Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/2000

Ulla-Maija Kulonen

Kielen vuosituhannet

Mitä tuhat vuotta merkitsee kielen elämässä? Millaisia olivat tuhannen vuoden takaiset uudissanat, millaisessa kielimaisemassa Suomessa elettiin ajanlaskun alussa? Tutkija voi kulkea kielen kintereillä aina kuuden tuhannen vuoden taakse. Tuhannen vuoden takainen kuva on ehkä hahmotettavissa, mutta mitä kauemmas mennään, sitä hämärämmäksi käyvät ääriviivat. Hämmästyttävän tarkkoja yksityiskohtia voidaan kuitenkin erottaa. Kielen, ihmisen ja hänen kulttuurinsa muutos ja kehitys kiertyvät yhteen.

---

Kielen elämässä tuhat vuotta ei ole järin pitkä aika, vaikka se suomen kielen kannalta ajateltuna voi siltä tuntuakin. Onhan Agricolan ajoista kulunut vain puolikas vuosituhatta, ja jo Agricolan kieli tuntuu asiaan vihkiytymättömästä vaikeatajuiselta. Jos tarkastellaan Agricolan kielen ja nykykielen eroja, havaitaan niiden kuitenkin olevan lähinnä oikeinkirjoitukseen liittyviä ja murteellisuuksia; muissa piirteissä muutoksia ei juuri ole tapahtunut. Lukuisat Agricolan kielen vieraat ja ”vanhanaikaiset” piirteet ovat murteissamme edelleen olemassa.

Kun katsotaan suomen kielen tuhannen vuoden takaiseen muinaisuuteen, pitää yrittää siis katsoa Agricolan taakse saman verran kuin siitä on tultu tähän päivään. Ennen kirjakielen syntyä suomen kieli oli joukko erillisiä puhekielen muotoja, murteita. Varhaisempia suomen kielen vaiheita erottaakin nykykielestä eniten yhteisen kielen puute ja puhuttujen kielimuotojen, murteiden, moninaisuus. Tämä on yhteinen piirre kaikille kielille, joiden kirjallinen viljely on vähäistä. Nykyisinkin puhuttavista kielistä vaikkapa pienet Siperiassa puhuttavat suomen sukukielet, kuten hantin eli ostjakin monet eri muodot, ovat tästä hyvä esimerkki.

Voidaan kysyä, muuttuuko kieli tuhannessa vuodessa kokonaan toiseksi. Kielen elämähän on sen muuttumista, ja kirjoittamaton kielimuoto muuttuu nopeammin kuin sellainen, jonka muutoksia yhteinen kirjakieli ohjaa ja jarruttaa. Tuhannessa vuodessakaan ei välttämättä vielä tapahdu sellaisia muutoksia, jotka tekisivät kielestä kokonaan toisen, toisenlaisen kylläkin.

Muuttumisnopeudesta saadaan vihiä, kun tarkastellaan kieliä, joiden kirjoitustraditio ulottuu kauemmas kuin suomen. Tällaisia ovat vaikkapa sukukielemme unkari ja skandinaaviset naapurimme, joita molempia voidaan seurata noin tuhannen vuoden taakse. Näemme, että eri kielten muuttumisnopeus on erilainen ja se riippuu muistakin seikoista kuin itse kielen ominaisuuksista. Länsinaapureillamme yhteinen viikinkiaikainen muinaiskieli on jakautunut erillisiksi skandinaaviksi kieliksi, joiden väliset erot tosin ovat pitkälti sopimuksenvaraisia, ja kielten eriytymisen syyt ovat olleet ennen kaikkea poliittisia ja valtiollisia. Unkarin kieli on muuttunut melkoisesti niin sanastoltaan, äänteiltään kuin muoto-opiltaankin, mutta muutokset ovat kaikkialla kielialueella olleet samansuuntaisia ja kieli on säilynyt yhtenäisenä.

Viikinkiaika – tuhat vuotta sitten

Suomen kieli on tuhat vuotta sitten ollut joukko erillisiä muinaismurteita: rannikolla on puhuttu lounaismurretta, sisämaassa hämettä ja idässä muinaiskarjalaa tai jo sen läntisiä perillisiä. Näistä kolmesta kielimuodosta voidaan nimittäin katsoa suomen nykyisten murteiden polveutuvan; esimerkiksi savolaiset ja pohjalaiset puheenparret ovat myöhempää perua, ja ne ovat syntyneet muinaismurteiden eri suunnilta tulleista ja toisiinsa sulautuneista aineksista. Tämä kuvastaa kielimuotojen kehittymistä yleisemminkin. Nykyisen moninaisuuden takana ei useinkaan ole yhtenäistä muinaiskieltä (”kantakieltä”) vaan toisenlainen kielten moninaisuus.

Myöhemmin eri aineksista kehittyneet kielimuodot osoittavat myös, että muinaismurteet eivät olleet eristyksissä toisistaan, vaan asutuksen laajetessa naapurien murteet sulautuivat toisiinsa ja muodostivat uusia kieliä. Murteet ovat poikenneet toisistaan, mutta eivät varmaankaan niin paljon, että ymmärrettävyys olisi sanottavasti kärsinyt.

Tuhat vuotta sitten elettiin rauta-aikaa, johon myös mm. Kalevalan runojen synty ajoitetaan. Samaan aikaan kuuluvat myös viikinkien idänretket ja niiden myötä suomalaisten ja skandinaavien kohtaamiset Suomen rannikolla. Aikahaarukka on tietysti laaja, ja koska Suomen alueelta ei ole kirjallisia historiallisia dokumentteja, on paitsi historiallisten tapahtumien myös kielen kehitysvaiheiden jäljittäminen aika karkeassa mittakaavassa työskentelyä. Kielen kehityksestä voidaan tehdä päätelmiä etupäässä sanaston karttumista seuraamalla. Sanastohan on se osa kieltä, joka muuttuu ja karttuu kaikkein herkimmin. Ne muutokset, jotka suomen kieliopin ja siihen kuuluvien elementtien historiasta voidaan osoittaa, ovat helpohkosti lueteltavissa. Voidaan sanoa, että kieliopin ydin ei ole juuri muuttunut, sanoihin liitettävät pääteainekset vain ovat monipuolistuneet. Sanastoa sen sijaan on tullut runsain mitoin lisää, ja merkittävä osuus sanaston kasvusta on vieraiden kielten vaikutusta.

Itse kunkin on helppo luetella satoja sanoja, joita vielä tuhat vuotta sitten ei ole ollut olemassa. Ei puuttunut ainoastaan tietokonetta ja kännykkää, vaan myös esimerkiksi kaikki kristinuskon ja Raamatun kautta tutuksi tulleet käsitteet ja sanonnat. Tuhannen vuoden takaiset kulttuurisanat sisälsivät toki jo keskeisen maatalouteen liittyvän sanaston, kuten tärkeimmät viljelykasvien ja kotoisten hyötyeläinten nimitykset, ja paljon maataloustekniikkaakin, kuten germaaneilta opitut sanat aura ja vannas osoittavat. Myös kaupankäyntiä oli opeteltu skandinaavisilta naapureilta: tuttuja olivat niin kauppa kuin kaupunkikin, joka alkuun tarkoitti kauppapaikkaa, kuten sitä vastaavaa nykyruotsin sana köping. Sana turku, jonka monet muistavat vanhana kauppapaikan nimityksenä, on hiukan myöhäisempää, muinaisvenäläistä perua. Venäläinen vaikutus kaiken kaikkiaan on meillä jonkin verran vuosituhatta nuorempaa.

Ajanlaskun alku – kantasuomen loppuvaiheet?

Tuhannen vuoden takaiseen menneisyyteen hahmoteltiin edellä kolme suomalaista muinaismurretta. Kolmeen kielimuotoon palataan myös vilkaisussa kahden tuhannen vuoden taakse. Tuota ajankohtaa pidetään ns. myöhäiskantasuomalaisen kielimuodon päätösvaiheena, mutta selvänä pidetään myös sitä, että kyseessä ei ollut yksi yhtenäinen kantakieli, vaan vähintään kolme erillistä kielimuotoa. Suomen kielessäkin on jälkiä kaikista kolmesta: pohjois-, etelä- ja itäkantasuomesta. Hämeen muinaismurretta voidaan pitää puhtaimpana pohjoiskantasuomen jatkajana, itämurteet (tuhannen vuoden takainen muinaiskarjala) palautuvat itäkantasuomeen, ja lounaismurteissa voidaan nähdä myös eteläkantasuomalaista vaikutusta, ei tosin niin puhtaana kuin sukukielissämme virossa tai liivissä.

Ei voida tietenkään sanoa täsmällisesti, milloin myöhäiskantasuomen viimeiset vaiheet ovat lakanneet olemasta ja muuttuneet nykyisten itämerensuomalaisten kielten edeltäjiksi. Samanlaisiin ongelmiin törmätään myös suomen suku- ja naapurikieliä tarkasteltaessa. Täällä päin maailmaa ei kahden tuhannen vuoden takaisista kielistä ole enää mitään kirjallisia muistomerkkejä jäljellä (tuhannen vuoden takaista skandinaavista kieltä voidaan lukea riimukivistä!). Ei siis voida sanoa tarkasti sitäkään, milloin naapurimme kanta- tai pohjoisgermaaninen kielimuoto vaihtui kantaskandinaaviksi. Niistä kummastakin saatiin runsaasti tärkeitä lainasanoja kantasuomen eri muotoihin. Näihin kuuluvat mm. tär-keät yhteiskunnalliset termit kuningas, valta ja alkuaan panttia tai panttivankia tarkoittanut kihla sekä sellaiset maatalousalan sanat kuin lammas, nauta, juusto ja maito. Viimeistään näihin aikoihin lienee saatu myös metallinnimet rauta, kulta ja tina.

Pronssikausi – tiiviit kontaktit etelään ja länteen

Kolmen tuhannen vuoden takainen muinaisuus alkaa suomen kielen osalta olla jo hämärämpää. Varmasti tiedetään se, että myös tänä aikana suomea (kantasuomea) on puhuttu nykyisen Suomen alueella ja laajemminkin Itämeren ympäristössä, sekä se, että samalla alueella tai ainakin läheisessä naapuruudessa on puhuttu myös indoeurooppalaisia kieliä. Näihin aikoihin on perinteisesti sijoitettu kantasuomen balttilainen lainakerrostuma, siis ne sanat, joita itämerensuomalaisiin kieliin on omaksuttu nykyisiä latvian ja liettuan kieliä edeltävästä kielimuodosta, lähinnä kantabaltista. Toinen suomen kielen varhaisvaiheisiin myös tällä ajalla vaikuttanut kieli on ollut kantagermaani.

Tämän ajanjakson sanasto kuvastaa suomen kielen puhujien tärkeää kulttuurimurrosta; siihen sijoittuvat nimittäin vanhimmat selvästi maatalouteen viittaavat sanat, kuten viljannimistä germaaniset ruis ja kaura sekä balttilainen ohra; varhaisiin lainattuihin kotieläinten nimityksiin kuuluvat esimerkiksi germaaniset lammas ja kana sekä balttilaiset härkä, oinas ja vuohi. Lehmäkin oli jo tuolloin toki tunnettu, vaikka sanan alkuhistoria onkin hämärä; sen vastine tavataan nimittäin mordvan kielessä saakka (jossa se tosin tarkoittaa hevosta), joten sanan täytyy olla tätä aikakautta vanhempi. Samoin on sanan sika laita; myös se esiintyy mordvassa. Maanviljelysanastoa on balttilaiselta taholta lainattu vähemmän kuin germaaneilta, mutta joukossa on mm. halla, jonka tiukka yhteys maanviljelykseen on nykysuomen puhujillekin vielä tuttu. Kotieläintalouteen taas liittyy viljelysana heinä. Tärkeimpiin varhaisiin germaanisiin kulttuurisanoihin kuuluu myös leipä.

Kulttuurisanojen kohdalla ei sovi myöskään unohtaa sitä merkittävää panosta, jonka tässä mainitut kontaktikielet ovat tuoneet suomen kielen sukulaissanastoon. Naimakaupan keskeiset termit sisar, tytär ja morsian ovat alkuperältään kantabalttilaisia, ja äiti on peräisin kantagermaanista. Tätä seikkaa on usein käytetty todisteena suomalaisten ja indoeurooppalaisten naapureiden läheisistä ja rauhanomaisista suhteista. Kiinnostavaa tässä yhteydessä on selvä sukupuolijako: lainasanat näyttävät olevan poikkeuksetta naispuolisen sukulaisen nimiä, kun taas miespuoliset vastineet ovat vanhoja ja omaperäisiä, elleivät sitten ole tuntematonta alkuperää. Taustaltaan hämärä on esimerkiksi sana mies, joka sekin on levikkinsä tähden lähinnä tähän ikäluokkaan kuuluva sana, siis kolmituhatvuotias. Niin isä kuin poikakin palautuvat suomalais-ugrilaiseen kantakieleen. Tässä sukupuolijakaumassa riittää kyllä pähkinää purtavaksi vielä tulevillekin tutkijapolville. Toisaalta aivan äskettäin on Kari Liukkonen esittänyt balttilaisen lähtökohdan monien muiden peruslaatuisten sanojen ohella myös sanoille mies, sulhanen ja veli, joten sukulaisuussanastomme on juuri näillä hetkillä nousemassa toden teolla etymologisen keskustelun polttopisteeseen. Näkymät ovat varsin mielenkiintoisia.

Suomen kielen suhde kaukaisempiin sukukieliinsä kolme tuhatta vuotta sitten on kysymys, josta tällä hetkellä keskustellaan vilkkaasti. Tällöin on kysymys ennen kaikkea itämerensuomalaisten ja saamen kielten suhteesta. On pitkään pidetty selvänä, että näille kahdelle kielimuodolle olisi ollut olemassa yhteinen kantakieli, jota on kutsuttu varhaiskantasuomeksi tai suomalais-saamelaiseksi kantakieleksi. Tämän yhteisen kantakielen olemassaoloa on myös epäilty, sillä merkittävä osa itämerensuomalaisille ja saamelaiskielille yhteisistä piirteistä voitaisiin selittää myös läheisten ja pitkään jatkuneiden kontaktien vaikutukseksi. Varmaa vastausta kiistaan ei toistaiseksi ole. Varmalta näyttää vain se, että jos yhteistä kantakieltä ei ole ollut, niin ainakin on ollut tiiviitä kontakteja kantasuomen ja kantasaamen välillä juuri kolmisentuhatta vuotta sitten jossakin Itämeren itäpuolella, Laatokan tai Äänisjärven ympäristössä. Onhan osa, vaikkakin pieni, balttilaisesta lainasanavirrastakin selvästi kulkeutunut kantasuomen välityksellä myös kantasaameen, mm. juuri edellä mainittu halla (saamen suoldni). Viime aikoina on balttilaisia lainasanoja löydetty volgalaiskielistäkin, joten kantasuomen ja mordvan sekä mahdollisesti marinkin edeltäjien välillä saattoi vielä hyvinkin olla jonkinlainen kielisilta uudennoksien välittämiseen kielestä toiseen. Muistetaanhan, että slaavilaisheimot valloittivat Itämeren ja Volgan keskijuoksun välissä olevan alueen vasta noin tuhat vuotta sitten, ja sitä ennen tällä alueella on epäilyksettä puhuttu nimenomaan suomensukuisia kieliä.

Tuon ikäisen suomen kielen äännerakenteestakin voidaan jo sanoa sen verran, että se vielä poikkesi nykyisestä aika lailla. Voidaan ehkä uskoa tarvitunkin kolme tuhatta vuotta siihen, että yhteisestä kantamuodosta (šalna) päästään niinkin erilaisiin lopputuloksiin kuin suomen halla ja saamen suoldni. (Varsinainen kielen pakastekaappi on kuitenkin liettua, jossa sama sana on edelleen kolme tuhatta vuotta vanhassa äänneasussaan.) Vokaaleista puuttui vielä ainakin ö ja mahdollisesti myös pitkät ää ja aa. Konsonanttien joukossa oli monta sittemmin kadonnutta äännettä (mm. kolme erilaista s:ää!), mutta nykyisistä tuntematon oli vain h.

Kivikausi – kieli häipyy hämärään

Kun siirrytään ajassa taaksepäin toiselle ja kolmannelle vuosituhannelle ennen ajanlaskumme alkua, alkaa kielen elämä häipyä hämärään. Tosin tiedetään, että pronssikaudella noin 2 500 vuotta sitten kontaktit kantasuomalaisten ja varhaisten germaanien välillä olivat jo vilkkaita. Mutta muitakin, arvoituksellisempia indoeurooppalaisvaikutteita tulee esiin, kun siirrytään kivikautisiin oloihin ja lähemmäs edeltävää vuosituhannen taitetta. Lähinnä esisuomeksi kutsuttavaan kielimuotoon ilmaantuu iranilaisia elementtejä. Nämä vaikutteet näkyvät ensi sijassa kahdella elämänalueella: maataloudessa (erityisesti karjanhoidossa) sekä henkisen ja hengellisen elämän alueella.

Iranilaisperäisiä karjatalouteen liittyviä sanoja ovat esimerkiksi udar, varsa, vasa (sekä vasikka) ja tiine. Hengellisen elämän indoeurooppalaisista vaikutteista kertovat sanat jumala, taivas, marras sekä syntyä. Arvoituksellista monissa iranilaisperäisissä sanoissa on se, että niiden levikki rajoittuu nykyisissä suomalais-ugrilaisissa kielissä varsin kapeaan läntiseen kaistaleeseen. Ne ovat siis todellakin perustellusti nimenomaan esisuomalaisia lainoja. Vanhempia arjalaisia (indoiranilaisia) lainasanoja tavataan laajalti suomen sukukielissäkin, ja tästä syystä niitä on pidetty suomalais-ugrilaisen kantakielen perintönä. Tällaisia kulttuurisanoja ovat esimerkiksi sanat mehiläinen ja porsas sekä kaupankäyntiin viittaava lukusana sata.

Perinteisen käsityksen mukaan suomalais-ugrilainen kantakieli sijoitettiin noin neljän tuhannen vuoden taakse ja vanhempi, uralilaiseksi kantakieleksi nimitetty sen takaiseen (vielä hämärämpään) muinaisuuteen. Nykynäkymin puhutaan mieluummin kaikille uralilaisille kielille yhteisen kantamuodon olemassaolosta, ei niinkään sen hajoamisesta, joskus 3500–4000 eKr. Tästä kantakielestä tiedetään oikeastaan aika vähän, jos ajatellaan sitä, että haluaisimme palauttaa kielen kaikumaan elävänä nykyihmisen korviin. Kaikki, mitä tiedämme kielemme varhaisimmista vaiheista, on nykyisten, toisilleen sukua olevien uralilaisten kielten keskinäisen vertailun tulosta. Tuon vertailun kautta on selvitetty kieliopin ydin, lähinnä muoto-oppi, joka tarkoittaa suomessakin nykyisellään esiintyvien taivutuselementtien varhaishistoriaa, sekä jonkinlainen abstrakti kuva siitä, millaisia äänteitä kantakielessä on saattanut olla. Kun kyseessä on nykykielten pohjalta tehty rekonstruktio, ei tällaisille abstraktioille voida luonnollisestikaan antaa tarkkoja äännearvoja, vaan kyseessä ovat ennemminkin äänteiden väliset suhteet ja niiden muodostama systeemi tai verkko. Lisäksi sanojen välisistä suhteista ja kokonaisista lauseista ei oikeastaan nykytietämyksen valossa voida sanoa kovinkaan paljon. Sanojakin on tiedossa tavattoman vähän, optimistisenkin arvion mukaan vain viitisensataa, eikä niiden avulla vielä päästä kovin monipolvisen keskustelun makuun.

Kaikuja tuolta esihistorian hämärästä kuitenkin saadaan. Sanoja ja taivutusmuotoja, jotka äänneasultaan jotakuinkin muuttumattomina olisivat säilyneet noista ajoista saakka, ei ole kovin monta, mutta jokunen kuitenkin. Mielikuvitusta voi kiihottaa ajatus siitä, että nahkoihin pukeutunut kivikauden ihminen jossain Keski-Venäjän metsässä on käyttänyt tärkeimmästä ravinnostaan sanaa kala, ommellut nahkapukuaan luuneulalla nimeltä äimä ja tuntenut sellaiset taivutusmuodotkin kuin kotona, takana ja mukana sekä vaikkapa omistusrakenteen kalan poski.

Eikä varhaisinkaan kielemme muinaisuus ole vailla naapurikielten kontakteja. Näyttää siltä, että samaan vaiheeseen, johon uralilaisten kielten yhteinen kantamuoto sijoitetaan, ajoittuu myös indoeurooppalainen kantakieli, josta on saatu jo joitakin lainasanoja. Indoeurooppalaista kantakieltä puhunut naapuri on tutustuttanut esisuomalaisemme sellaisiin sanoihin ja sitä myöten ehkä ilmiöihinkin kuin nimi, jyvä ja pata; ehkä myös sanan nainen juuret ovat indoeurooppalaisessa kantakielessä. Viimeksi mainitussa ei tietenkään ole kyseessä uusi käsite, vaan jälleen kerran osoitus muinaiskansojen läheisistä yhteyksistä.

Loikkiminen tähän tapaan kielen kintereillä vuosituhanten halki ei, vaikka se hauskaa onkin, millään muotoa tee oikeutta sille käsitykselle, joka meillä on kielen muuttumisesta. Kieli muuttuu toki koko ajan, mutta muutokset ovat varsin hitaita. Kuusi vuosituhatta on muokannut paitsi suomen kieltä myös sen puhujien kulttuuria ja elinympäristöä ja puhujia itseäänkin yhtä lailla.

 

Ulla-Maija Kulonen on Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori ja Suomen sanojen alkuperä -teoksen päätoimittaja.




Kielikello 1/2000
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Kielikello

Kielikello-lehti siirtyy vuoden 2018 alusta kokonaan verkkoon vapaasti luettavaksi. Samalla lehti lakkaa ilmestymästä painettuna.

Kielikellon arkisto

Kielikellon arkisto sisältää suurimman osan lehdessä julkaistuista teksteistä vuodesta 1968 lähtien. Aineisto on vapaasti luettavissa, mutta sen käyttöön sisältyy ehtoja:
KIELIKELLON ARKISTON KÄYTTÖEHDOT

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »