Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 4/2001

Aila Mielikäinen

Kirjoitettua murretta

Murteiden suosio on vaihdellut eri aikoina yhteiskunnallisen ja kulttuurisen tilanteen mukaan. Tästä syystä kannattaa tarkastella lähemmin, mikä tämänhetkisessä murteiden viljelyssä on ennestään tuttua, mikä täysin uutta ja uudella tavalla selitettävää.

---

Viime vuosien murreaalto, joka on tuottanut runsaasti erilaisia murteella kirjoitettuja julkaisuja, ei ole kirjasuomen 450-vuotisessa historiassa aivan irrallinen ilmiö. Murteita on käytetty kirjallisuuden kielenä aiemminkin. Yhteiseen yleiskieleen verrattuna ne ovat kuitenkin olleet tyypillistä kansankieltä, joten niiden kirjallinen käyttö on aina ollut jollain tavalla poikkeuksellista.

Murteen käytön kausia

Suomen kirjakieli on koko historiansa ajan ollut kaukana puhutusta kielestä. Tietoisesti kehitelty kirjasuomi ei perustu mihinkään aluemurteeseen, ja puhekieleen verrattuna se on täyteläisyydessään vanhakantaisempaa. Siihen eivät ole kelvanneet murteissa tapahtuneet muutokset, esimerkiksi konsonanttien ja vokaalien pitenemiset, lyhenemiset, lisäykset tai kadot. Vanhan kirjasuomen kaudella, siis 1500-luvulta 1800-luvun alkuun, kirjoitettu kieli kuitenkin tukeutui murteisiin. Kun yhteisiä normeja ei ollut, kirjoittajat käyttivät omien kotimurteittensa aineksia. Äänne- ja muotorakenteeltaan kirjakielestä kehittyi vähitellen eri murteiden yhdistelmä, sillä kukaan ei kirjoittanut kotiseutunsa puhekieltä sellaisenaan. Aluksi kirjasuomeen vaikuttivat eniten lounaismurteet, 1600–1700-luvulla myös hämäläis- ja pohjalaismurteet. 1800-luvun alussa kehkeytynyt murrekiista, ns. murteiden taistelu, johti siihen, että kirjasuomea uudistettiin itämurteisten ainesten avulla. Samalla siitä tuli entistä ”murteettomampaa”, siis leimattomampaa.

Uudenlainen taistelu puhkesi 1880-luvulla, kun murretta alettiin käyttää kaunokirjallisuudessa taiteellisiin tarkoituksiin. Realismin kauden kansanelämänkuvauksissa luonnehdittiin murteiden avulla henkilöhahmoja ja heidän alueellista ja sosiaalista taustaansa (esim. Juhani Aho, Santeri Ivalo). Vanhan polven kriitikot, kuten Agathon Meurman ja Ferdinand Ahlman, olisivat kuitenkin toivoneet, että suomenkielinen kirjallisuus olisi rahvaan kuvaamisen sijasta lähtenyt sivistyneempään suuntaan, vaikkapa ranskalaisia esikuvia seuraamaan. Nuorilta kirjailijoilta odotettiin ”kehittynyttä aistia” ja ”hyvää makua”, mutta nämä vetosivat – arvostelijoiden mielestä häpeämättömästi – ”omaan korvaansa” ja ”kotipuolensa sanontoihin”. Kiistassa oli selvästi kyse sukupolvien välisestä ristiriidasta ja auktoriteetista, mutta sillä oli myös ymmärrettävä yhteiskunnallinen tausta. Suomen kieli oli juuri saanut tasavertaisen aseman ruotsin rinnalla (kieliasetus 1863), ja yhteisen kielen käyttöä pyrittiin laajentamaan ja vahvistamaan kaikilla aloilla. Kaunokirjallisuuden senhetkinen tyylisuunta ei siis sattunut sopimaan suomen kielen kehitysvaiheeseen.

Aluemurteiden vaikutus ei väistynyt suomalaisesta kaunokirjallisuudesta kokonaan realismin kauden jälkeenkään. Monien kirjailijoiden tuotannossa murretausta kuultaa enemmän tai vähemmän läpi, joko romaanihenkilöiden dialogissa tai yleisesti koko tyylissä. 1900-luvun alkupuoliskolla, erityisesti sotien välissä, tuli silti myös kirjallisuudensuuntia, joissa murteet jäivät kokonaan sivuun. Esimerkiksi kaupunkielämän kuvauksissa pyrittiin tällöin kirjakieliseen ilmaisuun, jossa henkilöitä ei eroteltu kielenkäytön perusteella.

Sotien jälkeen suomalaisten puhekieli on entisestään loitontunut vanhoista aluemurteista. Murteet ovat suomalaisten kaupungistuessa sekoittuneet, mutta samalla ne ovat myös tasoittuneet, lähentyneet siis toisiaan ja ennen kaikkea yleiskieltä. 1960–70-luvulla ei ollut muotia paljastaa kielenkäytöllään kotiseutuaan tai maalaisuuttaan. Noina vuosikymmeninä jouduttiin kuitenkin ottamaan kantaa uuden, murteiden pohjalta syntyneen puhekielen käyttöön. Kirja- ja puhekielen suhde nousi kiihkeän keskustelun kohteeksi, kun Pentti Saarikoski suomensi J. D. Salingerin teoksen Sieppari ruispellossa (1961) kokonaan Helsingin slangilla. Hän vaati kirjallisuuteen jäykän ja teennäisen kirjakielen tilalle uutta, elävää ja kehittyvää kaupunkikieltä. Asetelmat muistuttivat 1800-luvun lopun tilannetta, sillä vastakkain olivat taas normitettu, ”sivistynyt” kirjakieli ja ”vulgaari” puhekieli. Varsinaisena uuden suunnan näyttäjänä pidetään kuitenkin Väinö Linnaa, joka otti tuotannossaan murteet ja puhekielen käyttöön erityisesti luokkavastakohtien heijastajana. Puhekielestä ja slangista onkin viime vuosikymmeninä tullut kaunokirjallisuudessa luonteva ilmaisuväline, ja myös vanhojen aluemurteiden osuus on vahvistunut.

1900-luvun alussa oli syntynyt myös toisenlaista murrekirjallisuutta. Sen alkuunpanijana pidetään Hjalmar Nortamoa, jonka ”raumalaisten jaaritusten” lisäksi alkoi ilmestyä murteella kirjoitettuja pakinoita, muistelmia ja runoja. Murre oli näiden kirjallisten tuotteiden ainoa kielimuoto, ja samalla se siirtyi kevyempään käyttöön. Tähän varsinaiseen murrekirjallisuuteen kuuluvat esimerkiksi Kalle Väänäsen savolaisrunot ja Jussi Olkinuoran karjalaiset lapsuudenkuvaukset.

1990-luvun uusin murreaalto on kaikista edellä käsitellyistä vaiheista erottuva ilmiö. Sekä vanhoilla aluemurteilla että Helsingin slangilla on alettu kirjoittaa mitä erilaisimpia tekstejä: sarjakuvia, Kalevalaa, uskonnollisia tekstejä, paikallisia sanomalehtiä, lehtiartikkeleita, matkailuesitteitä, kuvaristikoita jne. Useimmissa tapauksissa voi puhua murrekäännöksistä. Käännöksiä ovat ainakin sellaiset julkaisut, jotka on laadittu jonkin olemassa olevan yleiskielisen tekstin pohjalta. Kirjallinen malli on ohjaillut myös muuta murteella kirjoittamista, varsinkin jos samasta aiheesta on totuttu kirjoittamaan ja lukemaan norminmukaista kieltä. Kirjakieli on siis ”kääntynyt” kirjoittajan mielessä murteelliseen äänne- ja muotoasuun. Tähän kääntämiseen on ehditty laatia jo tietokoneohjelmiakin.

Murteen käytön tapoja

Murteiden käyttötavat ovat vaihdelleet sen mukaan, mihin tehtäviin kirjoittaja on puhekieltä tarvinnut. Lievimmillään murteella on vain sävytetty kaunokirjallista tekstiä, niin että sen repliikit ovat myötäilleet puhetta lähinnä lauserakenteissa, sanajärjestyksissä, sananvalinnoissa ja sanontatavoissa. Juuri vanhassa suomalaisessa kirjallisuudessa murre oli tällaista sävytystä. Seuraava esimerkki kuvastaa kainuulaista, siis savolaismurteista puhetapaa:

– Ei se männä syyssä näin isosti satanna. Ka satelihan tuo toisinaan tavallisesti ja sanovat nuottamiehet pahasti kastuneensa, vaan niin se minun muistiin on jäänyt, jotta Mikkelin eillusviikolla sateen pois heitti. Muistaako rovasti? (Ilmari Kianto: Vanha pappila, 1922)

Toinen vaihtoehto on kirjoittaa äänne- ja muoto-opillisesti niin systemaattista murretta kuin mahdollista. Tämä on tyypillistä viime vuosikymmenien kaunokirjallisuudelle, jossa jäljitellään – usein myös kerronnassa – murretta ja nykypuhekieltä aivan eri tavalla kuin1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkupuolella. Esimerkiksi eteläpohjalaiset ja peräpohjalaiset käyttävät johdonmukaisesti välivokaaleja ja h:ta (kolome, mennähän tai menhään), itäsuomalaiset taas omia murrepiirteitään (myö, männään, lähtöö).

Kummallinen Anelma oli piänestä pitäen, niinkun mä jo sanoonkin. Olihan se hauskakin johonakin vaihees, niinkun mukulat on, mutta ne Luhuran suvun ruskiat silimät sillä on ollu aina. (Orvokki Autio: Valokuvavarkaat, 1988)

Suomen murteet eroavat toisistaan selvimmin juuri äännepiirteiden ja taivutusmuotojen perusteella. Tämä mahdollistaa myös automaattisemman murteelle kääntämisen, niin että yleiskieliset äänneasut tai muodot vain vaihdetaan murteellisiksi. Näinhän uusimmissa murrejulkaisuissa on usein tehty. Käännöksiä on tosin hyvin monenasteisia. Leena Sarvas on kirjoittanut (Kielikello 1/1998, ks. Lue myös) sarjakuvakäännösten jatkumosta, jonka toisessa päässä on sana sanalta tehty ”koulukäännös”, toisessa päässä käännös, joka on murretta myös lauserakenteiltaan, fraseologialtaan ja idiomeiltaan. Esimerkiksi eräässä savonkielisessä lehtikirjoituksessa kuvattiin retken osallistujia: Sukupuolten suhe on 10 naista ja 4 miestä. Käännös on kirjaimellinen, ja savolaisen suusta kuultuna sama kuuluisi pikemmin vaikkapa Akkoja on kymmenej ja ukkoja neljä.

Toinen murteille ja slangille tyypillinen tuntomerkki on sanasto. Käännösteksteissä saatetaan viljellä hyvinkin tiuhaan yleiskieleen kuulumattomia murresanoja, ja ääritapauksessa murteellisiksi on vaihdettu kaikki sanat, jotka vain on voitu. Slangikirjallisuudessa tämä on luonnollista, sillä slangin olennaisin piirre on yleiskielestä poikkeava sanasto. Kielen värikkyyttä korostetaan lisäksi runsain ekspressiivisin, kuvailevin ilmauksin. Näitä käytetään erityisen paljon savolaismurteisissa teksteissä.

Jeesus on sellanen Herra, et sen kans kandee dallaa ja jutskaa, koska se on vapauttanu frendinsä delaamisen venttaamisesta ja synnissä dyykkaamisesta. (Stadilaisten katkismus, toim. Olli Seppälä, 2000)

Mittee se tarkottaa, että joku on herra? Suattaa tulla ensmäesenä mieleen jonnii’ sortin ponssarj tae herran ketkale, joha ölöhäkkänä pollastelloo. (Savolaesten katkismus, toim. Raili Pursiainen, 1999)

Runsaan murre- tai slangisanaston ongelma on se, että tekstit muuttuvat lähes vieraaksi kieleksi, jonka lukeminen ei suju ilman sanojen selityksiä. Murre ei ole jokapäiväisenä puhekielenä niin vaikeaselkoista eikä myöskään niin värikästä kuin käännöksissä. Käännösten kertojat edustavat pikemmin äärimmäistä sanataiteilijaa kuin tavallista keskivertomurteen puhujaa.

Murre on jotain muutakin kuin irrallisten äänteiden muutoksia ja murresanoja. Suurin ero kirjakieleen verrattuna on lauserakenteissa. Puheessa ei ole samanlaisia huolellisesti muotoiltuja virkkeitä, vaan lauseet liittyvät toisiinsa pitkinä, usein epäjohdonmukaisina ketjuina. Näitä on kirjoitetussa tekstissä mahdotonta jäljitellä. Tauot eivät osu puheessa konjunktioiden (ja, ni, mut, et, jos, ku) edelle vaan niiden jälkeen, ja kirjakielinen pilkutus johtaa murretekstin lukijan harhaan. Puheessa on myös suuremmat vapaudet vaihdella sanajärjestystä, kun merkitykset ja sävyt saadaan esiin painotuksella.

Puhekieli sisältää paljon sellaisia aineksia, jotka eivät tule kirjoitettaessa kysymykseen, kuten tilanteeseen viittaavia tai puhetta jäsentäviä ja väljentäviä pronomineja ja partikkeleita (se, sitä, häntä, sellanen, tää; sitte, niiku, tota noin). Kaunokirjallisuuden dialogissa ja muussakin murrekirjallisuudessa näitä aineksia on kyllä käytetty, joskaan ei täysin aidon puheen tapaan. Jyrki Kalliokoski on tutkinut Nortamon raumalaisjaarituksia ja tullut siihen tulokseen, että juuri erilaisilla pronomineilla, partikkeleilla ja muilla kiteytymillä niissä luodaan yhteys lukijaan ja saadaan aikaan ”puheen illuusio”.

Murteen käytön syitä

Kaunokirjallisuudessa, teatterissa ja elokuvissa murteilla on luonnehdittu ensisijaisesti alueellista tai sosiaalista tilannetta. Murteellinen puhetapa sijoittaa henkilöhahmot tietylle alueelle, tai se paljastaa heidän sosiaalisen asemansa. Tästä oli edellä esimerkkinä Ilmari Kiannon tekstikatkelma, jossa kainuulainen kansanmies puhuu rovastille. Varsinaisessa murrekirjallisuudessa murteella on toisenlainen merkitys. Kotiseudun maisemat, ihmiset ja tapahtumat näyttävät olevan murrekirjailijoiden keskeisiä aiheita, kirjoittivatpa he sitten pakinoita, muistelmia tai runoja. Tosin murteella voidaan mietiskellä myös ajattomampia aiheita ja sisäisempiä tuntoja, kuten seuraavat uuden runouden näytteet osoittavat:

Mie elän niin mithänsanomattomasti!
Voi se olla hyäki. Ko ajattellee touhuamisensa tarinaksi,
siinä voi sillon nähhä jotaki.
(Juhani Koskinen: Äijä, 1996)

Mää en ol ninko kuus muut,
kai maar sitä pelkkä et viäl joskus o,
ko täytty erikses mainit et mää en, en ol.
(Heli Laaksonen: Pulu uis, 2000)

Kieli on näissä runoissa olennainen osa itse sanomaa. Niissä ei olisi enää samaa merkitystä ja sisältöä, jos ne käännettäisiin kirjakielisiksi. Sama koskee kevyempää murrekirjallisuutta. Kirjallisuudentutkijat ovatkin korostaneet murteen realistisuutta siinä, että se tulee lähemmäs kuvattavaa kohdetta kuin tavanomainen kirjakieli.

Uudet murrekäännökset ja muut julkaisut eivät viittaa enää kielenkäyttäjiin, eikä niillä ole yhteyttä paikallisiin aiheisiin. Tällaista alkuperästään irrotettua murteiden uuskäyttöä on pohdittu erityisesti alueellisuuden ja globaalisuuden näkökulmasta. Etnisyys ja aluetietoisuus ovat viime vuosikymmeninä nousseet yleisesti esiin teollistuneissa maissa. Murteilla on pyritty vahvistamaan alueellista identiteettiä ja luomaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Samalla murteet merkitsevät vastareaktiota kaikkeen siihen, missä vain näkyy jonkin ideologian, instituution tai alueen ylivalta. Murteiden on sanottu suuntautuvan mm. keskusjohtoista hallintoa, yhtenäistä ja normatiivista kieltä, asiantuntijuutta, kaupallistumista, kansainvälistymistä ja globalisaatiota vastaan. Sosiologien mukaan murteiden nykyinen suosio johtuu ensisijaisesti juuri yhteiskunnallisten hierarkioiden murroksesta.

Itse murrejulkaisuissa kielenkäyttöä on perusteltu muun muassa huumorilla. Isoon taloon Ankan takakannessa luvataan lukijoille: ”ku noukkanna nostatta, eipoo enää kärsä krutus”. Murteita on jo vanhastaan pidetty käyttöyhteydestä riippumatta humoristisina. Niiden koominen sävy johtuu useimmiten kuitenkin siitä, että niitä käytetään odotuksenvastaisissa tilanteissa. Mitä vieraammiksi aluemurteet käytännössä muuttuvat, sitä huvittavammilta ne saattavat kuulostaa, aivan kuten mikä tahansa vanhahtava kieli. Siksi myös sellaiset käännöstekstit, jotka käsittelevät asiallisia tai vakavia aiheita, leimautuvat auttamatta humoristisiksi. Viihteellisyys onkin nykyisen murreaallon keskeisiä piirteitä. Kielellä leikittely on kaikin puolin lisääntynyt viime vuosina, ja murreilmauksilla pyritään herättämään huomiota jopa mainoksissa ja ilmoituksissa. Pari kolme vuosikymmentä sitten murteellisuudet eivät olisi vielä tehonneet samalla tavalla.

Uskonnollisten tekstien kääntämisessä ei ole voitu vedota hauskutukseen. Murrekatekismusten esipuheissa, jotka ovat piispojen kirjoittamia, on esitetty muunlaisia perusteluja. Teologinen erikoiskieli on haluttu vaihtaa puheentavaksi, jota nykyihmisen on helpompi ymmärtää ja joka voi herättää tutuista sisällöistä uusia ajatuksia. Murteille on löydetty myös modernimpia psykologisia selityksiä: vain omalla kielellä voi ilmaista hienovireisimpiä elämäntuntoja, nimenomaan uskossa ja rakkaudessa. Jopa eri murteiden sopivuutta uskonnolliseksi kieleksi on arvioitu leikillisesti. Oulun seudun murretta on pidetty sopivimpana tällaisiin teksteihin, koska se välttelee kaikkea koukerointia ja hempeilyä, mutta toisaalta elämän ja uskon vivahteiden on katsottu avautuvan parhaiten Karjalan murteella. Eräissä muissa yhteyksissä on Raamatun kirjojen käännöksiin puolustettu eteläpohjalaista murretta.

Murteiden paremmuudesta on keskusteltu joskus vakavamminkin, esimerkiksi 1800-luvun alun murteiden taistelussa. Jos suomalaiset kaunokirjailijat olisivat muokanneet aluemurteita laajemmin taiteellisen ilmaisun välineeksi, meillä saattaisi olla selvempiä sterotypioita eri murteiden tyylillisistä arvoista. Millä murteella sopisi mietiskellä, millä opettaa? Murre-sanan vieras vastine dialekti on lähtöisin antiikin kreikasta, missä se on alkuaan viitannut juuri tällaisiin vaihteluihin: tragedialla, komedialla ja lyriikalla on ollut eri aluemurteisiin perustuvat kielimuotonsa.

Murre – tapa sanoa

Murteen käsite voidaan määritellä monella tavalla, esimerkiksi tuottamistavan, kielenkäyttäjien ja rakenteen perusteella. Murteilla on lisäksi sisällöllinen, psykologinen merkitys. Ne ovat erilaisia tapoja sanoa sama asia, ja ne ilmaisevat eri kulttuureissa erilaisia arvoja, asenteita ja kokemuksia. Näin murre, lähikieli, on tärkeä osa yksilön identiteettiä. Siksi ei ole ihme, että sen asemaa pyritään ajoittain vahvistamaan.

Murteen ja slangin kirjallinen käyttö on herättänyt Suomessa keskustelua erityisesti sellaisina aikoina, jolloin kirjakieltä tai kirjallisuuden kieltä on haluttu uudistaa ja lähentää puhuttuun kieleen. Jännitteitä tähän keskusteluun ovat tuoneet erilaiset asenteet ja arvostukset, ja näissä ovat helposti törmänneet yhteen oppineisuus ja oppimattomuus, kaupunkilaisuus ja maalaisuus, vallankäyttö ja alamaisuus tai globaalisuus ja paikallisuus. Myös murteen käyttäjillä voi olla erilaisia taustoja ja tavoitteita, kuten katoavan perinteen vaaliminen, köyhtyvän kielen rikastuttaminen, kansainvälistyvän maailman kotoistaminen ja yksilöllisyyden puolustaminen.

1800-luvulta lähtien on murrekausissa ollut jotain samaa, mutta erojakin niissä on. Murteiden käyttö on nykyään laajempaa kuin koskaan aikaisemmin, ja eriaiheisilla murrekäännöksillä pyritään osoittamaan, että murre sopii mihin tekstilajiin tahansa. Murteiden status onkin noussut, mutta ei niinkään sisältöjen kuin muiden syiden vuoksi. Niiden teoreettinen tuntemus on kasvanut; enää ei kiistellä oman kielen ainoasta oikeasta murresanasta kuten pari vuosikymmentä sitten. Murre-erot herättävät pikemmin myönteistä kiinnostusta, ja vierasheimoinen haastetaan kilpasille vain leikkimielellä. Murteet opettavat havainnollisesti, miten moninaisesti kieli voi vaihdella ja miten erilaisin tavoin samoja asioita voi ilmaista.

Lähteitä

Alasuutari, Pertti 1999: Kohti uutta kielikamppailua? – Pertti Alasuutari & Petri Ruuska: Post-patria? Globalisaation kulttuuri Suomessa. Vastapaino, Tampere.

Hormia, Osmo 1971: Suomalaisen proosan dialogista. – Kirjallisuudentutkijain Seuran vuosikirja.

Kalliokoski, Jyrki 1998: Hj. Nortamon murrekertomukset ja puhutun illuusio. – Lea Laitinen & Lea Rojola (toim.), Sanan voima. Kirjoituksia performatiivisuudesta. SKS, Helsinki.

Karpio-Järvinen, Ulla 1971: Suhtautuminen kaunokirjallisuuden kieleen realismin aikana. Laudaturtyö. Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitos.

Sarvas, Leena 1998: Kierrä kirjakielen mutkat, jos käännät murteelle. – Kielikello 1/1998.

 




Kielikello 4/2001
Alkuun

Jaa

Lue myös:

Kierrä kirjakielen mutkat, jos käännät murteelle (Vapaasti luettavissa)

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »