Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 3/2000

Kaija Kuiri

Kielellistä passiivisuutta: miksi me mennään?

Suomen kielen passiivin ominaisuuksiin kuuluu tekijän piilottaminen. Siksi passiivi on muun muassa tavallinen keino jättää ikävien asioiden tekijät nimeämättä. Toisaalta passiivia käytetään puhutussa kielessä monikon ensimmäisessä persoonassa, jossa tekijät ovat tunnetut. Ristiriidan ratkaisu löytyy passiivin merkityksestä.

---

Useimmat meistä varovat kirjoittamasta ”me mennään illalla elokuviin”, vaikka niin sanovatkin. Kirjakielen mukaisesti osaamme kirjoittaa me menemme illalla elokuviin. Sen sijaan käskylauseeseen muoto mennään hyväksytään kirjoituksessakin: lause mennään jo! on käypää yleiskieltä.

Paljon harvemmat tietävät, että me mennään, tullaan, nähdään -tyyppisten muotojen hyljeksintä johtuu siitä, että verbimuoto vaatisi oikeastaan tuntematonta tekijää: edellisessä esimerkissä on hyvin puhujan tiedossa, ketkä me elokuviin aikovat lähteä. Jos hän sen sijaan sanoisi, että Suomessa käydään elokuvissa yhä enemmän, olisi muoto käydään juuri sopiva: kukaanhan ei tarkkaan tiedä, keitä käyjät ovat. Kielitieteellisemmin sanotaan, että muoto mennään (ja siis myös muoto käydään) on passiivinen, kun taas me-sana vaatii seurakseen aktiivisen persoonamuodon menemme. Näitä taas ovat – mennä-verbiä esimerkkiapuna käyttäen – yksikössä menen, menet, menee ja monikossa menemme, menette, menevät. Tunnettujen tekijöiden määrästä (yksi vai monta) ja laadusta (minä, sinä, hän, me, te vai he) riippuu, mitä näistä muodoista käytämme.

Aktiivinen ja passiivinen henkilö

Mennään-muodon passiivisuus ja menemme-muodon aktiivisuus merkitsevät samaa, mitä passiivisuudella ja aktiivisuudella yleensäkin tarkoitetaan. Kun sanotaan, että sika syö, se toimii aktiivisesti, mutta kun sanotaan, että sika syödään, eläimellä itsellään ei ole enää mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Vähemmän verisemmellä esimerkillä sanoen: jos Liisa katsoo, hän itse käyttää silmiään, mutta jos Liisaa katsotaan, toiset tuijottavat häntä – ehkä jopa hänen tietämättään. Muodot syödään ja katsotaan kertovat siis tuntemattomista tekijöistä, ja lauseen alussa olevat sanat sika ja Liisa kuvaavat vain heidän toimintansa kohteita. Tämä on passiivisen verbinmuodon alkuperäinen käyttö suomen kielessä.

Suomen passiivinen verbinmuoto voi tuntua joistakuista oudolta siksi, että he vierasta kieltä – ruotsia, englantia, saksaa jne. – opiskellessaan ovat törmänneet sellaiseen passiiviseen muotoon, jolla on tunnettu ja lauseessa mainittu tekijä. Monissa kielissä onkin mahdollista kertoa mikä tahansa ihmisen toiminta ikään kuin kahdella tavalla: toisessa tavassa korostetaan toiminnan tekijää, toisessa sen kohdetta. Kun ruotsalainen sanoo Liisa såg Kalle, hän sanoo Liisan nähneen Kallen ja katsoo asiaa Liisan kannalta; jos hän taas sanoo Kalle sågs av Liisa, hän sanoo saman asian mutta katsoo asiaa Kallen kannalta. Tekijänä eli näkijänä (hienommin sanoen agenttina) on koko ajan Liisa ja näkemisen kohteena (tekemisen objektina) koko ajan Kalle. Ensimmäinen, tekijän kannalta asiaa katsova lause on aktiivinen, ja toinen, kohteen kannalta katsova on passiivinen. Kuitenkin myös siinä voidaan tunnettu tekijä-Liisa ilmaista erityisellä, agentiksi sanotulla rakenteella (av Liisa). Kahtalainen ilmaisu on mahdollista myös silloin, kun kyse on vain yhden ihmisen omista toimista. Se, että Liisa on kirjoittanut kirjeen, voidaan siis ilmaista joko hänen tai kirjeen ”näkökulmasta”: Liisa skrev detta brev / Detta brev skrevs av Liisa.

Viimeisen esimerkkiparin kummankin lauseen paras suomennos olisi Liisa kirjoitti tämän kirjeen. Pari osoittaakin, ettei suomessa voi sanoa passiivissa – siis kohteen kannalta – sellaista asiaa, josta myös tekijä halutaan sanoa tarkasti nimeten. Me voimme passiiviamme käyttäen ottaa mukaan vain kohteen ja todeta, että tämä kirje kirjoitettiin. Minne meiltä jäi Liisa? Vaikka hänet voi tietysti ottaa mukaan mutkikkaammilla sanontatavoilla (tämä kirje on Liisan kirjoittama tms.), ei häntä voi ilmaista, jos lauseen verbinä säilytetään passiivinen kirjoitettiin-muoto. Kielitieteilijät sanovatkin, että suomen passiivin tekijänä on aina epämääräiseksi jäävä henkilö tai henkilöryhmä. Lauseopillisesti tämä tarkoittaa, että suomen kieliopissa ei ole ruotsin av-rakenteen kaltaista, passiivin kanssa esiintyvää agenttirakennetta. Tekijä jää implisiitiksi, näkymättömiin.

Implisiitin tekijän esiintuonti

Suomen kielen passiivin kanssa on tavallista ilmaista tekijä kiertoilmauksella. Useille lienee tuttua tapa todeta tekijä vaikkapa toimesta tai taholta -sanojen avulla. Edellä oleva lausekin voitaisiin sanoa tämä kirje kirjoitettiin Liisan toimesta. Tapa miellettäneen virkakielimäiseksi ja jopa uudeksi. Ilmaustapa ei silti ole uusi, vaikka kirjakielinen se on ilmeisesti ollut aina: Agricolan ajoista saakka sitä on esiintynyt viranomaisten teksteissä. Vaikka sen takana lienee ruotsin vaikutus, se on varmaan vastannut myös kotosyntyiseen tarpeeseen kertoa tekijä passiivinkin yhteydessä. Toimesta-sanaa voi käyttää esimerkiksi lauseessa kirkko rakennettiin keisarin toimesta. Tällöin keisari itse tuskin oli kirvesmiehenä, vaan nimenomaan hän oli toimeksiantajana. Tällainen, toimesta ja taholta -sanojen omaa merkitystä noudattava käyttö on perusteltua, mutta se tuskin on mahdollista esimerkkilauseemme Liisan kohdalla: koska Liisa itse myös kirjoitti, olisi parempi käyttää aktiivista muotoa hänen tekonsa ilmaisussa.

Suomen kielen passiivin tekijä jää siis tuntemattomaksi. Yleensä se silti on joku ihminen. Näin me ymmärrämme vaikkapa lauseet tänä syksynä ammutaan ennätysmäärä hirviä; bensan hintaa joudutaan taas korottamaan; pääsykokeet pidetään nyt kolmatta kertaa; tuomio julistetaan tänään; tilaisuuden lopuksi laulettiin Maamme-laulu jne. Tekijöitä voi olla yksi tai useampi, mutta oleellista on, ettei puhuja tiedä tai ainakaan halua sanoa, kuinka monta heitä on tai keitä he ovat. Joskus liki me kaikki olemme salaa mukana, kuten vaikkapa lauseessa Suomessa äänestetään presidenttiä ensi sunnuntaina tai uuttavuotta juhlittiin maassamme tavallista komeammin. Mutta jos Tapparalle annettiin ottelussa kolme jäähyä ja Jokereille neljä, tekijäksi jokainen tietää yhden henkilön – ottelun tuomarin. Se, miten hyvin voimme päätellä passiivisen muodon takana olevat tekijät, vaihtelee tilanteesta toiseen, mutta koskaan häntä tai heitä ei nimetä suoraan. Joskus tilanne saattaa tietysti tarjota vain yhden vaihtoehdon: jos isä sanoo sohvalla loikovalle pojalleen täällä sitä vain laiskotellaan, on tekijä selvä. Jopa eläimen puhuttelu käy samoin: täällä sitä vain lojutaan voi koirakin kuulla lenkille haluavan emäntänsä suusta! Eikä ole vallan outoa, että puhumme itsestämme passiivilla: kioskilla yksinkin asioidessamme voimme vastata myyjän kysymykseen, kuinka monta askia tupakkaa tulisi, sanomalla otetaan nyt kaksi askia sen sijaan, että sanoisimme otan nyt kaksi askia.

Tekijyyden hämärtäminen

Passiivin epämääräisyys tekee muodosta toisaalta hyvän keinon olla kertomatta ikävien tai epämiellyttävien asioiden tekijöitä. Asian voi esittää ikään kuin välttämättömänä pakkona: hintoja joudutaan nostamaan; tukia leikataan; linja-autovuoroja lakkautetaan; kirjaston määrärahoja supistetaan. Itse päätösten tekijät jäävät anonyymeiksi. Puhekielessä on tässä merkityksessä tavallista myös korvata passiivi epämääräisesti käytetyllä ne-pronominilla: ne lakkauttavat tämänkin vuoron; taas ne leikkaavat tukia; taas ne ottavat meiltä köyhiltä jne. Juuri epäämääräisyys on yhteistä ilmaisuille meiltä taas otetaan ja taas ne ottavat meiltä. Passiivin yhteydessä elää siis yhä vahvana sen alkuperäinen tuntemattoman tekijän merkitys, koska tällä tuntemattomuudella näyttää yhteiskunnassa olevan edelleen suuri tilaus!

Viranomaisia ei kuitenkaan yksin voi syyttää tarpeesta puhua ”tuntemattomasti”. Monen korvaan on tarttunut arkipuheen yleinen tapa kertoa asioita ilman mitään tekijää tai kokijaa yksikön kolmannessa persoonassa: kyllä nyt väsyttää; saako siellä kahvia; milloin pitää lähteä; torilta voi ostaa tuoreita perunoita; tuolta sai hyvää pullaa; eiköhän siellä kannata pistäytyä; ei millään viitsi enää lukea samaa jne. Tekijäksi tai kokijaksi voi tällöin kuvitella itse puhujan, mutta usein myös kuulija saattaa tuntea kuuluvansa viittauksen piiriin: lause sinne pitää mennä ajoissa! on varmaan käsky myös kuulijalle, kun tehdään lähtöä yhdessä elokuviin. Viime vuosina on yleistynyt myös tapa kertoa oman itsen tekemisistä ikään kuin ne kokonaan kuulijalle siirtäen sinä (tai ) -pronominia käyttämällä: jos sä bodaat joka päivä, niin kyllä sulla on varmaan jo kesällä lihaksia, joita sä voit näyttää uimarannalla. Näin puhuttaessa ei silti tarkoiteta kuulijaa, ei edes oikein itseäkään, vaan nostetaan asia meidän ihmisten yhteiseksi. Molemmilla ilmaisutavoilla – yksikön kolmannen persoonan itsenäisellä käytöllä ja sinä-pronominin yleistävällä käytöllä – voi nähdä ulkomaisia malleja mm. englannin kielessä.

Tarve jättää tekijä kertomatta tai ainakin jättää hänet epämääräiseksi on siis vetänyt puoleensa useamman ilmaisutavan – ja vetänee uusiakin. Passiivi on saanut kilpailijoita. On huomattava, että nämä tavat eivät ole ihan samanlaisia eikä niitä aina voi vaihtaa toisiinsa. Vaikka siis voimme sanoa meiltä taas leikataan tukia ja ne leikkaavat meiltä taas tukia ja viitata molemmin tavoin epämääräisiin viranomaisiin, emme kuitenkaan voi samassa merkityksessä sanoa meiltä leikkaa taas tukia. Kolmas persoona näyttää vaativan puhujan ja kuulijan mahdollista kuulumista siihen epämääräiseen tekijöiden joukkoon, joka lauseen ilmoittamasta asiasta on vastuussa. Passiivi ei tällaista vaadi.

Passiivin ”aktiivisuus”

Jos palataan alun esimerkkiin me mennään illalla elokuviin, sen luontevuus tuntuukin edellä kerrotun valossa oudolta: miksi siinä voi passiivin kanssa olla me-pronomini? Miksi on ihan luontevaa käyttää tuntemattoman tekijän passiivia täysin tunnetun tekijän kanssa ja vielä tavallisen aktiivisen persoonamuodon menemme asemesta? Ratkaisu löytyy historiallisesti suomen kansankielestä ja merkityksen kannalta passiivin laajasta viittausmahdollisuudesta. R. E. Nirvin jo 1940-luvulla antaman selityksen mukaan savolaismurteissa on ollut kauan tavallista käyttää monikon ensimmäisen persoonan – siis me-muodon tai savolaisemmin myö-muodon – kanssa passiivista lainattua mennään-tyyppistä muotoa (savoksi sekin tietysti männään). Niinpä näissä murteissa puhutaan omistakin aikeista yleisesti ”passiivisesti”: myö tehhään tuohon uus saona, huommena myö männään kirkolle jne. Ilmaustavan selitys – ainakaan kokonaan – tuskin on savolaisille leimalliseksi katsottu tapa sanoa asiat epämääräisesti, jättää vastuu kuulijalle, vaan yksinkertaisesti passiivimuodon merkityksen laajuus: kun tekijä voi sen yhteydessä olla kuka tahansa ihminen, miksei myös monikon 1. persoonan me? Kyllä savossakin silti käytetään myös tavanomaista, ”oikeaa” passiivia.

Savolaisten keksintö on levinnyt Suomessa jo nyt niin laajalle, että passiivin käyttö monikon 1. persoonan asemesta on nykyään hiemankin epävirallisemman puhutun kielen normaali käytänne. Mitään murteisiin viittaavaa siihen ei enää liity. Kun murteiden vanhat käytänteet ovat nykysuomessa usein kokemassa kovia, passiivi on menestystarina. Se on yksi niistä murrepiirteistä, jotka ovat jo kauan sitten levinneet alkuperäisen alueensa ulkopuolelle ja edelleen leviämässä myös uusiin käyttötilanteisiin. Passiivi lienee jopa leviävistä piirteistä aktiivisimpia, nimestään huolimatta.

 

Kaija Kuiri on Tampereen yliopiston suomen kielen lehtori.




Kielikello 3/2000
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »