Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 4/2000

Taru Kolehmainen

Duuri ja molli

Musiikista kirjoittavan on tunnettava erikoisalansa vakiintuneet merkintätavat. Kirjoittajan harmiksi eri maiden käytännöt poikkeavat toisistaan.

---

Musiikinharrastajien kanssa on joskus pohdittu, mihin perustuu se sävellajien merkintätapa, että duurisävellajit merkitään isolla perussävelen kirjaimella, mollit taas pienellä, siis esimerkiksi C-duuri mutta sen rinnakkaissävellaji a-molli. Eikö mollin merkintä pienellä kirjaimella ole turhaa, kun kirjaimen jäljessä on vielä varmennuksena sana molli? Mistä tällainen merkintätapa on lähtöisin? Onko se muuallakin käytössä kuin Suomessa?

Asiaa on tarpeen lähteä selvittämään siitä länsimaiselle musiikille tyypillisestä kahtiajaosta, jota meillä ja eräissä muissa kielissä on totuttu ilmaisemaan latinasta peräisin olevilla sanoilla duuri (durus ’kova’) ja molli (mollis ’pehmeä’). Duuri–molli-tonaalisuus alkoi kehittyä 1600-luvun alussa.

”Kova” duuri ja ”pehmeä” molli

Sävelsuvut on musiikkikulttuurissamme totuttu liittämään tiettyihin tunnetiloihin. Duurisävellajit mielletään yleensä valoisiksi, iloisiksi ja reippaiksi, mollit taas tummiksi, surumielisiksi, ehkä myös lempeiksi. Mutta mitä kovaa on duurissa, tai vastaavasti, mitä pehmeää mollissa?

Sallittakoon pieni sivuhyppy lintumaailmaan. Duurien ja mollien eroa kuvaavat mielestäni hyvin peipponen ja pajulintu: kumpikin laulaa hyvin samantapaista sävelkuviota, mutta peippo kaiuttaa sitä riemukkaan pirteästi duurissa, pajulintu lurittelee vienon surumielisesti mutta suloisesti mollissa. Näin ainakin ne kuulen. Laulamisen eroa voisi hyvin kuvata myös laatusanoilla ”kova” ja ”pehmeä”.

”Suurempi” duuri ja ”pienempi” molli

Eräissä kielissä, muun muassa italiassa, ranskassa ja englannissa, sävelsukujen nimitykset perustuvat kuitenkin aivan eri ajatukseen kuin kovan ja pehmeän mielikuviin. Sanojen duuri ja molli sijasta käytetään nimittäin latinan sanoihin maior ’suurempi’ ja minor ’pienempi’ perustuvia ilmauksia (ital. maggiore, minore, ransk. majeure, mineur, engl. major, minor). Mutta millä tavoin duuri on ”suurempi” tai molli ”pienempi”? Sanat ilmentävät perussävelestä ylöspäin laskettavan terssin laatua, joka duurisävellajeissa on suuri ja molleissa pieni.

Ehkä myös kovuuden ja pehmeyden mielteet voitaisiin liittää kyseisten intervallien kokoon: eikö suuressa terssissä olekin jotain hyökkäävää ja siten kovaa verrattuna pienen terssin alistuvaan pehmeyteen? Tätä yhteyttä luonnehditaan jo 1800-luvulla suomennetussa musiikkioppaassa Höijerin Perustus-Tieto Soitantoon ynnä Musiikki-Sanakirja (1877) näin: ”Duuriksi mainitaan soinnossa eli veisuussa kova taikka iloisesti helisevä äänen laatu ja tunnetaan suuresta terssistänsä. – – Moll, pehmeä tai vieno, tutaan pienestä terssistänsä; sen kautta saa tämä äänenlaatu pehmeän, suloisen ja surullisesti soivan äänensä.”

Sävellajien merkintä

Tämä ”suurempien” ja ”pienempien” sävelsukujen kahtiajako lienee selitys alussa esitettyyn ongelmaan: siitä on kehittynyt tapa merkitä duurien perussävelet suurin kirjaimin ja mollien perussävelet pienin kirjaimin. Järjestelmän kehittäjästä ei ole tietoa, mutta sitä käytetään monessa maassa, eri kielten ominaispiirteisiin sovellettuna. Niinpä saksan kielessä molleja merkitään välillä niinkin, että sävelen pienen kirjaimen lisäksi myös substantiivi Moll kirjoitetaan oikeinkirjoitussääntöjen vastaisesti pienellä alkukirjaimella: d-moll. Siinä tulee molli ilmaistuksi jo kolme kertaa!

Näyttää todennäköiseltä, että merkintätapa onkin lähtenyt Saksasta ja levinnyt sieltä lähinnä Pohjoismaihin. Meillä mollien merkintä pienellä kirjaimella on vakiintunut 1800-luvun loppupuolella. Edellä mainitussa Höijerin musiikkioppaassa (1877) merkitään molemmat sävelsuvut yleensä vielä isoin kirjaimin. Sen sijaan vähän myöhemmin ilmestyneessä julkaisussa Musiikki (1881) todetaan jo, että ”suuret kirjaimet merkitsevät dur’ia, pienet mollia”. Samoin esitetään musiikin oppikirjojen klassikossa, Martin Wegeliuksen Musiikkiopissa, jonka ruotsinkielinen ensipainos ilmestyi 1888.

Selitystä ”suurempien” ja ”pienempien” sävelsukujen merkinnästä mutkistaa kuitenkin se, että juuri niissä kielissä, joissa sävelsuvuista käytetään näitä ilmauksia, ei mollia ilmaistakaan pienellä sävelnimen kirjaimella. Englannissa merkitään perussävelet suuraakkosin sekä duureissa että molleissa. Pelkkä suuri kirjain tarkoittaa duuria, siihen liitetty sana Minor taas mollia: D, mutta D Minor.

Ranskassa, jossa sävelistä käytetään kirjainten c, d, e, f jne. sijasta sävelnimiä ut (do), ré, mi, fa jne., ilmaistaan sävellajitkin niillä: Ut Majeur, Ré Mineur.

Muunkielisissä sävellajimerkinnöissä on kyllä havaittavissa aikamoista vaihtelua ison ja pienen kirjaimen käytössä suomen kielen vakiintuneeseen käytäntöön verrattuna.

Erikielisiä sävellajimerkintöjä:

Jean Sibelius: Viulukonsertto d-molli, op. 47
Johann Sebastian Bach: Fantasie g-moll BWV 542
Franz Liszt: Etüde Nr. 3 in Gis-Moll (tai moll)
Wolfgang Amadeus Mozart: Missa brevis in D Minor
Ludwig van Beethoven: Symphony No. 2 in D major (tai in D), Op. 36
Ludwig van Beethoven: Messe en Ut majeur, op. 86
Georg Friedrich Händel: Sonate no 5 en si bémol majeur
Camille Saint-Saëns: Secondo Concerto in re minore, op. 119
Mart Saar: Prelüüd Es-duur
Heino Eller: Fantaasia b-moll

Sointumerkintä

Englannin tavasta merkitä sävellajit on kehittynyt meilläkin kevyessä musiikissa käytettävä laulujen ja muiden sävelmien sointumerkintä: sekä duuri- että mollisointujen perussävelet merkitään isoin kirjaimin, mutta erotukseksi duurista liitetään mollisoinnuissa kirjaimeen pieni m: C-duurisointu on siis C ja a-mollisointu Am. Se on edellä tarkasteltua sävellajien merkintäkäytäntöämme taloudellisempi, mutta silti täysin selkeä tapa.


Kielikello 4/2000
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »