Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 2/2001

Arja Lampinen

Etunimen valinta – haasteellista kielenkäyttöä

Etunimen tehtävä on erottaa yksilöt toisistaan, mutta nimi kertoo paljon muutakin. Nimissä heijastuu mm. eri aikojen arvomaailma. Nimen valinta on tärkeä kielellinen teko. Seuraavassa kerrotaan, millaisia nimiä Suomessa on annettu viimeksi kuluneiden sadan vuoden aikana ja millaisin perustein ne on valittu.

---

Vuonna 1895 Etelä-Pohjanmaalla maanviljelijän pojaksi syntynyt isoisäni sai ristimänimen Arvid August. Vanhemmat olivat ehdottaneet nimeä Arvo Matias, mutta papin mielestä Arvid August oli sopivampi. Pojasta tuli toiselta nimeltään isänsä kaima, ja etunimeksi sopi papin mielestä paremmin traditionaalinen Arvid kuin suomalaisena liian uudenaikainen Arvo.

Ennen oli papeilla varsinkin suomenkielisen rahvaan etunimiin suuri vaikutus. Väheksymättä nimenantajien tehtävää arvelen, että menneinä vuosisatoina, ennen 1900-lukua, nimenvalinta oli nykyistä ongelmattomampaa. Sitä ohjasi papin kontrollin lisäksi traditio, osin tiukastikin niin, että vanhin poika piti kastaa isänisän kaimaksi, toiseksi vanhin äidinisän kaimaksi jne. Toisaalta nimikanta oli varsin pieni, eikä nimivaihtoehtoja ollut paljon. Kristinusko uudisti etunimistön monessa maassa, mutta sen mukanaan tuomia nimiä oli varsin vähän. Niinpä nimikanta jäi varsin kapeaksi, varsinkin kun omakieliset esikristillisenä aikana käytetyt nimet väistyivät uusien kristillisten etunimien tieltä. Ruotsalaisessa 1500–1700-lukujen etunimiä käsittelevässä kirjallisuudessa puhutaan nimiköyhyydestä (namnfattigdom). Ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa nimenanto oli pitkälti nimen valitsemista varsin pienestä nimivalikoimasta. Etunimet olivat käyttötavaraa, jota tarvittiin, kun perheisiin syntyi runsaasti lapsia. Kun lapsikuolleisuus oli suuri, käytettiin samoja nimiä samassa perheessä uudestaankin.

Nykyisin nimeäjiä ovat tavallisesti vanhemmat. Nimenvalinta edellyttää harkintaa ja on toisille nimenantajille ongelmatonta, toisille ongelmallista ja haastavaa. Nimi on usein huolellisen harkinnan tulos. Etunimen valinta on merkittävä kielenkäyttötapahtuma: harvoin kai pohditaan mitään muuta ilmausta yhtä huolellisesti kuin etunimeä lapselle. On ymmärrettävää, että nimenvalintaan paneudutaan, sillä päätös vaikuttaa vuosikymmeniä nimetyn elämään. Omalle lapselle halutaan tietenkin antaa hyvä ja kaunis nimi. Etunimet annetaankin aina hyvässä tarkoituksessa; myöhemmin saatavat lempinimet sen sijaan saattavat olla halventaviakin.

Nimenannon paneutumisen huolellisuuteen saattaa vaikuttaa sekin, että nimi annetaan erityisessä tilaisuudessa. Kirkkoon kuulumattomat järjestävät nimijuhlia; kirkkoon kuuluvien lapset saavat nimensä kristillisen kasteen yhteydessä. Kasteessa ei kuitenkaan anneta sukunimeä, vaikka monet erheellisesti muotoilevat esimerkiksi päivälehtien Syntynyt-ilmoitukset tyyliin ”Tyttäremme sai kasteessa nimekseen Ada Wilhelmina Rintala”. Lapsen sukunimestä pitäisi kertoa toisin sanoin, esimerkiksi ”Tyttäremme Ada Wilhelmina Rintala kastettiin syyskuun 5:ntenä 2000”.

Millaista kieltä etunimet ovat?

Nimet erottuvat tekstistä visuaalisesti, sillä ne kirjoitetaan isolla alkukirjaimella. Merkintätapa ilmentää sitä, että nimi on definiittinen eli määräinen, ts. se tarkoittaa tiettyä henkilöä. Nimet myös taipuvat omalla tavallaan. Jotkut appellatiivin kanssa homonyymiset etunimet taipuvat toisin kuin vastaavat appellatiivit. Esimerkiksi nimessä Lempi : Lempin ei ole astevaihtelua niin kuin appellatiivissa lempi : lemmen, ja Onni-nimen genetiivi on Onnin eikä Onnen. Toisaalta Armas noudattaa vastaavan appellatiivin taivutusta (Armaan tai Armaksen) eikä taivu esim. *Armasin. Joitakin nimiä taivutetaan kahdella tavalla: esimerkiksi omassa tuttavapiirissäni on sekä Tuomaita että Tuomaksia, ja jotkut Satu-nimiset taivuttavat nimeään ilman astevaihtelua Satun eivätkä Sadun. Kohteliainta on ottaa huomioon tällaisissa tapauksissa nimenkantajan toivoma taivutustapa, mutta jos sitä ei tiedä, voi aivan hyvin noudattaa yleiskielen mukaista taivutusta (esim. Satu : Sadun).

Etunimet ovat kielen sanoja mutta omanlaistaan sanastoa. Kuten sanastossa yleensä, on etunimissäkin paljon lainoja, ja monet etunimet ovat levinneet monille kielialueille. Katariina ja Maria tunnetaan laajalti, ja Johannes esiintyy jonkinlaisessa asussa kristikunnan lähes jokaisessa kolkassa. Harvat muut sanat ovat yhtä monen kielen omaisuutta.

Vaikka etunimet ovat osa sanastoa, ei etunimillä ole semanttista merkitystä samalla tavalla kuin kielen muilla sanoilla. Silti niillä voi olla sisältö. Äskettäin kuulin pojasta, joka oli saanut toiseksi nimekseen nimen Onni siitä syystä, että vanhemmat olivat vihdoin onnistuneet saamaan kauan toivomansa lapsen. Koska lapsen syntyminen oli vanhemmille onni, oli nimen sisältö nimeä valittaessa tärkeä. Myöhemmin Onni-nimen sisältö säilyy mahdollisesti vain vanhempien mielessä ja Onni kalpenee vain nimeksi, jonka sisällön esimerkiksi tutkija määrittelee vain yhdenlaiseksi nimeämisperusteeksi.

Etunimet ovat rajallinen joukko sanoja. Etunimistön ja muun sanaston raja ei kuitenkaan ole aivan ehdoton. Nimikannan rajoja hämärtää se, että on olemassa nimiä, jotka ovat homonyymisiä appellatiivien kanssa. Toisaalta uusia nimiä voidaan keksiä myös itse. On sanottu, että etunimet ovat demokraattisempia kuin muut sanat, sillä toisin kuin kielen muita sanoja kuka tahansa voi sepittää etunimiä. Periaatteessa väite saattaa pitää paikkansa, mutta käytännössä uuden nimen sepittämisen mahdollisuudet ovat rajalliset. Sitä paitsi ne ovat muuttuneet aikojen kuluessa.

Menneinä vuosisatoina etunimiä saattoivat luoda vain hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa olevat nimenantajat, jotka olivat nimenvalinnassaan riippumattomia auktoriteeteista, esimerkiksi kirkosta. Tutkimassani 1800-luvun lopun Jyväskylässä nimiä keksivät sanastonsepittäjänäkin tunnettu piirilääkäri Wolmar Schildt ja ensimmäisten suomenkielisten oppikoulujen ja ensimmäisen suomenkielisen seminaarin opettajat. Schildtien perheen 1800-luvun puolivälissä kastetuissa lapsissa oli mm. Aatos, Jalo ja Silmä. Wallinin-lehtoriperheen poika sai v. 1870 nimen Kallio, Hedbergin-lehtoriperheen poika 1883 nimen Kalpa, ja lehtori Oksalan perheen lapset saivat 1900-luvun alussa sellaisia nimiä kuin Ano, Kotivalo, Launi, Päivö, Tarvo ja Teivas. Näistä monet jäivät ainutkertaisiksi – ehkäpä ne oli sellaisiksi tarkoitettukin.

Suurin osa nimenantajista valitsee kuitenkin nimen jo olemassa olevasta ja vakiintuneesta nimikannasta. Nimen antaminen on kuitenkin aikaisempaa individualistisempaa, ja jotkut sepittävät itse nimen lapselleen. Nimen keksimisellä ei enää ole sellaisia sosiaalisia rajoituksia kuin aikaisemmin. Voisi siis sanoa, että nimenanto on Suomessa muuttunut demokraattisemmaksi.

Etunimet kertovat nimenantajista

Näyttää siltä, että nykyisin ihmiset ovat varsin tietoisia nimeäjiä. Nimenantotietoisuuden kehittyminen liittyy yhteiskunnallisiin muutoksiin. 1800-luvun puolivälissä monissa Suomen kaupungeissa porvaristo oli merkittävä ryhmä jo siksi, että sen tehtävänä oli kaupunginhallinto. Kauppaa harjoittava ja osaamistaan myyvä porvaristo oli statustietoinen ryhmä. Porvarit huomasivat, että myös etunimillä saattoi ilmentää perheen hyvää yhteiskunnallista asemaa. 1800-luvun puolivälissä tämä ilmeni siinä, että he suosivat tyttöjen niminä alun perin yläluokkaisia ja koristeellisia miehennimistä muodostettuja naisennimiä, ns. feminiinijohdoksia, joita ovat esimerkiksi Adolfina, Fredrika, Josefina ja Wilhelmina. Toisaalta feminiinijohdoksilla saatettiin kätevästi nimetä tytär isänsä mukaan: Erikin tytär sai nimen Erika, Johanin tytär nimen Johanna.

1800-luvun jälkipuoliskolla tietoisuutta edisti virallisen suomalaisen etunimistön syntyminen ja vakiintuminen. Tuolloin etunimet alkoivat tulla suomenkielisille nimenantajille merkityksellisiksi, kun virallisiksi nimiksi hyväksyttiin nimiasuja, jotka olivat heille tuttuja ja ymmärrettäviä. Jyväskylässä kastettiin ensimmäinen Pekka 1879 ja ensimmäinen Mikko 1881. Aikaisemmin nämä asut olivat olleet vain kirkonkirjoihin merkittyjen virallisten Petterin ja Mikaelin puhekielisiä muotoja. Virallisiksi nimiksi annettiin 1800-luvun lopulla myös uusia, sepitettyjä nimiä, jotka nekin olivat nimenantajille ymmärrettävämpiä ja omakielisinä läheisempiä kuin vieraskieliset. Esimerkiksi ensimmäinen Hilja kastettiin Jyväskylässä 1863 ja ensimmäinen Impi 1883.

Myös lapsiluvun rajoittaminen ja väheneminen vaikuttivat nimenantotietoisuuteen. Kun lasten määrää alettiin harkita ja hankittiin vain yksi tai kaksi lasta, jälkeläisten merkitys yksilöinä kasvoi, mikä heijastui myös nimenvalintaan: tärkeä ja harvinainen merkitään. Tavanomaista suurempaa tietoisuutta olen havainnut myös kaksosten nimenvalinnassa. Tällöin etunimillä ilmaistaan se epätavanomaisuus, että on syntynyt samalla kertaa kaksi lasta. Kaksoset saavat usein nimet, jotka sopivat äänteellisesti tai sisällöllisesti yhteen ja muodostavat parin (esim. Kerttu ja Terttu; Pietari ja Iivari; Marja ja Terttu).

Nimeäjien tietoisuus ilmenee paitsi nimien sepittämisessä myös muun muassa siinä, että muutkin sisarukset kuin kaksoset saavat samantapaisia nimiä. Äskettäin ilmoitettiin Helsingin Sanomissa perheen kolmannen ansan syntymästä: Ansa- ja Rita-nimisten tyttärien pikkusiskoksi syntynyt oli saanut nimen Ina. Ansa-sanan merkitys on tuttu, rita taas on loukkupyydys ja ina pieni kierrenuotta. Sisarusten etunimistä muodostuu sarja, mikä ilmentää heidän yhteenkuuluvuuttaan.

Sarjanimeäminen on ollut jo vanha tapa. Esikristillisen ajan pohjoismaalaiset muodostivat nimiä olemassa olevista nimenosista. Nimenosina esiintyivät mm. Gud-, Ragn-, -run ja -hild. Yhteisön jäsenten nimissä esiintyi samoja nimenosia, mikä liitti yhteisön jäseniä toisiinsa. Tältä osin nimenannon tietoisuuskaan ei ole vain nykyajan tai viimeisen sadan vuoden aikainen ilmiö.

Sitä mukaa kuin tietoisuus etunimen sosiaalisesta merkityksestä on viimeisen sadan vuoden aikana kasvanut, on myös korostunut, ettei etunimi enää ole vain lapsen nimi. Se on myös perheen etiketti ja sosiaalisen aseman ilmaisin. Lisäksi se viestii nimeäjien arvostuksista ja maailmankatsomuksesta. Lapselleen valitsemillaan etunimillä nimenantajat kertovat itsestään.

Nykynimien kertomaa

Matkustaessani äskettäin junassa oli vaunutovereinani viisi 3–8-vuotiasta lasta: Eero, Elsa, Helka, Helmi-Kerttu ja Otto. Matkanjohtajana oli noin 30-vuotias Minna, lapsista kahden äiti, ja oltiin menossa Päivi-nimisen kummitädin luo. Jos lasten ja naisten nimet näkisi vain luettelona, voisi ne helposti ryhmitellä kahteen ryhmään ja tulla juuri siihen tulokseen, että 2000-luvun alussa Minna ja Päivi ovat aikuisia ja Eero, Elsa, Helka, Helmi-Kerttu ja Otto pikkulapsia. Toinen vaihtoehto on, että pikkulasten nimet olisivat 1900-luvun vaihteessa ja 1900-luvun alussa syntyneiden, nyt jo vanhuksiksi ikääntyneiden tai jo aikansa jättäneiden nimiä. Tämä tapaus ilmentää hyvin etunimimuotien olemassaoloa ja sitä, että muodit kertautuvat ja että tavallisesti suosiossa ovat ”sukupolven yliset”, isovanhempien vanhempien etunimet.

Matkakumppaneitteni nimet ovat hyvä esimerkki myös siitä, että meidän suomalaisten etunimet ovat suurelta osalta vierasperäisiä. Elsa ja Otto ovat alun perin saksalaisia, muut skandinaavisten nimien suomalaistuneita asuja: Eero on muodostunut nimestä Erik, Helka nimestä Helga ja Kerttu nimestä Gertrud. Helmi-nimikin on otaksuttavasti käännöslaina, sillä sen taustalla on nimi Margareta, joka on muodostettu kreikan kielen helmeä tarkoittavasta sanasta. Silti nimen Helmi syntyyn lienee vaikuttanut suomen kielen helmi-appellatiivi.

Nykyisin suomalaisille lapsille valitaan etunimiksi myös täysin vieraskielisiä nimiä. Helsingin Sanomien Syntynyt-palstalla esiintyy sellaisia nimiä kuin Adelina, Alexander, Anton, Axel, Desiré, Jessica, Monica ja William. Vanhempien sukunimen perusteella moni vieraskielisen nimen saanut on syntynyt suomenkieliseen perheeseen. Ristimänimi Daniel Väinö Akseli on tässä suhteessa kiinnostava yhdistelmä, sillä siinä on vieraskielinen nimi Daniel, suomalainen nimi Väinö ja suomalaistettu nimi Akseli. Tutkijan haaviin osuu lehti-ilmoituksista myös sellaisia suomalaistettuja asuja kuin Eelis, Eemeli, Jooseppi, Klaara, Ulriikka ja Werneri. Tämä kertoo siitä, että nimenantajat käyttävät oivallisesti ”vierasta” materiaalia mutta muokkaavat sitä omiin tarkoituksiinsa sopivaksi. Suomalaisen lapsen nimen on hyvä ja käytännöllistä kuulostaa suomalaiselta. Tällöin nimenkantajan ei tarvitse selvittää tai selventää nimensä kirjoitusasua.

Vierasasuisten nimien valintaa motivoi kansainvälisyys. Se kertoo myös maailman pienenemisestä, uusista inspiraationlähteistä ja kontakteista. Globaalisuus on havaittu nykyisen nimenannon piirteeksi myös muissa Euroopan maissa. Esimerkiksi Saksassa nimet ovat viime aikoina kansainvälistyneet samalla, kun perinteinen tapa valita nimi suvun piiristä on väistynyt. Nykyisin nimenanto on kuitenkin moninaista, niin että vierasperäisten ja -kielisten nimien rinnalla esiintyy myös perisuomalaisia Ainoja ja Ilmareita. Kansalliset etunimet ovat yleistyneet myös muualla. Esimerkiksi Espanjassa luoteisessa Galician maakunnassa annetut galiciankieliset nimet kelpaavat nykyisin virallisiksi etunimiksi, kun aikaisemmin nimet on täytynyt rekisteröidä espanjankielisinä.

Nykyisin näyttää myös kolminimisyys olevan entistä tavallisempaa. Kolmen etunimen kokonaisuudessa voidaan noudattaa samalla kertaa useita nimenantoperusteita: muistaa isovanhempia, seurata ajan henkeä ja ilmentää omia mieltymyksiä. Päivälehtien ilmoitusten perusteella tavallisia näyttävätkin olevan juuri sellaiset kolmen nimen yhdistelmät, joissa on erityyppisiä ja eri perustein valittuja etunimiä. Ristimänimet ovat kuin perinteisiä morsiuspukuja, joissa on jotakin uutta, jotakin vanhaa ja jotakin sinistä.

Ristimänimen muodostaminen kolmesta etunimestä mahdollistaa myös yksilöllisen nimiyhdistelmän luomisen. Vaikka valittaisiinkin olemassa olevia nimiä, saa kolmesta nimestä helpommin omintakeisen kokonaisuuden kuin kahdesta. Tosin nykyisin moninimisyyden ollessa lähes normi voitaisiin saavuttaa yksilöllisempi tulos valitsemalla pelkästään yksi etunimi. Erilaisia ja yksilöllisiä nimiä löytyy nimipäiväkalenteristakin, jossa vuonna 2001 on noin 400 naisen- ja 400 miehennimeä. Niistä monet ovat nykyisin varsin vähän käytettyjä, vaikka sopisivat hyvin nykysuomalaistenkin nimiksi.

Vaikuttaa siltä, että nykyisen nimenannon ylin yhteinen nimittäjä on yksilöllisyys. Se johtaa ennakkoluulottomaan nimenvalintaan ja uusien nimien sepittämiseen. Ennakkoluulottomuus ja rohkeus voivat kuitenkin johtaa siihen, että etunimiksi valitaan väljästä nimilaista piittaamatta sanoja tai kielenaineksia, jotka saattavat olla etuniminä hyvinkin hankalia. Etunimi, joka on vain yksi kirjain, ei mielestäni tee oikeutta nimenkantajalle. Jokaisella on oikeus nimeksi tunnistettavaan ja käyttökelpoiseen etunimeen.

Tyttöjen ja poikien nimet

Tärkeä etunimen sisältämä tieto on se, onko kyseessä naisen- vai miehennimi. On käytännöllistä, että nimi ilmaisee kantajansa sukupuolen. Tutuista nimistä kuka tahansa osaa sanoa, kuuluuko nimi naiselle vai miehelle. Vieraskieliset nimet taas on vaikeampi määritellä naisen- tai miehennimiksi. Esimerkiksi virolainen Urve on naisennimi, vaikka suomalainen saattaisi arvioida nimen miehennimeksi yhdistettyään sen vaikkapa suomalaiseen Urpo-nimeen. Samoin monet viime vuosikymmenellä ja viime aikoina annetut vieraskieliset nimet saattavat olla sukupuoleen viittaavuudeltaan suomalaiselle epäselviä. Voi olla vaikea arvata, että esimerkiksi Iro ja Mirigli ovat tyttöjen mutta Jirka ja Remi poikien nimiä.

Kysymys etunimen sukupuoleen viittaamisesta näyttää olevan nimikannan murrosaikaan kuuluva ilmiö. Jos nykyiset vieraskieliset nimet aiheuttavat tässä suhteessa ongelmia, oli tilanne sama 1800-luvun lopulla, jolloin suomalainen etunimistö oli muodostumassa. Silloin sepitettiin uusia nimiä, joista ei aina tiennyt, sopisivatko ne paremmin naisen- vai miehennimiksi. Ensi kerran esiintyessään nimi oli joko tytön tai pojan nimenä, mutta vakiintui sitten jommankumman sukupuolen edustajien nimeksi. Esimerkiksi tutkimassani Jyväskylässä ensimmäinen Armas (1865) oli tyttö ja ensimmäinen Rauha (1865) poika. Jyväskylässä on kastettu myös Keijo-niminen tyttö (1922).

Etunimen sukupuolisidonnaisuuden tunnistaminen on kulttuurikohtaista. Tavallisesti kuhunkin nimeen on ikään kuin koodautunut tieto sen kuulumisesta jommankumman sukupuolen edustajien nimeksi. Äidinkieleltään suomalaiset ja Suomessa kasvaneet ovat oppineet tietämään, onko kyseessä naisen- vai miehennimi. Muiden on erikseen opittava ja omaksuttava tämä tieto samalla tavalla kuin vaikkapa sanojen tyyliväri. Tosin etunimissämmekin on joitakin viitteitä sukupuoleen. Esimerkiksi a-loppuiset ovat yleensä naisennimiä ja o-loppuiset miehennimiä. Äänteelliset vihjeet eivät kuitenkaan ole johdonmukaisia, äskeisestä yleistyksestä poikkeavasti Pirkka onkin miehen- ja Pirkko naisennimi.

Lapsen sukupuoli vaikuttaa nimenantajiin muutenkin – eikä vain niin, että he nimilakia noudattaen antavat tytölle naisennimen ja pojalle miehennimen. On näet havaittu, että tyttöjä ja poikia nimetään eri tavoin siten, että tyttöjen nimissä otetaan useammin huomioon nimen äänteellinen kauneus ja mahdollinen sisältö. Tyttöjen nimiksi sopivat kukkien nimitykset (Kanerva, Kukka, Orvokki, Vuokko) tai perinteisiin naisille hyviin ominaisuuksiin viittaavat nimet (Hellä, Hilja, Lemmitty). Monet myös ilmaisevat tyttölapsen merkityksen vanhemmilleen (Ilona, Lahja). Nykyisin suosittu uudehko Pinja-nimikin edustaa hyvin tyttöjen nimeämisen traditiota. Se on äänteellisesti kaunis, ja sen sisältö sopii nykyiseen naisihanteeseen: onhan pinja pitkä, kaunis, solakka ja viehättävän eksoottinen puu. Lisäksi se ja-loppuisena sopii naisennimeksi (vrt. Erja, Marja, Merja).

Poikien nimenannossa korostetaan muita seikkoja. 1800-luvulla syntyneet miehennimet viittaavat perinteisesti miehelle hyviksi katsottuihin luonteenpiirteisiin (Jalo, Oiva), tai ne ovat sisällöltään maskuliinisia (Mies, Taisto, Ukko). Toisaalta poikakin voi olla Onni, Armas tai Sulo. Uudempia appellatiivin kaltaisia miehennimiä on vain vähän, esimerkiksi Kivi ja Pyry. Esimerkkeinä mainitsemiani 1800-luvulla syntyneitä ominaisuuteen viittaavia nimiä annetaan nykyisin harvoin lukuun ottamatta nimiä Oiva ja Onni. Ne saavat mielestäni nykyisin vanhahtavan ja sympaattisen tyylivärin, sen sijaan että ne viittaisivat miehekkyyteen tai ilmaisisivat miehelle ihanteellisia luonteenpiirteitä. Nimivalintoja tukevat sanomalehtien Syntynyt-ilmoitusten luonnehdinnat: pojat ovat pikkumiehiä, esikoispoikia tai pikkuveljiä tai humoristisemmin ”mouhuliineja” ja ”pikku Jooseppeja” tai ”kuudennen polven Stadin kundeja”. Tytöt sen sijaan ovat suloisia, ihania ja rakkaita prinsessoita.

Tyttöjen nimiksi valitaan lisäksi herkemmin uudenlaisia, pojille taas perinteisempiä nimiä. Kärjistetysti voidaan sanoa, että tytöt saavat sellaisia nimiä kuin Adelia, Emilia ja Ronja ja pojat sellaisia kuin Matti, Erkki ja Paavo. Tyttöjen nimiä valittaessa välitetään traditiosta vähemmän kuin poikien nimenannossa. Niinpä tyttöjen nimimuodot muuttuvat nopeammin kuin poikien. Tämä ei ole vain suomalainen ilmiö, vaan samanlaisia havaintoja on muualtakin, esimerkiksi Liettuasta.

Se, että tytöille ja pojille valitaan nimiä eri tavoin ja että nimet saattavat viitata perinteisiin sukupuolirooleihin, kertoo kulttuurin asennoitumisesta sukupuoliin. Muutenkin etunimet ovat sidoksissa kulttuuriin ja aikaan. Ne heijastavat kulttuuria, mutta samalla myös luovat sitä. Näin on ollut aina. 1800-luvun jälkipuoliskon nationalismin ilmentymiä olivat muun muassa suomalaisten nimien käyttöön ottaminen ja sepittäminen. Toisaalta juuri suomalaisten etunimien avulla myös luotiin ja vahvistettiin suomalaista kulttuuria. Nykynimet kertovat globaalistumisesta ja individualismista, mutta samalla niiden avulla luomme itsellemme sekä maailmanlaajuista että yksilöllisyyttä korostavaa elinympäristöä.

 

Filosofian lisensiaatti Arja Lampinen kirjoittaa väitöskirjaa suomalaisen etunimistön synnystä ja vakiintumisesta. Tutkimus liittyy Turun yliopistossa toimivaan projektiin ”Sanaston ja nimistön kehitys 1800-luvun kirjasuomessa”.




Kielikello 2/2001
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »