Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/2001

Riitta Eronen

Slangin pikkujättiläinen

Mitä slangi on? Mistä slangisanat tulevat? Millainen on slangin kielioppi? Seuraavassa tarkastellaan, miten vuonna 2000 ilmestynyt Heikki ja Marjatta Paunosen teos ”Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii, Stadin slangin suursanakirja” vastaa näihin kysymyksiin.

---

Kirja kattaa sadan vuoden sanat 1800-luvun vaihteesta vuoteen 2000. Kirjassa kohtaavat vanha katupoikien sakinkielestä syntynyt Helsingin slangi (joka Paunosten mukaan oli oma erillinen kielensä) ja sen perustalle syntynyt uudempi slangi. Se taas elää ja muuttuu koko ajan, toisaalta sulautuu arkikieleen, toisaalta eriytyy eri alojen harrastajien kielimuodoiksi. Kirjaan on kuitenkin perinteisesti slangiksi mielletyn katujen kielen, poikien ja miesten, jopa alamaailman kielen, lisäksi otettu naisten ja lasten, opiskelijoiden ja koululaisten sekä eri alojen ammattilaisten ja harrastajien arkista käyttökieltä. Kirjan nimi voisikin olla ”Stadin slangin ja Helsingin puhekielen sanakirja”.

Kadonnutta aikaa etsimässä

Kun sanakirja ilmestymisvuonnaan 2000 palkittiin Tieto-Finlandialla, korostettiin, että kyseessä ei ole vain sanakirja, vaan historiallisesti, sosiologisesti ja kansatieteellisesti arvokas helsinkiläisen kaupunkielämän kuvaus. Tekijät itsekin sanovat tarkoituksellisesti irtautuneensa perinteisestä sanakirjailmaisusta; kirjan sana-artikkelit kasvavat usein kadonnutta aikaa kuvaaviksi pienoistutkielmiksi.

Näin sanakirjasta tulee lukukirja, jonka äärellä lumoutuu päästessään vuosisadan alun Helsingin kahviputkiin tai tutustuessaan jynssäreiden (blankkareiden, plotskareiden, putsareiden eli kengänkiillottajapoikien) alakulttuuriin ja kosthollerskojen tai huushollerskojen kaksikielisen Helsingin ruotsinvoittoiseen kyökkisuomeen; sen puhuja saattoi olla vaikkapa ylössertifeerattu, eli hänellä oli korkea nutturakampaus. Myös eri vuosikymmenten pihaleikit ja leikkilorut sekä koululaisslangi saavat monesti seikkaperäisen kuvauksen; sanakirjasta voi jopa tarkistaa, miten kirkkistä eli kirkonrottaa taas pelattiinkaan. Myös bombaajien (graffitimaalarien), larppaajien (liveroolipelien harrastajien) ja muiden harrastajien maailmaa avataan sanakirjan lukijoille. Uusin slangi (puhekieli) ei tunne kaupungin rajoja, vaan se on valtakunnallista ja osittain jopa maailmanlaajuista.

Slangisanojen lähteillä

Kirjan valtava aineisto on koottu haastattelemalla slanginpuhujia, järjestämällä sanakilpailuja mutta myös keräämällä sanoja kirjallisista lähteistä. Lähdeaineistoksi ei kuitenkaan ole kelpuutettu jo 70-luvulla ilmestynyttä Kaarina Karttusen Nykyslangin sanakirjaa eikä Leo Lipsosen 90-luvun Vankilaslangin sanakirjaa, jotka myös on toimitettu systemaattisesti kootun aineiston perusteella. Nykyisen murrebuumin myötähän on julkaistu myös useita pienehköjä, muiden kuin kielitieteilijöiden tekemiä slangisanakirjoja. Se, että kyseisissä kahdessa kirjassa ”Helsingin slangin aineksia ei ole erotettu muusta slangista” tuntuu vähän epäreilulta pois jättämisen perustelulta. Paunosten sanakirjan suuriin ansioihin kuuluu, että siinä on mukana esiintymien ikä. Karttusen kirjasta olisi löytynyt ainakin murkulle (murrosikäinen) aikaisempikin esiintymävuosikymmen kuin 80-luku.

Slangiin tulee sanoja, kuten muuhunkin kieleen, muun muassa lainaamalla, johtamalla ja yhdistämällä sekä kuvailmausten ja merkitystenmuutosten myötä. Slangissa lainasanojen määrä on erityisen leimallinen. Vanha slangi sai lainasanansa monikulttuurisen Helsingin kielistä, ruotsista ja venäjästä, nykyslangi lähes yksinomaan englannista. Paunosten sanakirjassa lähdekieltä ei ole merkitty sana-artikkeliin, vaikka muunlaisia sanojen etymologiaa eli alkuperää koskevia tietoja kyllä esitetään kiitettävästi – esimerkiksi, että ’vettä’ tarkoittava huuperi on peräisin vesijohtoliikkeen nimestä tai että sana keksi Hangon keksitehtaan nimessä vielä 30-luvulla esiintyi muodossa seksi.

Kirjassa saatetaan kertoa myös, että sana on alun perin murteellinen tai peräisin lastenkielestä. Näin esimerkiksi nykyslangiin kuuluva kaa (’kanssa’), jota vanhan slangin pamlaajat eivät hyväksyisi slangiin lainkaan, saa selityksen: ”Alkuaan murteellinen (kymenlaaksolainen) ilmaus, joka on yleistynyt slangiin alle kouluikäisten kielestä. Vanhemmat ja keski-ikäiset slanginpuhujat vierastavat sanaa ”maalaisuutena.”

Sanojen alkuperästä kiinnostuneiden kannattaa tutustua kirjan laajaan esipuheeseen, jossa kerrotaan mm. ruotsalaisten ja venäläisten slangisanojen osuudesta.

Slangin kielioppi

Esipuheessa on myös slangin ja yleisemminkin puhekielen kielioppia kuvaava osuus. Sana-artikkelit valaisevat sitä lisää, sillä sekä hakusanojen muoto että varsinkin esimerkeistä ilmenevät lauserakenteet poikkeavat monin tavoin yleiskielisistä.

Huomiota herättävin sanakirjatekninen valinta on se, että tietynlaiset supistumaverbit on otettu hakusanoiksi vanhimman slangin mukaisesti yksikön kolmannen persoonan muodossa, joka siis (eikä ensimmäinen infinitiivi) toimii niiden perusmuotona. Niinpä hakusanoina ovat dokaa, duunaa, flaidaa eivätkä dokata, duunata, flaidata. Käyttöesimerkeissä on kuitenkin runsaasti myös ensimmäisen infinitiivin muotoja (”parempi dokata ku trokata”). Uusimpien verbien yhteydessä hakusanat vaikuttavat oudoilta – esimerkiksi irkkaa, mailaa eikä irkata, mailata, jotka kuitenkin selvästi ovat nykyisiä perusmuotojakin. Kuitenkin eta-, ota-, uta- ja ötä-loppuisista supistumaverbeistä hakusanoina onkin ensimmäinen infinitiivi (keuhkota, messuta, poiketa, yrjötä). Esimerkiksi sanan ruveta yhteyteen on kuitenkin merkitty lisätieto ”perusmuotona rupee”. Kolmannen persoonan asu hakusanoissa on myös verbeillä litoo (joka kai voisi olla taivutusmuoto sekä litoa että lidota -sanoista) ja maitoo (”Älä maitoo” ’arastele’).

Hakusanojen valinnassa tasapainoillaan muutenkin puhekielisten ja yleiskielistettyjen muotojen rajoilla. Yleiskielessä ea-loppuiset adjektiivit esitetään ee-loppuisina (karsee, makee). Toisaalta ia-, oa-, ua-verbit esitetään kirjakielisessä asussa (kurkkia, karjua), vaikka diftongi esimerkkien valossa useimmiten oikenee (”joskus on pakko urkkii”).

Slangin äänneopin tyypillisyyksiä ovat monet suomelle vieraat konsonantit ja konsonanttiyhtymät. Alkukirjaimet myös vaihtelevat niin, että samaa sanaa voi etsiä eri kirjainten kohdalta. Näin esimerkiksi ’tappelua’ tarkoittavaa sanaa neuvotaankin etsimään eri aakkoskohdista, sillä se esiintyy muodoissa gragis, kragis, skragis, skrakis ja fragis! Muiden kielten mallin mukaisia konsonantteja käytetään joskus silloinkin, kun itse lainasanassa sitä ei ole ollut, slangi siis ikään kuin hienostelee ja leikkii vierasperäisillä aineksilla; musiikkikappale on biisi, vaikka englannissa alkuperäisessä sanassa on kova p (piece).

Vanhassa slangissa on myös suhu-s ollut yleinen; vanhojen stadilaisten puheesta voi yhä erottaa tuon eksoottisen sihahduksen. Epäsuomalaisen kuuloiseksi kielimuodon tekee myös vokaalisoinnun puute, mikä edelleen on elävä piirre etenkin sellaisissa ruotsista saaduissa lainoissa kuin röökata. Joihinkin sanoihin suomenmukainen vokaalisointu on kokonaan yleistynyt, ja joissakin esiintyvät molemmat muodot rinnakkain (ryysaa, ryysää). Näihin sanoihin kuuluu myös ikuinen kiistakapulasana Sörkka, joka kirjassa esiintyy myös muodossa Sörkkä. Ensisijainen muoto on kuitenkin vokaalisoinnuton Sörkka. Kirjassa on mm. 23 sanaliittomuotoista hakusanaa, joiden ensimmäisenä osana on Sörkan (mm. Sörkan friidu, kundi, rantsu).

Kielioppipiirteistä, joilla on taustansa hämäläismurteissa, esitettäköön pronominin ketä kuvaus. Sillä on slangissa kolme eri käyttöyhteyttä: 1. ’kuka’(”mä tiädän, ketä se on”); 2. ’joka’ (”ne ketä simahti”) ja 3. ’kenet’ (”ketä sä otat vyöruusuks”). Kun slangi on kokenut arvonnousun ja sitä käytetään myös oppimateriaalina koulussa, olisi oppilaistakin varmaan kiintoisaa saada tietää, millaisia taustoja yleiskielen kannalta kielivirheinä pidetyillä ilmiöillä on.

Värikkäät sanat

Slangisanat ovat monimuotoisia niin muodoltaan kuin merkitykseltäänkin. Yhtä käsitettä vastaamassa on usein lukuisia erilaisia, eri tavoin muodostettuja sanoja. Ja yhdestä sanasta tai sen ytimestä voidaan johtamalla ja yhdistämällä muodostaa yhä uusia sanoja. Esimerkiksi sanan meikäläinen (’minä’) variantteja ovat meide, meikku, meikkä, meikkämanne, meikä, meikämanne, meikämanni, meikämauno, meikäpoika ja meitsi. Kirjassa niitä ei panna yleisyys- tai oikeellisuusjärjestykseen, vaan kaikki esiintyvät omina hakusanoinaan.

Kirjan sanoja ei liioin ole sensuroitu, vaan monet niistä ovat avoimen epäkorrekteja, olipa kyseessä toisen ihmisen alkuperän, elämäntavan, ulkonäön tai älynlahjojen nimittely. Nimittelyn kohteet ovat vosunplitkuja, jämännäköisiä ja pitsanaamoja. Kuvallisena kieli on kuitenkin myös vitsikästä ja hauskaa: raskaana oleva on ”nielassu futarin” (= jalkapallon) ja poliisiauto on sininen huvimaja.

Slanginimet

Kirjan hakusanamäärää (33 000) paisuttaa suuresti mukana olevien nimien ja nimivarianttien määrä. Paikan- ja henkilönnimien lisäksi mukana on tuotenimiä (autojen, alkoholimerkkien). Niiden mukanaolo on siinä mielessä perusteltua, että nimet ovat tärkeä osa kieltä ja että ne ovat erityisen hyviä paikan- ja ajankuvia. Kahvilat ja ravintolat, opettajat ja laitapuolen kulkijat esitetään kirjan sivuilla välillä tyyliin ”Dynamiitti-Laine, eräs poliisin tuttu”, välillä hyvinkin tarkkaan dokumentoiden.

Etenkin henkilönnimien määrä tuntuu paikoin liialliseltakin: onko tarpeen ottaa hakusanaksi jokaikistä vastaan tullutta lempinimeä (Eevi, Helle, Hely)? Matti-nimisten kutsumanimiä on myös melkoinen määrä (Mada, Maksanen, Maksahdus, Masa (mutta ei Masia!), Masse, Mathias, Matskari, MatSus, Maxi, Maza).

Katujen, puistojen ja kallioiden nimet Alppiksen bärtseistä tämän päivän Mogadishu Avenueihin on myös tallennettu kirjan sivuille ja osin sen sisäkansiin liitettyihin karttoihinkin. Nimitiedoista on varmaan paljon iloa myös Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa käynnistyvälle kaupunkinimitutkimukselle.

Käyttäjän näkökulma

Käyttäjän kannalta on vain hauskaa, että mukana on mahdollisimman paljon sanoja, vaikka osa olisi tilapäisiäkin, ainutkertaisia, kuten monet nimet. Kääntäjä ja historioitsija löytää vihdoin jostain ne arkikielen sanat (vaikka kymmenien erilaisten kenkien nimitykset), jotka aiemmin ovat edellyttäneet loputtomiin salapoliisintyötä. Sanojen merkityksen selityksen suhteen kannattaa kuitenkin olla myös hivenen kriittinen. Tekijät mainitsevat esipuheessaan, että selite on lähteen mukainen. Niinpä selite ei läheskään aina ole yleispätevä. Slangisanojen merkitykset vaihtelevat ja muuttuvat nopeasti; ihan kaikkea ei missään kirjassa voi olla! Lähde on joskus voinut kuvata asian epämääräisesti tai merkityksiä voi olla muitakin. Esimerkiksi mussukka ei liene ainoastaan ’vaalea hyvännäköinen poika’ eikä rähinäviina yhtä kuin ’energinen humalatila’.

Käyttäjä saa välillä ylenpalttisesti tietoa sanan historiasta ja käyttöyhteydestä. Yksi olennainen puute kirjassa kuitenkin on, siitä puuttuu hakemisto. Uuden kirjan rinnalla tarvitaan edelleen Nykyslangin sanakirjaa ja Vankilaslangin sanakirjaa, joissa molemmissa on hakemisto. Paunosten kirjan lukijalla ei ole mitään keinoa koota vaikkapa kaikkia ’humalaan’ tai ’rintoihin’ viittaavia lukuisia eri sanoja yhteen. Koska sanat ovat eri aakkoskohdissa, niiden kaikkien löytäminen erikseen on sattumanvaraista. Jos mistä, niin näin suuren aineiston sisältävästä kirjasta toivoisi myös sähköistä versiota.

Sanakirja on suuri, ja hakemiston laadinta olisi ehkä lykännyt koko kirjan julkaisemisen myöhemmäksi. Sen ilmestyminen Helsingin juhlavuonna ja uuden vuosituhannen alkajaisiksi oli kuitenkin perusteltua, ja lukijoilla on nyt käytössään aikaisempia verrattomasti suurempi slangin ja puhekielen pikkujättiläinen. Tutkijoiden käytössä on myös sanakirjan lähdeaineisto, joka on lahjoitettu Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen.




Kielikello 1/2001
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »