Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 8 (1976)

Saara Welin

Ongelmallisia paikannimiä

Hakuteokset esittävät paikannimistä joskus keskenään ristiriitaisia nimiasuja. Saattaapa yhden ainoankin lähteen käyttäjä toisinaan joutua heittämään arpaa usean vaihtoehdon kesken. Esimerkiksi Uudessa Tietosanakirjassa käytetään Ruotsin pohjoisimmasta kunnasta nimeä Kaaressuanto, ruots. Karesuando. Artikkelissa mainitaan, että K:n kirkonkylästä on yhteys Suomen puolelle Kaaresuvannon kylään. Kuitenkin Suomen puoleista asutuskeskusta koskevan artikkelin hakuasuna on Karesuvanto; lisäksi on mainittu Kaaresuanto ja Karesuando.

Tähän nimeen on kasaantunut useita tyypillisiä normaalistamisongelmia. Siksi kirjoitustapa horjuu. Seuraavat yksityiskohdat ovat aiheuttaneet käytännössä eniten vaikeuksia: yksi vai kaksi a:ta ensi tavuun, yksi vai kaksi s:ää nimen keskelle ja kirjoitetaanko jälkiosaan v:tä vai ei. Nimiarkiston suosittamassa kirjoitusasussa Kaaresuvanto on ensi tavussa kaksi a:ta, koska nimen vanhasta enontekiöläisestä murreasusta kaaressuanto käy ilmi, että kyseessä on suomen kielen sana kaarre, tarkoittaapa se sitten erotusaitaa kuten monissa muissa Lapin nimissä tai Muonionjoen mutkaa. Tapa kirjoittaa nimen ensi tavuun vain yksi a johtuu Ruotsin puolella käytettävästä asusta Karesuando. Myöskään nimen lapinkielinen vastine, äännettynä kaarasavvon, ei tue toisen a:n pois jättämistä. Pahinta on, että ruotsinmukainen kirjoitustapa on totuttanut suomalaisia sanomaankin nimen lyhyt-a:llisena.

Suositettu asu Kaaresuvanto sisältää vain yhden s:n, vaikka se ääntyykin kahdentuneena. Koska ei kirjoiteta esim. Lähdeppelto, jossa ensimmäinen p ilmaisisi vastaavan loppukahdennuksen, ei Kaaresuvantoonkaan kirjoiteta kahta s:ää. Vaikka suvanto-sanan pohjoissuomalaisessa äännevastineessa ei v:tä juuri kuulukaan, nimiarkisto suosittaa tällaisten tavallisten, yleiskieleenkin kuuluvien sanojen kirjoittamista kirjakielen tapaan.

Kaaresuvanto-nimen oikeinkirjoitukseen liittyy vielä kysymys kaarre-sanan r:n merkitsemisestä. Tässä nimessä kirjoitusasuksi on vakiintunut yksi-r:llinen Kaare- niin varhain ja niin yksinomaiseksi, ettei sitä ole aiheellista vaihtaa yleiskielen mukaiseen muotoon Kaarre-.

Ylitorniolaisen postitoimipaikan nimi Kaulinranta on paranneltu asu entisestä Kaulirannasta, joka herätti ylitorniolaisissa tyytymättömyyttä ja sai aikaan muutosanomuksen posti- ja lennätinhallitukselle 1966. Kun asiasta pyydettiin Suomen nimiarkiston lausuntoa, nimiasun korjaus suositettiin hyväksyttäväksi, koska paikkakunnan perinteellinen ääntämys kaulirranta edellyttää juuri genetiivialkuista Kaulinranta-kirjoitusasua. Suositus lähetettiin tiedoksi myös Valtionrautateille ja tullihallitukselle, joilla oli ollut samassa taajamassa Kauliranta-nimiset toimipaikat. Samaan aikaan Kaulinrannan kanssa oli esillä toinen Ylitornion tärkeän liikennepaikan nimi Nuottionranta. Siihenastinen kirjoitusasu Nuotioranta tuntui virheelliseltä, ja ylitorniolaiset käynnistivät muutosmenettelyn. Nimiarkistoon tulleessa lausuntopyynnössä ehdotettiin uutta asua Nuottioranta, mutta Ylitorniolta muistiin merkittyjen nimitietojen mukaan kyseistä seutua kutsutaan nimellä nuottiorranta, ja tätä vastaavaa kirjoitusasua Nuottionranta nimiarkisto päätyi suosittamaan julkisten virastojen käyttöön.

Kaulinrannan ja Nuottionrannan alkuosan muoto oli helppo ratkaista, koska tiedot paikallisesta käytöstä olivat ristiriidattomia. Toisinaan tilanne on vaikeampi. Erityisesti pohjoisimmilla alueilla tuntuu nimien alkuosan muoto usein vaihtelevan. Esimerkiksi Sodankylästä on merkitty saman paikan nimeksi sekä vaulojoki että vaulojjoki. Jälkimmäisen mukaan on kirjoitusasuksi valittu Vaulonjoki. Usein paikkakuntalaiset ovat itse hyvin selvillä siitä, että kirjakielistetyssä asussa yhdysnimen alkuosa päättyy n-kirjaimeen,vaikkei sitä voi kuulla nimeä äännettäessä.

Selvää n:n merkintä on silloin, kun yhdysnimen alkuosa muutenkin poikkeaa vastaavasta perusmuotoisesta nimestä. Esimerkiksi eurajokelainen joen ja kylän nimi on puheessa lapijoki; sen tiedetään hyvin olevan kirjakielessä Lapinjoki, koska joki virtaa Lappi-nimisen naapuripitäjän puolelta. Karttoihin on merkittykin joen nimeksi Lapinjoki, mutta postitoimiston ja kylän nimeksi on aikoinaan kirjattu Lapijoki, ja tämä kirjoitusasu on jatkuvassa käytössä täysin vakiintunut asutusnimeen. Maarekisteriin taas on merkitty nimeksi Lappijoki, ja nämä kolme kirjoitusasua Lapinjoki, Lapijoki ja Lappijoki esiintyvät mm. peruskartassa saman pienen kylän alueella. Kirjoitusasun vakiinnuttamiseen olisi siis syytä. Helppoja tällaiset puheenmukaisen nimiasun korjaukset eivät kuitenkaan ole silloin, kun nimi on ollut kauan kirjallisessa käytössä. Muutosta ei ole vielä anottu myöskään Kajaanin–Iisalmen rataosuudella olevan Korvemäen seisakkeen nimiasuun, vaikka VR:n toimipaikka on nimetty läheisen metsäisen Korvenmäen mukaan ja lähettyvillä on nykyisin myös Korvenmäki-niminen talo.

Varuskuntapaikkana tunnetuksi tullut Vekaranjärvi tuottaa toistuvasti päänvaivaa siksi, että käytössä on näkynyt myös muoto Vekarajärvi. Kansanomainen käyttö tukee kuitenkin vain Vekaranjärveä tai pelkkää Vekaraa. Pitempi näistä on jo kotiutunut yleiseen käyttöön, ja nimiarkisto suosittaakin asua Vekaranjärvi.

Nimipari Vekara/Vekaranjärvi ei ole ainoa tyyppiään. Monistakin tärkeiden maastonkohtien nimistä, erityisesti vesistä ja tuntureista, on käytössä sekä lyhyt yksiosainen että sen rinnalla kaksiosainen yhdysnimi, esim. Keitele/Keitelejärvi, Luosto/Luostotunturi. Suosituksissa on valintaperusteena paikallinen käyttö. Joka puolella Suomea näyttää olevan taipumusta lyhyemmän muodon yleistymiseen, ja silloin kun itse paikalta saatujen tietojen mukaan lyhyempi nimi on yleisempi tai jo yksinomainen tavallisessa paikallisessa käytössä, nimiarkisto suosittaa sitä myös julkikäyttöön. Mm. äskeisessä kahdessa nimiparissa suositetaan lyhyempiä: Keitele ja Luosto.

Samaan tapaan nimiarkisto suositti Suomen Akatemian kielilautakunnalle v. 1963 antamassaan lausunnossa käytettäväksi nimeä Puula (ei Puulavesi). Tosin Puulavesi-nimeäkin on käytetty erityisesti kirjallisuudessa pitkään, jo 1800-luvulta lähtien, ja oppikirjat ovat tehokkaasti levittäneet yhdysnimeä koko kansan tietoon. Puulaa puoltaa nimenomaan paikallinen käyttö, jota nimiarkisto on pitänyt suosituksensa lähtökohtana. Samassa lausunnossa suositetaan myös käytettäväksi nimeä Teno (ei Tenojoki), ja perusteetkin ovat samat. Tenoksi suomenkieliset ovat vanhastaan kutsuneet Lapin suurta kulkuväylää ja kalavettä. Muiden suosima Tenojoki-nimi on syytä jättää vain niihin tilanteisiin, joissa muuten ei olisi varmasti selvää, tarkoitetaanko jokea vai Norjan puoleista Tenon kuntaa. – Myös Inarijärvi-nimeä voidaan käyttää, jos on syytä pelätä, että pelkkä Inari aiheuttaisi sekaannusta pitäjän nimen kanssa. Järven nimen kansanomainen käyttö, sekä suomen- että lapinkielinen, on lyhyemmän nimen puolella.

Suomen korkeimmasta tunturista on kirjallisuudessa käytetty monenlaisia asuja: Halti, Haltia, Haltitunturi, Haltiatunturi, Haltiotunturi. Tarkemmissa maantieteellisissä kuvauksissa mainitaan usein korkeimman huipun nimi Halditšohkka, Haldiitshohka, Halddetschokko. Vanhastaan tällä nimellä on ollut suomenkielisiä käyttäjiä tuiki vähän, seutuhan on harvaan asuttua poronhoitoaluetta. Sen mukaisesti nimistö on laajalti täysin lapinkielistä.

Tiedot osoittavat kuitenkin yhtäpitävästi, että Enontekiön ja Ruijan suomalaiset oval kutsuneet Suomen puolen korkeinta tunturia nimellä halti, joka on hyvin lähellä alkuperäistä lapinkielistä nimen ääntämistapaa. Näihin tietoihin perustuu nimiarkiston suosittama kirjoitusasu Halti (taiv. Haltilla). Kirjallista traditiotakin sillä on ainakin vuodesta 1930 lähtien. Maantiedon oppikirjoissa se yleensä esiintyy muiden nimiasujen ohella, mutta arvovaltaisen Suomenmaa-teoksen vanhassa laitoksessa Halti on yksinomaisena. Sen asemesta voidaan pitempää Haltitunturi-nimeä käyttää silloin, kun tekstiyhteys välttämättä vaatii paikan luonteen ilmaisemista. Muut nimet Haltia, Haltiatunturi ja Haltiotunturi – vaikka nekin ovat vuosikymmeniä kulkeneet oppikirjasta toiseen ja niistä tarttuneet suomalaisten mieleen – on hylättävä, koska ne eivät perustu paikalliseen käyttöön, vaan ovat oppikirjantekijäin sepitteitä.

Halti esiintyy nykyään sekä topografi- että ulkoilukartoissa ja mm. Uudessa Tietosanakirjassa ja on siis jo tukevasti juurtunut Suomen julkinimistöön. Tunturin nimi on lapiksi Haldi ja sen korkeimman huipun Halditšohkka.

Silloin tällöin joudumme tekemisiin paikannimien kanssa, jotka sisältävät selvästi tutun sanan tai nimen mutta sellaisessa muodossa, jota kielessä ei muuten esiinny, esim. Vehmaa (vrt. Vehmas), Ahtee (vrt. Ahde), Vuoltee (vrt. Vuolle). Nämä nimet ovat syntyneet paikallissijamuodoista lohkeamalla. Esim. Vehmaalla-muodon runsaasta käytöstä on seurannut, että perusmuodoksi onkin alettu tajuta Vehmaa (alk. Vehmas). Jos tämä uusi perusmuoto on niin yleistynyt, että alkuperäistä nimeä ei enää käytetä, se on tietysti hyväksyttävä myös julkikäyttöön.

Tunnetuimpia tällaisia uusia perusmuotoja ovat kymenlaaksolaiset Voikkaa ja Kuusaa. Suomen Akatemian kielilautakunnalle v. 1961 antamassaan lausunnossa nimiarkisto on puoltanut Voikkaa-asua, joka on alkuperäisen Voikas-nimen paikallissijoista irronnut. Siihen asti jonkin verran käytössä ollut Voikka-asu hylättiin virheellisenä ja oppitekoisena. Voikkaa näyttääkin viime vuosina vakiintuneen käyttöön.

Toisin on valitettavasti käynyt Kuusankosken kaupungin nimessä. Lyhyt-a:llinen Kuusankoski perustuu samalla tavoin kuin Voikka erehdykseen: ei ole kyse sanasta kuusa, vaan kuusas, jonka genetiivi on kuusaan. Sekä koskea että sen ympärillä olevaa seutua onkin paikkakunnan puhekielessä vanhastaan kutsuttu Kuusaankoskeksi. Kosken ja kaupungin lisäksi lähistöllä on useita nimiä, joissa esiintyy sama sana. Kun niihin ei kirjoitustapa ole vaikuttanut yhtä paljon kuin kaupungin nimeen, ne ovat pystyneet säilyttämään alkuperäisen pitkän a:nsa, esim. Kuusaanlampi, Kuusaanniemi, Kuusaansaari, keskustan nimi Kuusaa ja virallisenakin nimenä Kuusaan keskuslaitos.

Kuusaa-nimisiä paikkoja on Suomessa muuallakin, mm. Laukaassa. Myös siellä on asutusalueen nimeksi esim. posti- ja lennätinlaitoksen ja Valtionrautateiden virkakäyttöön tullut tuo epäkansanomainen Kuusa, ja se on jo hiukan levinnyt suulliseenkin käyttöön.

Taipalsaarelaiset kylännimet Peltoi, Solkei ja Vitsai on hyväksyttävä tällaisinaan. Ne ovatkin jo sekä kartoissa että posti- ja puhelintoimipaikkojen niminä käytössä. Nykyasut ovat ilmeisesti lyhentyneet yhdysnimistä Peltoinkylä, Solkeinkylä ja Vitsainkylä (myös Vitsainen). Sama kehitys on käynnissä naapuripitäjässä Savitaipaleella, missä Kaskeinkylä on jo saanut rinnalleen lyhyemmän asun Kaskei kirjalliseenkin käyttöön.

Edellä mainitut, normaalista nimen perusmuodosta poikkeavat asut on siis hyväksytty julkikäyttöön sillä perusteella, että ne ovat vakiintuneet paikkakuntalaisten puheeseen. Joskus on esim. kartan käyttäjille tarjottu samantapaisia nimen taivutusmuodosta irronneita asuja, jotka eivät ole perustuneet paikalliseen käyttöön. Esim. jämsäläinen talon, asutusalueen ja rautatieseisakkeen nimiasu Nytkyme ei vastaa suullista käyttöä, vaan on oppitekoisesti otettu käyttöön nimen taivutusmuodoista. Suositettava perusmuoto on kansankielen mukainen Nytkyn (genetiivi Nytkymen). Vehkalahden kylän nimi Neuvoton esiintyy joskus painettuna ja suullisessakin käytössä asussa Neuvottoma. Nykyisen vehkalahtelaisen käytön mukaan suositetaan nimestä asua Neuvoton.

Suomusjärven Salitun talon ja kylän nimeen on maarekisteriin aikoinaan merkitty ylimääräinen l-kirjain, ja sieltä tuo kyläläisille outo nimi Sallittu on joutunut myös karttoihin ja tienviittoihin. Virheellinen asu on saanut näihin asti olla esillä ilmeisesti senkin vuoksi, että vieraspaikkakuntalaiset virkamiehet ovat yhdistäneet sen sallia-sanaan eivätkä ole osanneet pitää nimeä virheellisenä. Salittu-nimen takana on harvinaistunut länsisuomalainen verbi salia, jonka merkitys on ’lohkoa, halkoa, pilkkoa pärepuuta, kuoria seivästä’. Muodoltaan samanlaisia nimiä kuin Salittu on paljon muitakin, esim. Anettu, Himottu, Käetty. Rekisterinimen asuun ei liene vielä anottu muutosta, mutta uuteen peruskarttaan on otettu oikea nimi Salittu, ja toivottavasti salittulaiset lähiaikoina pääsevät näkemästä kiusallista virheellistä kylänsä nimeä muuallakaan. Vieraspaikkaisilta ei voi odottaa oikean nimen käyttöä ennen kuin virhe oikaistaan.

Padasjoen suuri järvi ja kylä Vesijakaa on sitkeästi säilynyt paikallisessa puheessa vesjakaana (taiv. vesjakaalla), vaikka kaikkiin karttoihin ja asiakirjoihin, toimipaikkojen ja laitosten virallisiin rekistereihin nimeksi on merkitty Vesijako. Uusimpiin peruskarttoihin on vihdoin otettu – tosin entisen Vesijako-nimen rinnalle – sekä järven että kylän nimeksi Vesijakaa. Sen omaksumista muuhunkin kirjalliseen käyttöön on syytä puoltaa.

Janakkalassa on historiallisen kartanon ja kylän nimenä Vanaantaka. Sen paikallisessa ääntämisessä kuuluu aina toisessa tavussa pitkä a, mutta kirjoitusasuna on monissa yhteyksissä Vanantaka. Se perustuu ilmeisesti väärinkäsitykseen, joten se tulisi hylätä.

Aikaisempiin karttoihin on Laukaan Saraavesi merkitty Saravedeksi, Taipalsaaren Haikkaanlahden nimi Haikanlahdeksi, Nurmijärven metsäiset mäet Haukkaankallio Haukankallioksi ja Mutaanmäki Mutamäeksi luultavasti siksi, että nimien alkuosan muotoa on pidetty outona, ikään kuin kirjakielistämistä kaipaavana. Tämäntapaisiin paranteluihin ei ole syytä. Kansankielisen nimistön monenlaiset muoto-opilliset erikoisuudet on pyrittävä säilyttämään kirjoitusasussa, eikä niitä pidä häivyttää muuttamalla nimet yleisempien, lähempää tarjoutuvien sanojen mukaisiksi.

Satakunnassa ja Pohjanmaalla on useita sellaisia paikannimiä kuin Kortesniemi (Nurmossa), Luodesjärvi (Kurussa), Venetheitto (Vaalassa) ja Viirretjärvi (Pyhäjoella). Nimen keskellä esiintyvä, yleiskielestä puuttuva s tai t on kyseisille murteille ominainen erityispiirre, Sen tähden se hyväksytään nimen kirjoitusasuun, mutta vain mainitunlaisissa tapauksissa, joissa -es- tai -et-loppuinen sana on yhdysnimen alkuosana. Yhdysnimen jälkiosana tai yksiosaisena paikannimenä on murteen -es- ja -et-loppuiset sanat kirjoitettava -e-loppuisiksi niin kuin tämä sanatyyppi kirjakielessä kirjoitetaan. Esim. Turjanlähde (Kauhajoen murteessa turijallähäres).

Suositukseensa nimiarkisto on päätynyt sen tähden, että on havaittu, miten ylivoimaista Aures, Inget -tyyppisten nimien taivuttaminen on jokapäiväisessä kielenkäytössä, sekä suullisessa että kirjallisessa. Ne joille kotimurteen sanastosta ovat tuttuja aharet ja tuores tai nimistöstä kostet ja viirret, taivuttavat luontevasti ahteessa, tuoreella, kosteessa ja virteellä. Valtaosa suomalaisista ei kuitenkaan tunne tätä -et-loppuista tyyppiä, eikä sen taivutuksen hallintaa voida yleisesti vaatia. Nimiarkisto suosittaa siis kirjoitettavaksi yleiskielen mukaisesti -e-loppuisina esim. seuraavat paikannimet: Ahde (Nivalassa), Aure (Kurussa ja Parkanossa), Inge (Taivalkoskella), Koste (Oulaisissa), Sotkaisvuolle (Seinäjoella), Viirre (Kannuksessa ja Pyhäjoella), Vuolle (mm. Kauhavalla, Kälviällä ja Peräseinäjoella), Väli-Viirre (Lohtajalla) ja Yli-Viirre (Kannuksessa ja Kälviällä).




Kielikello 8 (1976)
Alkuun

Jaa

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »