Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/2001

Samuli Aikio, Sirkka Paikkala ja Peter Slotte

Ohjeita kaksikielisten alueiden nimistönsuunnitteluun

Millaisia nimiä teille ja muille kohteille tulisi antaa kaksikielisillä alueilla? Miten luodaan kaksikielinen nimistö: voiko nimiä kääntää, pitääkö niitä mukauttaa vai säilyvätkö ne muuttumattomina molemmissa kielissä?

---

Erityisesti kaksikielisten alueiden nimistönsuunnitteluun liittyy ongelmia, joiden ratkaisemiseksi on kunnissa kaivattu ohjeita. Vaikka suurin osa haja-asutusalueiden teiden nimeämisestä on saatu päätökseen, nimeäminen kunnissa jatkuu. Tutkimuskeskuksen suomen, ruotsin ja saamen nimistönhuoltajat kokosivat oheisen katsauksen ja laativat ajantasaistetun ohjeiston, ”nimistönsuunnittelijan huoneentaulun”, kaksikielisten alueiden nimistöä suunnitteleville.

Entisiä suosituksia

Suomen kielen lautakunta on viimeksi antanut kaksikielisten alueiden kaavanimistöä koskevan suosituksen 6.3.1978 eli runsaat 20 vuotta sitten. Suositus koski tuolloin ”suomalaistuvien alueiden perinteisen luontonimistön käyttöä suomen kielessä” eli käytännössä ruotsinkielisten luontonimien käyttöä kaksikielisen alueen kaavanimissä ja kaava-alueen lähiympäristössä. Suosituksessa ei mainittu henkilönnimiä, talonnimiä eikä viljelysnimiä. Siinä ei myöskään erikseen mainittu haja-asutusalueiden teiden nimiä, vaikka niitäkin paikoin annettiin. Systemaattisesti haja-asutusalueiden osoitenimien antaminen käynnistyikin vasta 1988, jolloin kuntien ja kaupunkien keskusjärjestöt kehottivat kuntia aloittamaan koko kuntaa koskevan osoitejärjestelmän teon.

Lautakunnan suosituksen mukaan perinteisiä ruotsinkielisiä nimiä oli käsiteltävä seuraavasti:

– Jos ruotsinkielinen nimi sopii äännerakenteeltaan hyvin suomeen, nimi voidaan ottaa sellaisenaan.

– Jos nimi sopii äännerakenteeltaan huonosti suomeen, on harkittava eri mahdollisuuksia:

1) Nimi voidaan kääntää, jos käännösvastine on selvä. Etymologialtaan epäselviä nimiä ei pidä kääntää.

2) Nimestä voidaan tehdä mukaelma perinteisiä mukaelmamalleja noudattaen.

3) Jos nimeä ei voida kääntää eikä mukauttaa perinteisiin mukaelmiin, kaavanimi tehdään kokonaan omalta pohjalta käyttämättä lähtökohtana toiskielistä nimeä.

Kielilautakunnan suositus julkaistiin Kielikellossa 1/1979 hieman yksinkertaistettuna, sillä lehden mukaan ”Suositus koskee ensisijaisesti kaavoitettavalla alueella olevia nimiä. Soveltuvin osin periaatetta voidaan soveltaa myös kaava-alueen lähiympäristön muihin nimiin.” Lopuksi lueteltiin esimerkkejä pääkaupunkiseudun vanhemmasta ja uudemmasta kaavanimistöstä. Sellaisenaan käytettyinä niminä mainittiin mm. Jollas, Kilo ja Korso, suorana käännöksenä Kurkimäki – Tranbacka, täysmukaelmana Kluuvi – Gloet, osamukaelmana Puolarmetsä – Bolarskog ja kokonaan erilähtöisenä Kannelmäki – Gamlas.

Käytännössä suositus siis laajeni luontonimistä tarkoittamaan kaikkia ruotsinkielisiä paikannimiä, jotka tulivat kyseeseen kaavanimiä ja haja-asutusalueiden nimiä annettaessa eli myös asutus- ja viljelysnimiä.

Vuoden 1976 Kielikellossa järjestys oli vielä toinen: ruotsinkielisten nimien mukauttamisesta suomeen todettiin nimiasiantuntijoiden kesken päädytyn suositukseen, jossa ensisijaisesti suositettiin otettavaksi käyttöön nimi sellaisenaan, toiselle sijalle asetettiin eriasteiset mukaelmat, ja kolmanneksi todettiin, että

”milloin nimi ei ole mukautunut suomenkieliseen käyttöön, se voidaan kääntää tarkoituksenmukaiseen asuun. – – Alkuperäisen nimikulttuurin säilyttämiseksi on annettu etusija kokomukaelmille ja osamukaelmille. Nimi käännetään vain silloin, kun siihen on todellista syytä.”

Vuonna 1973–75 toteutetun kielirajatutkimuksen tulokset kahdeksan pitäjän lainanimistöstä olivat tuottaneet tuloksen, jossa noin 2 000 nimestä 62 % oli mukaelmia (lähes kaikki kokomukaelmia) ja noin 24 % käännöslainoja (Kaija Mallat, Virittäjä 4/1987 s. 608). Käännöslainojenkin osuutta kasvattivat edellisillä vuosikymmenillä virallista tietä suomennetut kylännimet. Asutusnimiä on mukailtu useammin kuin muita nimiä ja viljelysnimiä on useammin lainattu kääntämällä (Kurt Zilliacus, Norna-rapporter 17 s. 331). Kääntämiseen on vaikuttanut nimen rakenne: yksiosaisia nimiä on lainattu mukailemalla, alkuperäisiä kaksiosaisia nimiä mukailemalla ja kääntämällä, liitynnäisnimiä (Kalkbergsbacken – Kalkkimäenahde) ja täydennettyjä nimiä (Iso Maisaari – Stora Majsor) tavallisesti kääntämällä. Käännetyt nimet ovat useimmiten pienten paikkojen nimiä ja pienen piirin käytössä, eikä kääntäminen ole näin ollen tuottanut haittaa nimen yleiselle tunnistettavuudelle. Zilliacuksen mukaan kääntäminen vaikuttaa nuorehkolta ilmiöltä, joka paikoin liittyy 1800-luvun lopulla alkaneeseen suomalaistamiskehitykseen tai on myöhempää tuotetta.

Vanhastaan kaksikielisillä alueilla nimenannon oli siis todettu perinteisesti noudattavan mallia, jossa kääntäminen on varsin harvinaista. Tavallisimmin nimi on otettu toiseen kieleen sellaisenaan (Norike, Onas), seuraava vaihtoehto ovat olleet täysmukaelmat (Ramsö – Ramsio, Pellinge – Pellinki), sen jälkeen osittain mukautetut ja osittain käännetyt nimet. Kokonaan kääntäminen on ollut vähiten käytetty vaihtoehto.

Kielilautakunnan ohjetta on sovellettu Suomen Kaupunkiliiton vuonna 1985 Suomen kaupungeille osoittamassa julkaisussa Ohjeet osoitenimien ja -numeroiden antamisesta (Kaksikielistämistapoja, liite 20. Kaupunkiliiton julkaisusarja B 207). Teos on ainoa kunnille suunnattu 1980-luvulla osoitteiden antamista käsittelevä julkaisu, jossa on myös nimistönsuunnittelua koskevia ohjeita. Julkaisu levisi etujärjestönsä mukaisesti lähinnä kaupunkeihin. Sittemmin kuntien keskusjärjestöt yhdistyivät Suomen Kuntaliitoksi, joka julkaisi vuonna 1988 kirjasen Haja-asutusalueiden osoitejärjestelmä ja osoitekartta. Tämä julkaisu keskittyi kuitenkin lähinnä teknisiin seikkoihin, nimeämisohjeita siinä ei annettu.

Vuonna 1979 Kielikellossa julkaistua kielilautakunnan suositusta ja Kaupunkiliiton julkaisemaa ohjetta on käytännössä sovellettu kaavanimien ja haja-asutusalueiden teiden nimien antamiseen erottelematta sitä, minkä paikan nimeä on käytetty tien- tai alueen nimessä, eli luontonimien lisäksi sitä on sovellettu asutus- ja viljelysnimiin. Kääntäminen on paikoin kohdistunut myös henkilönnimiin.

Suomen Kuntaliiton ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen vuonna 1999 tekemässä kuntatutkimuksessa oli mm. seuraava kysymys: ”Jos teiden nimiin (alkuosana) sisältyy talonnimi, viljelysnimi tai muu paikannimi (silloin kun tällainen paikannimi on vain yhdellä kielellä), alkuosa on molemmissa kielissä a) samanasuisena (esim. Ribackavägen, Ribackantie), b) aina käännetty (Ribackavägen, Riihimäentie), c) joskus käännetty”. Tulos osoitti, että varsinkin enemmistöltään suomenkielisissä kunnissa on nimiä käännetty varsin yleisesti. Samassa tutkimuksessa kysyttiin edelleen, onko tiennimien alkuosa käännetty, jos nimeen sisältyy henkilönnimi (Antti Korpin tie ~ Antti Korppis väg vai Antti Korpin tie ~ Anders Korps väg). Vastaukset osoittivat, että kaksikielisissä kunnissa on myös henkilönnimiä käännetty varsin usein katujen ja teiden nimiin.

Saamenkieliset nimet

Suomen saamelaisalueen paikannimistö tuli uudestaan tarkastelun kohteeksi 1970-luvun lopulla, kun Pohjoismaiden saamelaiset onnistuivat yhtenäistämään pohjoissaamen kirjoitustavan. Pohjoismaat alkoivat silloin vähitellen noudattaa YK:n talous- ja sosiaalineuvoston ohjeita, joita olivat olleet itse valmistelemassa. Jo vuonna 1972 oli annettu yleisohje, jonka mukaan valtioiden, joissa on vähemmistökieliä puhuvia ihmisiä, tulisi käyttää vähemmistökielisten paikannimien kirjoittamisessa, standardoinnissa ja julkistamisessa näiden kielten yleistä kirjoitustapaa. Silloinen Pohjoismainen saamen kielen lautakunta (jota nykyisin vastaa Saamelaiskäräjien kielineuvostojen yhteiselin Saamen kielen lautakunta) tuki myös inarin- ja koltansaamen kirjoitustapoja ja antoi lisäksi joitakin erillisohjeita paikannimien merkitsemisestä. Näin oli saatu melko vankka pohja nimistön käytölle.

Saamenkielistä nimistöä on hiljalleen siirretty tienviittoihin, osoitteisiin ja varsinkin topografisiin karttoihin yhteistyössä, jonka osapuolina ovat toisaalta kunnat, Tielaitos, Maanmittauslaitos, puolustusvoimain topografikunta ja muut karttojen julkaisijat ja toisaalta Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nimistöyksiköt ja saamen kielen tutkija. Vuonna 2000 saamenkielinen karttanimistö on vakiintunut hieman yli 10 000 nimeen, jotka Maanmittauslaitos on sisällyttänyt koko Suomen kattavaan karttanimistön tietokantaansa. Mukana on suhteellisen paljon inarinsaamenkielistä nimistöä ja ensimmäisen kerran järjestelmällisesti kerättynä aineistona jonkin verran uusia ja vanhoja koltansaamelaisia nimiä. Tienviitoissa ja osoitejärjestelmissä inarin- ja koltansaamen käyttö on satunnaisempaa mm. siitä syystä, että laajan Inarin kunnan alueella on näissä asioissa helpompaa harjoittaa kaksikielisyyttä suomella ja pohjoissaamella kuin monikielisyyttä kunnan kaikilla neljällä kielellä.

Perinteisen saamelaisnimistön mukautumisessa suomeen on vanhastaan useita malleja, mutta enimmäkseen on kyse spontaaneista käännöksistä ja väännöksistä. Kysymys kääntämisen systemaattisesta tarpeesta on noussut esiin vasta 90-luvulla haja-asutusalueiden teiden osoitenimiä annettaessa, kun pohjoisimpien kuntien alueella on haluttu päästä kaksikielisiin kaava- ja tiennimiin. Vaikeutena tässä prosessissa näyttää olevan yhtä paljon yhteiskunnan kaksikielisyyden uutuus (lue: outous) saamelaisalueella kuin se kielellis-yhteiskunnallinen ja tekninen ongelma, miten, missä ja milloin nimi yleensä tulisi kääntää tai jättää kääntämättä toiselle kielelle.

Suomen kielen huoltajat näyttäisivät suhtautuneen perinteisten saamenkielisten nimien muuttamiseen varauksellisemmin kuin vastaavien ruotsinkielisten nimien, vaikka saamelaisnimet ovat äännerakenteeltaan usein suomenkielisille vaikeampia kuin ruotsinkieliset nimet. Vuonna 1976 Kielikellossa käsiteltiin otsikolla Kaksikielistyvän alueen nimistön kielellinen huolto paitsi ruotsinkielisten nimien mukauttamista suomeen (Raija Bjarland) myös ”lapinkielisiä nimiä lappalaisten nykyisellä asuma-alueella” (Terho Itkonen).

Ohjeeksi annettiin, ettei saamenkielisiä nimiä mukautettaisi suomeen. Poikkeuksena olisivat vain sellaiset vanhastaan vakiintuneet kansanomaiset nimet kuin Enontekiön Siilasjärvi jne., jotka Maanmittauslaitoksen ja topografikunnan kartoissa on otettu saamelaisnimen rinnalle. Terho Itkonen kirjoittaa: ”Mutta milloin näissä kartoissa on vain lappalainen nimi se on tarkoitettu osoitukseksi siitä, että perinnäistä nimeä olisi kunnioitettava: sitä ei pidä yrittää suomalaistaa alueella satunnaisesti liikkuvia maan valtakielen puhujia varten.”

Käytännön tilanne

Nimien kääntäminen tai kääntämättömyys on ollut käymistilassa ja tuottanut paikoin kiperiäkin ongelmia. Uudet tulokkaat ovat usein vaatineet nimien kääntämistä, ja paikoin on turvauduttu sanakirjakäännöksiin, joilla ei sisällöllisesti ole mitään tekemistä alkuperäisnimien kanssa. Jos 1950–70-lukujen rakennemuutoksessa ja sen jälkimainingeissa pidettiin voimakkaasti suomalaistuvilla ruotsinkielisillä alueilla alkuperäisten ruotsinkielisten nimien kääntämistä itsestään selvänä (Porvoon Sköldvik > Kilpilahti, Paraisten Ljusudda > Valoniemi), niin ajan hengen mukaisesti kaavanimistössä kohdeltiin myös suomalaisnimiä. Esimerkiksi Turussa sai alkuperäinen suomenkielinen luontonimi Varissuo asuinalueen ja kaupunginosan nimeksi siirryttyään 1970-luvulla ruotsinkielisen vastineen Kråkkärret, Koivula nimen Björkas, Pihlajaniemestä tuli Rönnudden ja Saramäestä Starrbacka.

1980-luvulla alettiin nähdä paremmin alkuperäisnimien arvo. Havaittiin myös, että keinotekoisesti luodut mukaelmat ja käännökset eivät aina vakiintuneetkaan käyttöön. Konkreettinen esimerkki siitä on suomenkielisenemmistöisen Espoon kaupunginhallituksen päätös, jonka Helsingin Sanomat kertoi 29.11.1991 seuraavasti:

Espoo haluaa karttaa väkinäisiä suomennoksia

Espoo luopuu mahdollisuuksiensa mukaan paikannimistön keinotekoisista suomennoksista. Kaupunginhallitus on kehottanut kaupunkisuunnitteluviraston nimistötoimikuntaa tekemään uudet ohjeet, joiden mukaan vakiintuneet nimet pidetään ennallaan kielestä riippumatta. Vastaisuudessa aiotaan välttää Gumböle – Kumpyöli-nimihirvitykset, jotka eivät istu kenenkään suuhun. Asia ajankohtaistui taas kerran, kun Matinkylän itäisen rantatien asukkaat ryhtyivät kapinaan. Rantatien osapätkästä oli tulossa Hämärniementie. Hämärniemeä ei ole koskaan ollut, kylläkin Blindudd.

Kaksikielisyyskysymyksiä on pohdittu osoitenimiä käsittelevissä graduissakin, esim. Marja Viljamaa-Laakson työssä Espoon nimistönsuunnittelu (1986) ja Toni Suutarin työssä Porvoon maalaiskunnan haja-asutusalueen tiennimet (1999). Ruotsinkielisellä puolella perinteisen nimistön asemaa uusia tiennimiä suunniteltaessa on käsitellyt Peter Slotte (esim. Ortnamsproblem i våra bygder, Budkavlen 1992 ja Vägnamn på två språk, julkaistu Språkbrukissa 2/1995). Slotten artikkelit ovat periaatteellisia, ohjeistavia ja sisältävät runsaasti havainnollisia esimerkkejä. Samaan keskusteluun liittyy Sirkka Paikkalan artikkeli Nimipohdintoja kaksikielisestä kunnasta (Kielikello 2/1996). Tuoreimmat katsaukset suomen- ja ruotsinkieliseen nimistöön ovat Toni Suutarin artikkelit Kaksikielisten alueiden paikannimistökulttuurin historiasta (Virittäjä 3/2000) ja Uudenmaan kieliraja-alueen nimistöstä (teoksessa Kielen opissa 5, Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2001).

Perinteisen saamenkielisen luontonimistön suomentamista on käsitellyt hiljattain Samuli Aikio (Saamelainen paikka ja sen nimi), saamelaisalueiden teiden nimeämisen nykyongelmia puolestaan Kaisa Rautio Helander (Suomen- ja saamenkieliset tiennimet Enontekiön kunnassa); molemmat kirjoitukset on julkaistu teoksessa Yhteinen nimiympäristömme (toim. Paikkala, Pitkänen, Slotte).

Suomenkielinen nimistönhuolto on toiminut pitkään vuoden 1978 suosituksen varassa ja käytännössä paljolti taipunut suomalaistamisvaatimuksiin. Tämä näkyy muun muassa siinä, että nimistönhuollolta pyydetyissä lausunnoissa usein suositettiin käännösvastineita ja mukaelmia. 1990-luvun vaihteeseen tultaessa virallisen nimistönhuollon asenteet olivat silti muuttumassa, mikä käy ilmi vuonna 1993 Kristiinankaupungin kadunnimistä annetusta lausunnosta:

Niitä vakiintuneita ruotsinkielisiä nimiä, joilla ei tähän mennessä ole ollut virallista tai epävirallista suomenkielistä vastinetta, ei pidä tiennimiä varten suomentaa, vaan suomenkieliseen käyttöön olisi löydettävä jokin muu vaihtoehto: joko kokonaan eri nimi (Lillsundsvägen/Mostuntie) tai ainoastaan tietä merkitsevän sanan osalta suomennettu nimi (Lillträskvägen/Lillträskintie) tai mukaelma (esim. Påskmarksvägen/Puskamarkintie). [Påskmarkin kylän suomenkieliseksi nimeksi on vakiintunut Puskamarkki. – Toim. huom.]

Tiennimistä annetut kannanotot saavuttivat tietysti kysyjän, mutta eivät levinneet laajemmalle.

Uusia ohjeita on kaivattu

Suomessa vietettiin vuonna 1999 paikannimivuotta Euroopan rakennusperintöpäivien merkeissä teemalla Paikannimet – paikan muisti. Teemavuonna keskityttiin erityisesti rakennetun ympäristön nimiin, ja niinpä Kotimaisten kielten tutkimuskeskus lähetti tuolloin yhdessä Suomen Kuntaliiton kanssa Suomen kuntiin kyselyn nimistönsuunnittelun nykytilasta. Vastauksista kävi ilmi, että kaksikielisten alueiden nimiongelmiin kaivattiin uusia ohjeita, erityisesti ”kääntämisessä ruotsista suomeen”. Kun kaksikielisissä kunnissa esiintyy helposti kieliriitoja varsinkin haja-asutusalueiden nimeämisessä, pitäisi vastaajien mielestä ”olla selkeät pelisäännöt käännösasioissa, mitä voidaan kääntää, mitä ei”.

Puutetta helpottamaan Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Suomen Kuntaliitto julkaisivat syksyllä 1999 artikkelikokoelman Yhteinen nimiympäristömme – nimistönsuunnittelun opas. Siihen koottujen artikkeleiden vaikutus näkyy mm. Maalahden kunnan vuonna 1997 perustaman tiennimitoimikunnan periaatteissa, jotka koskevat kääntämistä; kunnanvaltuusto hyväksyi ne seuraavana vuonna. Toimikunnan tehtävänä oli ”tehdä esitys teiden nimikilpien muuttamisesta kunnan muodollisen kaksikielisyyden johdosta”. Toimikunta kirjasi työn kuluessa tarkistamansa periaatteet seuraavasti:

1. Vakiintuneita ja olemassa olevia paikannimiä (kuten Åminne, Havras, Lolax) ei käännetä vaan ainoastaan tien nimen jälkiosa muutetaan kielen mukaiseksi (Åminnevägen – Åminnentie).

2. Uudismuodosteiset teiden nimet, jotka eivät perustu johonkin vanhaan paikannimeen, käännetään (Tallgatan – Mäntykatu).

3. Asutusnimet kuten kylännimet, maatalojen ja kiinteistöjen nimet on merkitty virallisiin rekistereihin ja niiden on saatava näkyä teiden nimissä sellaisinaan eikä niitä voi tämän vuoksi kääntää (Nybyvägen – Nybyntie).

4. Henkilönnimiä teiden nimissä ei käännetä, mikäli tien nimessä on sekä henkilön etu- että sukunimi tai ainoastaan etunimi (Daniel Köpingsvägen – Daniel Köpingin tie). Etunimeä ei käännetä, mikäli se liittyy läheisesti tunnettuun nimenhaltijaan.

5. Luonto- ja viljelmänimiä, joilla on tiedottava tehtävä, ei tule kääntää teiden nimissä, mikäli molemmissa kielissä ei ole vastaavuuksia ennestään. Tähän nimiryhmään lasketaan huomattavien maa-alueiden nimet kuten suurehkot mäet, suot ja nevat, saaret, järvet ja vesistöt, joiden nimet on molempien kieliryhmien väestölle tuttuja.

Toimikunta on hahmottanut hyvin yleisperiaatteet, vaikka yksityiskohdissa olisikin vielä hieman hiomista. Maalahden kunnan ohje näyttäisi sallivan esimerkiksi sukunimien kääntämisen.

Selvää on, että suuntaa-antavat yleisohjeet tarvitaan ja ne on saatettava yleisesti tiedoksi. Samalla on muistettava, että suomen ja ruotsin lisäksi asia koskee myös saamenkielisiä nimiä, sillä saamella on virallisen kielen asema saamelaisten kotiseutualueella, joksi saamen kielilaissa vuonna 1992 määriteltiin Enontekiön, Utsjoen ja Inarin kunnat sekä Sodankylän kunnan Lapin paliskunnan alue. Kääntämistä tai kääntämättömyyttä koskevat suositukset on siis laadittava niin, että ne koskevat yhtäläisesti näitä kaikkia kieliä virallisesti kaksikielisissä kunnissa. Kiintoisa on Toni Suutarin huomio (2001: 22): ”– – oikeastaan paikannimiin pitäisi suhtautua kuin henkilönnimiin. Samoja nimiä käytetään eri kielissä, usein vähän eri asuissa ja kenties mukaelminakin (Carl Gustaf ~ Kaarle Kustaa), mutta vain nimistön luonnollisen ja spontaanin kehityksen rajoissa.”

Perinteiset paikannimet kertovat seudun menneisyydestä, sen kulttuurista ja historiasta. Samalla tavalla ihmisen nimi liittyy hänen kieleensä, kulttuuriinsa ja siihen aikaan, jolloin se on annettu. Kääntämällä nämä vivahteet häviävät, ja käännetty nimi voi jopa syrjäyttää tieltään alkuperäisen nimen. Kun perinteistä nimistöä käytetään uuden nimistön suunnittelussa, on syytä muistaa niiden kulttuurinen arvo, se perintö, mitä ne itsessään kuljettavat.

Edellä esitetyn ja tähän asti kertyneen kokemuksemme perusteella olemme kirjanneet keskeisimmät ohjeet huoneentauluksi (hyväksytty suomen kielen lautakunnan kokouksessa 12.2.2001).

Nimistönsuunnittelijan huoneentaulu

• Muista, että hyvä nimi ottaa huomioon kulttuuriarvot ja ihmisten tarpeet, vahvistaa kotipaikkatunnetta ja lisää viihtyisyyttä. Ihanteellisimmillaan nimi on myös helppo muistaa, ääntää ja kirjoittaa; älä silti pyri tavoitteeseen liian mekaanisesti.

• Ota suunnitelman pohjaksi ensin selville olemassa olevat perinteiset paikannimet, myös asukkaita haastattelemalla. Hyödynnä ensisijaisesti jo vakiintuneita, käytössä olevia oman alueen paikannimiä. Hanki käyttöösi kopiot alueen paikannimikeruista (tilattavissa Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta) ja siirrä tarvittaessa tiedot karttapohjiin. Elvytä tarvittaessa myös hävinneitä, esimerkiksi vain vanhoista kartoista, asiakirjoista tai kirjallisuudesta löytyviä nimiä, jos pystyt paikantamaan ne suunniteltavalle alueelle.

• Kirjoita nimet nykyisten oikeinkirjoitussuositusten mukaisesti. Jos nimi esiintyy Maanmittauslaitoksen julkaisemassa, nimistöltään tarkistetussa peruskartassa, noudata peruskartan kirjoitusasua.

• Älä käännä seuraavia nimiä:

Maarekisterikylän nimet. Valitse peruskarttaan mustalla kirjoitettu nimiasu (punaisella merkityt ovat rekisterimuotoja, joita ei ole yleensä rekisteriongelmien ja juridisten kysymysten vuoksi kielellisesti tarkistettu). Ota toisenkielinen nimi käyttöön vain, jos sellainen on vakiintuneesti epävirallisessa käytössä. Nimeen liitetty paikan lajia ilmaiseva jälkiosa muodostetaan kunnan virallisilla kielillä (-tie/-vägen/-geaidnu; -puisto/-parken/-spatnju jne.).

Talonnimet. Ota toisenkielinen muoto käyttöön vain, jos se on paikkakunnalla vakiintuneesti käytössä. Talojen ja tilojen nimet sisältyvät myös maa- ja kiinteistörekistereihin, eivätkä ne käännettyinä enää tarkoita samaa kohdetta kuin alkuperäiset nimet. Tarkista kuitenkin nimen nykykielen mukainen kirjoitusasu.

Henkilön etu- tai sukunimi tai koko nimi. Nimi liittyy kiinteästi kantajaansa, ja käännetty tai toiseen kieleen mukautettu nimi ei tarkoita enää samaa henkilöä kuin hänen oma nimensä. Jos nimi koostuu useammasta osasta, tarkista osien yhteen ja erilleen kirjoittaminen (Aleksis Kiven katu – Aleksis Kivis gata, Pedar Jalvin tie – Pedar Jalvvi geaidnu).

Vakiintuneet, alueella laajalti tunnetut luonto- tai viljelysnimet, joilla on opastava tehtävä. Käytä toisenkielistä käännöstä (esim. Pitkäjärventie – Långträskvägen, Pyhäjärven talot – Basejávrri dálut) tai mukaelmaa (esim. Ruupyynoja – Brobybäcken, Beazetgeaidnu – Petsikontie) vain, jos sellainen on paikkakunnalla vakiintuneesti käytössä. Tällaisia vakiintuneita, laajakäyttöisiä nimiä ovat huomattavien maa-alueiden nimet, kuten suurehkot mäet, suot ja nevat, saaret, järvet ja vesistöt, joiden nimet ovat molempien kieliryhmien väestölle tuttuja.

• Jos valitset nimeen sellaisen pienen maastokohteen nimen, joka esiintyy vain vanhoissa kartoissa tai on vain pienen käyttäjäpiirin tiedossa ja joka on sanastoltaan varmasti oikein käännettävissä, voit elvyttää sen käyttöön myös kääntämällä (esim. nykyinen puistonnimi Silkesängen – Silkkiniitty Espoon Tapiolassa; Riåkern – Riihipelto).

• Jos perinteisen, vain toisella kielellä vakiintuneen asutus-, luonto- tai henkilönnimen käyttö suunnitellussa nimessä tuottaa käyttäjille vaikeuksia tai ei muusta syystä luonnistu, muodosta nimi kokonaan toiselta pohjalta (esim. Tapiola – Hagalund, Gieddemielli – Onnelantörmä). Turvaudu tähän keinoon vain harvoin, sillä paikan tunnistettavuuden kannalta se ei ole paras vaihtoehto.

• Kun luot kokonaan uutta nimeä (esim. aihepiirinimeä) kaksikieliselle alueelle, pyri muodostamaan molemmankieliset nimet samanaikaisesti tai kiinteässä yhteistyössä toisen kielen asiantuntijan kanssa. Silloin kun nimiehdotukset laaditaan yhdellä kielellä ja vain sen näkökulmasta, huomataan usein, että aiottua nimeä on mahdoton kääntää suoraan. Nimiaihepiiriä voidaan joutua muuttamaan huomattavastikin tai vähintään luopumaan aiotusta nimestä.

• Luo ennestään rakentamattomille alueille omaleimaisuutta ottamalla huomioon paikallinen nimistö, sanasto, historia ja suunnitelman luonne. Jos uusia nimiä tarvitaan alueille, joissa on asukkaita jo ennestään, etsi sopivat ratkaisut yhteistyössä käyttäjien kanssa.




Kielikello 2/2001
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Iloa kielistämme!

Kielilautakuntien yhteinen seminaari 23.11. klo 13–17 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »