilaskut ja ekotyypit hallitseva kokelas ei tiedä, mitä tarkoittaa estetiikka tai stereotypia? Pahinta on se, että hän ei edes aavista tietämättömyyttään vaan tarttuu rohkeasti aiheeseen, vaikka tarjolla olisi alun toistakymmentä muutakin tehtävää.

Osalle lukiolaisista on aivan samantekevää, kirjoitetaanko Hämeenlinna isolla vai pienellä alkukirjaimella. Tällaisia oppilaita opettajan on vaikea motivoida huoltamaan kieltä. Nuorten mielestä elämässä on niin paljon kiinnostavia asioita, jotka vaativat heidän aikaansa ja huomiotansa, että oikeinkirjoitusohjeet eivät heitä houkuta. Vaikka opettaja uhkaisi hylätyllä arvosanalla lukiolaista, joka toistuvasti merkitsee pilkun rivin alkuun, se ei välttämättä auta. Nuoren silmää rivinalkuinen pilkku ei häiritse, sillä hän on aina piirtänyt sen siihen. Hänen tarkoittamansa asia on välittynyt, vaikka opettajan punakynä onkin sipaissut rivin alkuun tutun korjausmerkin.

Aina oikeinkirjoitusohjeista poikkeaminen ei hämärräkään viestiä. Siksi monen nuoren mielestä oikeakielisyysohjeisiin ja varsinkin niistä poikkeamiin pitäisi suhtautua joustavasti. Suurin osa tämän kevään ylioppilaista on syntynyt vuonna 1983 ja elänyt koko tähänastisen elämänsä kaikin tavoin moniarvoisessa maailmassa. Monen nuoren mielestä opettajat ja sensorit saisivat opetella samanlaista suvaitsevuutta ja käyttää aikaansa suurempien asioiden pohtimiseen kuin appositioattribuutin pilkutukseen.

Joskus opettaja voi osoittaa, miten yksi pilkku voi todella muuttaa merkityksen: Rehtorin mielestä ketään ei saa kiusata(,) mutta välituntitappeluita on silti jännittävä seurata. Näistä tapauksista lukiolaisetkin innostuvat. ”Keksi lisää!” he huutavat kuorossa. Opettaja keksii ja tuntee hetkeksi saavuttaneensa elämässä jotakin merkittävää. Silti lukiolainen voi mielestään edelleen kirjoittaa ”Suomalainen”, sillä siinähän ei mitään väärinkäsityksen vaaraa ole. Isolla alkukirjaimella se kirjoitetaan englanniksikin, ja se on sentään maailmankieli. Samanlainen malli on tarttunut mieleen paikallislehdestä, johon viime kevään ylioppilas on palkattu toimittajaksi ilman ensimmäistäkään kielenhuollon kurssia.

Liian vähän aikaa

Oikeakielisyysnormeja kyllä opetetaan koulussa, mutta aika harva oppii kaikkea opetettua. Tulos olisi epäilemättä parempi, jos kielenhuoltoon voisi käyttää yhtä paljon aikaa kuin joskus 70-luvulla. Nyt kieltä lähestytään kuitenkin aivan toisella tavalla. Sen lisäksi äidinkielen ja kirjallisuuden tunnit täyttyvät monenlaisista muista asioista, joista ei entisajan koulussa tiedetty mitään. Maailma muuttuu, ja suomalainen koululaitos seuraa kiitettävästi mukana. Lisää tulee kaikkea muuta paitsi aikaa.

Elämme rikkaammassa tekstimaailmassa kuin vielä koskaan. Työelämä vaatii yhä monipuolisempia kirjoitustaitoja. Nykyinen aineistokoe mittaa kirjoitustaidon ohella lukutaitoa, eivätkä siinäkään riitä lukkarinkoulun vaatimukset. Kokelas ottaa kantaa, pohtii, vertailee, analysoi ja tulkitsee. Hän lukee kriittisesti tilastoja ja huomaa, mitä asioita toimittaja on jättänyt kertomatta. Hän osaa myös itse laatia teatteriarvostelun ja monia muitakin tekstilajeja. Nämä ovat tavoitteita, ja niihin opettajan tulee valmentaa parhaansa mukaan. Kaikki oppilaat eivät onnistu tehtävissä edes keskinkertaisesti, mutta onko se ihme? Harjoittelu jää liian vähälle, sillä äidinkielen tunteja kuluu myös tutkielman ja esseen kirjoittamiseen, puheiden pitämiseen sekä väittely- ja keskustelutaitojen harjoitteluun.

Ylioppilaskokeen tehtävät heijastavat myös arvojen muutoksia. ”Viherkasvit kotiemme kaunistuksena” on ollut tehtävänä pian sotien jälkeen. Nyt kirjoitetaan siitä, miten syntyvät mielikuvat eri automerkeistä. Opettajan kannalta ei ole kovin olennaista, lukeeko hän ainetta viherkasveista vai automerkeistä. Oppilaalle kirjoitustehtävä on muuttunut paljon vaativammaksi. Viherkasveista hän voisi kirjoittaa suhteellisen helposti, jos hän vain osaisi nimetä muutamankaan lajin ja tietäisi, sopiiko aralia ikkunalaudalle vai kirjahyllyn päätyyn. Nämä tiedot on helposti hankittavissa mistä tahansa viherkasvioppaasta. Kun kokelas joutuu pohtimaan automerkkeihin liittyviä mielikuvia, hän joutuu valikoimaan ja yhdistelemään sitä tietoa, jota on elämänsä varrella hankkinut. Hän tarvitsee elämänkokemusta ja ajattelutaitoja. Monen kokelaan toive korkeasta arvosanasta kaatuu siihen, että käsitys tiedosta on nyt niin toisenlainen kuin entisaikaan, jolloin ylioppilaskokelaatkin puuhasivat viherkasvien kanssa.

Äidinkielen koe on ylioppilastutkinnossa edelleen keskeinen kypsyyden mittari. On vaikea kirjoittaa hyvää ainetta, jos ei ole ajatuksia, kokemuksia ja havaintoja. Siksi äidinkielen opettajat kannustavat oppilaitaan keskusteluihin, luettavat suuret määrät asiatekstejä ja kaunokirjallisuutta, vievät heitä teatteriin, suosittelevat elokuvia. Virikkeitä tarvitaan, mutta tätä kaikkea aineistoa pitää myös oppia käsittelemään. Yksityisistä havainnoista pitää oppia tekemään yleistyksiä ja päätelmiä, yleistykset pitää puolestaan oppia konkretisoimaan.

Keskittymisen etsintää

Monesti opettajan parhaita kokemuksia on se, kun hän saa sulkeutua oppilaidensa kanssa luokkahuoneeseen, syventyä heidän kanssaan hyviin teksteihin tai oikeakielisyysharjoituksiin ja jättää kaikki ristiriidat oven taakse. Nuoret ihmiset ovat vilpittömiä, reiluja ja yleensä elämänhaluisia. Moni eläkkeelle jäänyt opettaja on kokenut elämänsä tyhjäksi ja aika ajoin jopa merkityksettömäksi, kun hänellä ei enää olekaan nuoria ihmisiä ympärillään. Tästä asiasta ei ole tapana puhua, sillä odotuksen mukaista on pitää esillä vain eläkkeellä olon hyviä puolia. Opettajan työ on kieltämättä raskasta, mutta se ei johdu niinkään oppilaista vaan välillä kohtuuttomilta tuntuvista tavoitteista, joihin opetuksessa tulisi yltää.

Oppilasta keskittyminen 45 minuutiksi rektioharjoitusten äärelle ei välttämättä johda yhtä seesteiseen mielentilaan kuin opettajaa. Oppilas ei ehkä edes pysty keskittymään. Hänen ajatuksensa liikkuvat jo illan harrastuksissa, tai ehkä hän murehtii kesätyöpaikan saantia, ikävöi ulkomailla työkomennuksella olevaa isäänsä tai pohtii, ehtiiköhän äiti tänään kokouksistaan kotiin niin, että perhe voisi kerrankin kokoontua yhdessä iltateelle. Nämä ovat 17–18-vuotiaan elämässä tärkeitä asioita, paljon tärkeämpiä kuin se, onko unella merkitystä työssä jaksamiseen vai jaksamiselle. Ehkä vain kongruenssiharjoitukset voisivat tässä vaiheessa kiinnostaa vähemmän.

Hyvien ja heikkojen ero kasvaa

Ylioppilastutkintolautakunnan tilastojen mukaan äidinkielen kokeen tulokset ovat heikentyneet 90-luvun puolivälistä lähtien. Toisen tilaston mukaan kokelaiden tulokset ovat sitä parempia, mitä enemmän he ovat suorittaneet äidinkielen ja kirjallisuuden kursseja. Syy tulosten äkilliseen romahdukseen 90-luvulla näyttääkin selvältä, sillä siinä vaiheessa otettiin käyttöön uusi tuntijako, jossa äidinkielen pakollisten kurssien määrä väheni kahdeksasta kuuteen. Edelleen ne, jotka suorittavat kahdeksan kurssia, kirjoittavat yhtä hyvin tuloksin kuin kymmenen vuotta sitten. Valitettavasti ne, jotka kipeimmin tarvitsisivat äidinkielestä nämä lisäkurssinsa, eivät niitä valitse. Syventäville kursseille hakeutuvat lahjakkaat lukiolaiset sen sijaan hioutuvat hyvistä erinomaisiksi kirjoittajiksi. Sensoreiden havainto tukee tätä: hyvät kirjoittavat entistä paremmin, mutta toisaalta aivan heikkojen määrä lisääntyy koko ajan.

Kun opetuksen määrä on näin selvästi yhteydessä tuloksiin, voisi kuvitella, että asia korjattaisiin pikimmiten nyt valmisteilla olevassa uudessa tuntijaossa. Äidinkieleen ei ole kuitenkaan luvassa yhtään pakollista kurssia lisää. Jotkut ovat tyrmänneet jo ajatuksenkin lisäkursseista sillä, että suomalaiset peruskoulun päättävät nuoret on juuri todettu maailman parhaiksi lukijoiksi. Kirjoittaminen on kuitenkin paljon vaativampi taito kuin lukeminen, ja hyväksi kirjoittajaksi kehittyminen vaatii tavattoman paljon aikaa ja harjoittelua. Kirjoitustaidosta ei ole olemassa kansainvälisiä tutkimuksia, emmekä tiedä, miten suomalaiset nuoret sellaisissa vertailuissa menestyisivät.

Peruskoulun päättävistä nuorista yli puolet hakeutuu lukioon. Määrä on kasvanut nopeasti. Lisäys tulee ennen muuta heikoista oppilaista, usein niistä, jotka eivät ole päässeet ammattikouluun haluamalleen linjalle. Kaikkein heikoimmat eivät edes ajattele elämäänsä ylioppilastutkintoon saakka vaan kuluttavat lukiossa aikaansa. He läpäisevät kurssinsa nipin napin ja osallistuvat aikanaan ylioppilaskirjoituksiin muiden mukana, niin kuin tapoihin kuuluu. On turha kuvitella, että opettaja voisi kannustaa heitä kirjoittamaan yhtään ylimääräistä tekstiä, jos heillä ei itsellään ole siihen vähäisintäkään kiinnostusta. Taustalla on usein myös monenlaisia sosiaalisia tai psyykkisiä ongelmia. Silti näillekin nuorille lukiokoulutus voi saattaa alulle jotakin myönteistä kehitystä, ajatuksen siitä, että elämään kuuluu muutakin kuin tämän päivän huolet.

Jos lukiolaisia voisi opettaa alle 30:n, mieluummin noin 20 oppilaan ryhmissä, heikkojenkin kirjoittajien motivointi olisi paljon helpompaa. Todellisuudessa ryhmässä on helposti 35, 40, jopa 45 oppilasta. Vanhan oppikoulun käyneet huomauttavat mielellään, että heidänkin luokallaan oli aina 40 oppilasta. Niin varmasti olikin, mutta silloin elettiinkin toisenlaisessa maailmassa. Oppilaat todella olivat jollakin luokalla ja opiskelivat saman luokan kanssa kaikkia aineita kolme vuotta. Luokattomassa lukiossa ryhmät vaihtuvat, eikä entisenlaista levollista ilmapiiriä enää ole myöskään koulun ulkopuolella. Suurissa lukioissa myös opettajat vaihtuvat kurssilta toiselle, vaikka ainakin heikot kirjoittajat tarvitsivat jatkuvasti tutun opettajan ohjausta. Myös opettaja on aika avuton, jos jokaisella kurssilla suurin osa oppilaista on ennestään vieraita. Pienessä opetusryhmässä tutustuminen olisi helpompaa ja vuorovaikutus syntyisi nopeammin.

Opetuksen jälki näkyy

Suurin osa oppilaista haluaa oppia ja yrittää parhaansa. Kovalla harjoittelulla niukan approbaturin kirjoittaja voi lukioaikanaan kehittyä hyvinkin cum lauden tasoiseksi kirjoittajaksi. Usein sensori saa luettavakseen sellaisten koulujen aineita, joissa melkein kaikki suoritukset ovat lubenterin tai cum lauden tasoisia. Joskus niistä näkyy huomattavan tehokas opetuksen jälki; kirjoittajat ovat suurin ponnistuksin yltäneet pistemääriin 67, 70 tai 73. Jossakin toisessa koulussa päädytään samanlaisiin pistemääriin. Niistä kuitenkin näkyy, että kirjoittajat ovat varmaankin aika taitavia, mutta he eivät ole viitsineet nähdä yhtään vaivaa esimerkiksi kieliasun huolittelussa. Melko vähällä vaivalla kirjoittajat olisivat voineet yltää korkeampaan arvosanaan. On selvää, kummassa koulussa ollaan toukokuun lopussa iloisempia. Tilastoissa nämä lukiot kuitenkin arvioidaan samanlaisiksi.

Ylioppilaskokelailla on todennäköisesti edessään pitkä elämä, jonka kuluessa ehtii kyllä harjoitella kirjoittamistakin. Jos ylioppilasaine antaa näytön äidinkielen edes ”joltisestakin kirjallisesta hallinnasta”, kuten hyväksyttävä koe määritellään, ja jos tutkinnon muutkin pakolliset aineet on suoritettu hyväksytysti, suvivirsi kuuluttaa kesän alkaneen tuoreelle ylioppilaalle. Kesä alkaa myös hänen opettajalleen, joka teki oppilaansa kirjoitustaitojen hyväksi sen, minkä osasi.

Tuula Uusi-Hallila on lukion äidinkielen lehtori ja Äidinkielen opettajain liiton puheenjohtaja; hänellä on monivuotinen kokemus sensorin työstä.




Kielikello 2/2002
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »