Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jossa
kirjoitetaan kielestä ja kielenkäytön kysymyksistä.
Kielikello on tarkoitettu kaikille kielestä kiinnostuneille.

Kielikello 1/1998

Vesa Jarva

Grapehedelmä vai kreippi? – b, d ja g suomen kielessä

Kielikellon palstoilla käytiin pari vuotta sitten vilkasta keskustelua b:n, d:n ja g:n ääntämisestä. Jyväskylän yliopiston suomen kielen laitoksen tutkija Vesa Jarva sai siitä kipinän tutkimukseen, jossa hän selvitti, kuinka joukko eri-ikäisiä ja -taustaisia suomalaisia ääntää nämä äänteet vapaamuotoisessa puhetilanteessa. Seuraavassa kirjoituksessa hän selostaa tutkimuksensa keskeisiä tuloksia ja esittää oman näkemyksensä tästä tunteitakin herättävästä aiheesta.

Soinnillisten klusiilien (b, d ja g) asemasta suomen kielessä, ennen kaikkea niiden ääntämisestä, käytiin pari vuotta sitten vilkasta keskustelua pääasiassa Kielikellossa. Lähtölaukauksen tosin ampui Olli Nuutinen artikkelikokoelmassaan Hetkisen pituus, mutta sen jälkeen Osmo Ikola siirsi keskustelun Kielikellon palstoille (4/1994:Kielenhuollon tehtävät nykyhetkellä, ks. Lue myös). Keskusteluun osallistuivat Teuvo Huotari, Erkki Lyytikäinen, Elisabet Törnudd-Jalovaara ja Pirkko Vapaavalta, ja jo sovittelevat puheenvuorot käyttivät Heikki Hurtta ja Klaus Laalo numerossa 1/1996 (Taas herrojen pee ja kee ja Kielen vaihtelu, kielen muuttuminen ja b, d, g, ks. Lue myös).

Tästä keskustelusta sain virikkeen tutkimukseen, jossa tarkastelin b:n, g:n ja vierassanoissa esiintyvän d:n ääntämystä nykypuhekielessä. Tutkimuksen kulkua ja tuloksia on selostettu tarkemmin aikakauslehti Virittäjässä. Haluan kuitenkin vielä palata asiaan Kielikellossa, jonka palstoilla esitetyistä mielipiteistä tutkimukseni sai alkunsa.

Miten b, d ja gäännetään?

Tutkimuksessa oli 40 haastateltavaa, jotka jakaantuivat neljään ikäryhmään. Vanhin haastateltava on syntynyt 1910, nuorimmat 1980. Haastattelijoina ovat olleet Jyväskylän yliopiston suomen kielen opiskelijat, jotka ovat tehneet haastattelut osana aineopintojen harjoitustyötä. Yleensä haastateltava ja haastattelija ovat tunteneet toisensa eikä tilannetta ole erityisesti ohjattu, joten ilmapiiri on ollut melko vapaa.

Kaikkiaan b:n, d:n ja g:n ääntäminen vaihtelee täysin soinnittoman (p, t, k) ja soinnillisen välillä, mikä on odotuksenmukainen tulos. Varsinkin b ja g äännetään usein puolisoinnillisina, jolloin ne eivät kuulosta täysin soinnillisilta, mutta eroavat silti p:stä tai k:sta. Vaihtelu ei ole mielivaltaista, vaan siitä on löydettävissä tiettyjä todennäköisyyksiä.

Ensinnäkin puhujan ikä vaikuttaa selvästi ääntämiseen. Mitä vanhempi puhuja on, sitä harvemmin hän käyttää b, d tai g -äänteitä sisältäviä sanoja, ja niissäkin ääntämys on soinniton. Eniten soinnillista ääntämystä esiintyy aineistoni III ikäryhmässä (23–29-vuotiaat). Erot b:n ja g:n ääntämisessä ovat melko pieniä, mutta d:n muutos on selvä. Ainoastaan aineistoni vanhimmassa ikäryhmässä sanotaan yleisesti ratio (tai rario), presitentti ja invaliiti. Kahden nuorimman ikäryhmän puhujat ääntävät d:n lähes poikkeuksetta yleiskielen mukaisesti.

Toinen tekijä, joka vaikuttaa varsinkin b:n ja g:n ääntämiseen, on äänneympäristö. Soinnillinen ääntämys on todennäköisin silloin, kun b tai g aloittaa sanan ja sitä seuraa vokaali: banaani, bussi; golf, geeni. Soinnittomia b ja g ovat varsinkin konsonanttiyhtymissä ja sanan lopussa: pravuuri, mätspoks-auto (’Matchbox-’); mikreeni, bikpen (’Big Ben’). Myös d voi tuottaa hankalassa äänneympäristössä vaikeuksia nuoremmillekin.

Väite, että b ja g äännetään usein tai jopa aina soinnittomina, tuntuu melko kärkevältä. Haastatelluilla 23–29-vuotiailla täysin soinnittomia p- ja k-variantteja on 55 % b:stä ja 62 % g:stä; koko aineistossa vastaavat prosenttiluvut ovat 57 ja 76. Soinniton ääntämys on siis yleisin edustus, mutta puoliksi soinnillinenkaan ääntämys ei ole mitenkään harvinainen. Täysin soinnillisia variantteja on melko vähän: 13 % b:stä ja 3 % g:stä. Soinnillinen b on selvästi yleisempi kuin g, joten aineisto tukee Teuvo Huotarin huomiota, että b olisi helpompi tuottaa kuin g (Kielikello 2/1995: Vielä b, d, g, ks. Lue myös).

Mielenkiintoista on sellainen soinnillisuuden vaihtelu, joka tuntuu liittyvän selvyyden tavoitteluun. Joskus puhuja korjaa ääntämystään: tämmöstä tuf-, duffelikangastahan tuo takki oli; nii se on Jukos-, Jugoslaviasta sieltä, vanhasta kaupungista. On myös tapauksia, joissa puhuja selvästi epäröi ja kiinnittää huomiota puheeseensa, minkä jälkeen hän ääntää klusiilin soinnillisena: Finnairin kone me menttii, tuola, (mikä) se nyt oli, karair, karairbussila; kaiken maailman, halliso-, hall-, [naurahdus], hallusinogeenejä. Ainakin jossain määrin puhujat siis tavoittelevat soinnillista ääntämystä ja ovat tietoisia sanan ”oikeasta” (oikeinkirjoituksen mukaisesta) äänneasusta.

Toisaalta puhuja voi ääntää klusiilin soinnillisena silloin, kun hän käyttää sanaa ensimmäisen kerran, mutta seuraavalla kerralla ääntämys onkin soinniton: jonkin verra poikkes kyllä, Jerusalemin arabia siitä Kairon arapiasta; filmithän on melekeen kaikki nää Godardin ja – – eiks se Polte veressäki ollu, Kodardin. Ilmiön voisi tulkita niin, että vaikka b ja g voidaan ääntää soinnillisina esimerkiksi selvyyssyistä, soinniton variantti on tyypillisempi neutraaleissa tilanteissa. Tämä antaa tiettyä tukea aiemmin esitetylle ajatukselle, että soinnillisuus olisi eräänlainen ”sunnuntaiääntämys”. Se jää helposti pois käytöstä, kun sana on arkipäiväinen tai sen kirjoitusasua ei muutenkaan tarvitse erityisesti tähdentää. – Samansuuntaisia, sanan tyyliarvoon liittyviä havaintoja on tehnyt myös Hannele Heikkilä vuonna 1981: hänen tutkimuksessaan haastateltavat äänsivät b:n sanassa anabolinen huomattavasti soinnillisemmin kuin arkisemmassa sanassa bändi.

Helsingin slangissa, joka alun perin on toiminut suomen- ja ruotsinkielisten yhteisenä sekakielenä, käytetään soinnillisia klusiileita. Sittemmin slangi on osittain menettänyt erityisluonteensa, ja jotkut sen piirteet, varsinkin sanat, ovat alkaneet levitä ympäri maan. Aineistossani varsinaisia slangisanoja on melko vähän. d on niissä aina soinnillinen: divari, duuni, roudari, stadilainen. g:stä ei ole esiintymiä. b-tapaukset ovat öbaut ~ öpaut ’noin, suunnilleen’ (engl. about), bailata, biisi ~ piisi, pileet, bändi ~ pändi, huba ’hauska’ ja trabeli ’ongelma’ (engl. trouble). Samakin henkilö voi käyttää sekä b- että p-varianttia. Slangisanojen ääntämisen epävakautta kuvastaa sekin, että niiden kirjoitusasu horjuu. Ilmeisesti ne menettävät sointinsa sitä helpommin, mitä laajemmalle ne leviävät.

Koska monet muutkin äännepiirteet vaihtelevat eri paikallismurteissa, mm. Klaus Laalo on arvellut, että myös klusiilien soinnillisuudessa olisi eroja eri puolella Suomea (Kielikello 1/1996: Kielen vaihtelu, kielen muuttuminen ja b, d, g). Valitettavasti tutkimukseni aineisto on liian hajanainen, jotta siitä voitaisiin tehdä johtopäätöksiä kotipaikkakunnan tai murretaustan perusteella. Hannele Heikkilän tutkimuksessa sen sijaan osoittautui, että helsinkiläiset äänsivät b:n sanassa Abba soinnillisemmin kuin lahtelaiset, jotka puolestaan olivat soinnillisempia kuin kuopiolaiset. Myös Fred Karlssonin ja Jaakko Lehtosen tutkimus vuodelta 1977 antaa aihetta olettaa, että b ja p eroavat selvemmin toisistaan Turussa kuin Kuopiossa.

Yhteenvetona aineistoni perusteella voidaan todeta, että haastateltavat eivät äännä b:tä ja g:tä niin, että ne systemaattisesti eroaisivat p:stä ja k:sta. Suomen kielessä ei siis ole todellista eroa b:n ja p:n eikä g:n ja k:n välillä. Samansuuntaisia päätelmiä on tehnyt myös Kari Suomi, joka lienee perusteellisimmin asiaan perehtynyt tutkija ja johon on aiemminkin vedottu Kielikellossa (2/1995: Silmänkääntöä, ks. Lue myös). Oikeinkirjoitus kuitenkin vaikuttaa ääntämiseen niin, että varsinkin nuorempien ikäryhmien haastateltavat pyrkivät soinnillisuuteen, joskin soinnillisuuden aste ja toteutuminen vaihtelee.

Asenteet ja arvostukset

Klusiilien soinnillisuus ei ole joko–tai-ilmiö, vaan se vaihtelee tavalla, joka on tyypillinen vapaalle puhekielelle. Vastaavasti vaihtelee esim. ie-, uo-, yö-diftongien ääntäminen, vaikka ilmiön kielihistoriallinen tausta onkin aivan erilainen. Muutos eri ääripäiden (tieto ~ tiato, mies ~ miäs, työ ~ tyä) välillä on liukuva, ja samakin henkilö voi käyttää eri ääntämystä. Kielen kannalta kyse on vaihtelusta, joka on sidoksissa erilaisiin muuttujiin, kuten äänneympäristöön tai puhujan ikään. Kielenkäyttäjän kannalta kyse on siitä, mitä eri koodeja hänellä on käytettävissään ja mitä niistä hän milloinkin soveltaa, joko tietoisesti tai tiedostamattaan (esimerkiksi ”esitelmäkieli” ja ”juttelukieli”). Kielenkäyttäjään vaikuttavat koko kieliyhteisön asenteet, koska jotkut variantit voivat olla arvostetumpia kuin toiset. Eri ryhmät voivat arvostaa eri asioita, jolloin kielenkäyttöön vaikuttaa se, mihin ryhmään puhuja samastuu.

Edellä kuvatun tapaisia ongelmia käsittelevää tutkimusta kutsutaan sosiolingvistiikaksi. Sosiolingvistiikan metodeja on suomeen soveltanut mm. Pirkko Nuolijärvi, jonka tutkimus ”Kolmannen sukupolven kieli” käsittelee Helsinkiin muuttaneiden savolaisten ja eteläpohjalaisten kielenkäyttöä. Muuttajille on tarjolla kolme eri kielimallia, joihin he voivat samastua: kotiseudun murre, Helsingin puhekieli tai neutraali yleiskieli. Jos eteläpohjalainen haluaa puhua neutraalia yleiskieltä, hän pyrkii sanomaan mies, ei miäs, vaikka jälkimmäinen ääntämys hänen kotiseutunsa murteeseen kuuluisikin. Toisaalta myös Helsingin puhekielessä voidaan sanoa miäs. Savolainen muuttaja on voinut omaksua tämän ääntämyksen, joka on sekä yleiskielen että hänen kotimurteensa vastainen; hän haluaa siis samastua helsinkiläisiin ja käyttää Helsingin puhekieltä.

Myös b:n, d:n ja g:n ääntämisen vaihtelua voidaan tarkastella sosiolingvistisestä näkökulmasta. Kaikkia klusiileita ei kuitenkaan voi rinnastaa toisiinsa, sillä d:n asema on erilainen kuin b:n ja g:n. Ensiksikin d tunnetaan myös omaperäisessä sanastossa, joten se on huomattavasti, noin kymmenen kertaa yleisempi kuin b tai g. Murteissa d (esim. muodossa vedetty) on ollut lähes tuntematon: siinä missä lännessä on veretty tai veletty, idässä on veetty, ja mm. Keski- Suomessa ja Keski-Pohjanmaalla vejetty. Missään murteessa ei kuitenkaan ole vetetty. Sellainen ääntämys kuin ratio, etuskunta on vieras sekä murteille että yleiskielelle, joten se ei liitä puhujaansa mihinkään ryhmään muuten kuin kielteisessä mielessä: puhuja on ”sivistymätön”, koska hän tavoittelee normia, jota ei kuitenkaan hallitse. Koska d:tä ei ole hevin voitu korvata tämäntyyppisissä sanoissa (joita ei murteissa esiinny) millään murteenmukaisella tavalla ja t on leimautunut negatiivisesti, ainoa vaihtoehto on ollut d. Myös kouluissa ”pehmeää” d:tä on opetettu tunnollisesti ainakin 1900-luvun alkupuolella, ja siihen on kiinnitetty erityistä huomiota myös opettajien koulutuksessa. Aineistoni vierasperäisissä sanoissa muutos on jyrkkä: vanhimmassa ikäryhmässä d:n osuus on 3 %, nuorimmissa yli 90 %.

Vaikka suomen kansa on oppinut d:nsä, sellaiset muodot kuin yheksän, meijän tai en tiijä ovat joidenkin tutkimusten mukaan nykyisin jopa yleistymässä. Sen on arveltu johtuvan antinormatiivisuudesta, joka vaikuttaa varsinkin nuorison puhekieleen: yhdeksän, meidän, en tiedä kuulostavat liian kirjakielisiltä. Antinormatiivisuus voi vaikuttaa tietysti myös b:n ja g:n ääntämiseen. Slangisanoissa antinormatiivisuus lisää soinnillisuutta. Esimerkiksi biisi on slangimaisempi kuin piisi, koska se eroaa selvemmin yleiskielestä, jossa b on harvinaisempi kuin p. Toisaalta korostetun soinnillinen ääntämys, ainakin oppisanoissa, voidaan kokea normatiiviseksi. Tällöin on tavoiteltavampaa sanoa reilusti piolokia kuin hienostellen biologia. Ratkaisevaa on se, mihin kielimuotoon soinnillisuus yhdistetään ja mitä kielenpuhuja arvostaa.

Arvostukset ja muut sosiolingvistiset ilmiöt vaikuttavat kaikkiin kielenpuhujiin, myös kielitieteilijöihin, äidinkielen opettajiin ja muihin kielenhuollosta kiinnostuneisiin ihmisiin. Jos kielenpuhujan mielestä soinnilliset klusiilit eivät kuulu tavoiteltavaan kieleen, soinnillinen ääntämys kuulostaa hänestä ”oudolta” tai ”koomiselta”. Jos taas kielenpuhuja kokee soinnillisen b:n tai g:n liittyvän arvostamaansa kielimuotoon ja käyttäjäryhmään, soinniton ääntämys voi hänen mielestään olla ”puhdasta oppimattomuutta”, joka voi herättää jopa ”säälivää hymyä”. (Lainaukset ovat Kielikellossa käydystä keskustelusta.)

Vieraat kielet

Suomen kielen klusiilien soinnillisuutta on tarkasteltu usein kielitaidon ja vieraiden kielten opetuksen näkökulmasta. Ovathan varsinkin b ja g leimallisesti ”epäsuomalaisia” äänteitä, jotka kuitenkin tunnetaan kaikissa suomessa yleisimmin opiskeltavissa vieraissa kielissä. On mm. ajateltu, että jos suomalaiset tekisivät äidinkielessään selvän eron b:n ja p:n välillä, he hallitsisivat paremmin myös sellaiset englannin minimiparit kuin you are a big ~ pig man. Englannin klusiilisarjojen ero ei kuitenkaan perustu – varsinkaan sanan alussa – niinkään sointiin, vaan soinnittomien klusiilien aspiraatioon (ääntämyksessä kuuluva h:mainen ääni), jota voidaan karkeasti merkitä ph, th, kh. Suomalaisittain äännetty, aspiroitumaton p on lähempänä englannin b:tä kuin p:tä. Englantia äidinkielenään puhuvat, jotka alkavat opiskella suomea, saattavatkin sanelutehtävissä aluksi kirjoittaa suomen p:n b:llä tai k:n g:llä.

Monissa muissakaan kielissä soinnillisuus ei ole aivan yksiselitteistä. Soinnittomien klusiilien aspiraatio on tyypillistä englannin lisäksi muillekin germaanisille kielille, kuten ruotsille ja saksalle. Lisäksi saksassa b, d ja g äännetään soinnittomina sanan lopussa: sana Weg äännetään vek. Venäjässä kaikki soinnilliset konsonantit menettävät sointinsa paitsi sanan lopussa, myös soinnittoman konsonantin edellä, joten vodka äännetään venäjäksi votka. Jokaisen kielen äännerakenne on oma järjestelmänsä, johon ei voi suoraan soveltaa toisen kielen normeja.

Kielenhuolto

Miten sitten kielenhuollon – kielitoimiston, äidinkielenopettajien, tutkijoiden – tulisi reagoida vallitsevaan tilanteeseen, jossa b:n ja g:n ääntäminen horjuu? Ilmeisesti tilanne on jossain mielessä ongelmallinen, koska siitä aika ajoin nousee kiivastakin keskustelua.

Yleisesti ajatellaan, että suomea ”kirjoitetaan niin kuin puhutaan”. Tästä säännöstä on koko joukko poikkeuksia, joista tunnetuin lienee eli ”äng-äänne” (esimerkiksi kenkä, kengät äännetään kekä keät). Lisäksi puhekielessä on paljon sellaisia ilmiöitä, jotka lisäävät eroa kirjoitus- ja äänneasun välillä: esimerkiksi toisen tavun diftongin lopusta i jää usein ääntymättä, niin että kirjallisesti varoitetaan, mutta puhekielessä varotetaan. Näistä poikkeuksista huolimatta ajatus, että jokaista suomen kirjainta vastaa oma äänteensä, istuu lujassa. Tämän periaatteen mukaan b ja g pitäisi myös ääntää b:nä ja g:nä. Sitä kuvastaa eräs keskeinen argumentti, jolla b:n ja g:n soinnillisuuden tärkeyttä on perusteltu: sellaiset sanat kuin baari–paari, paletti–baletti; kuru–guru, liika–liiga pitäisi pystyä erottamaan toisistaan paitsi oikeinkirjoituksen, myös ääntämyksen avulla.

Sitä ilmiötä, että kaksi sanaa kirjoitetaan eri tavalla mutta äännetään samalla tavalla, kutsutaan homofoniaksi. Se voi aiheuttaa sekaannuksia, mutta on vaikea sanoa täsmällisesti, kuinka paljon haittaa siitä todella on. (Sanaleikkeihin, vitseihin ja erilaisiin kompakysymyksiin se toki antaa aihetta: ”Mitä tapahtuu, kun auto ajaa Joensuuhun? – Joea sattuu leukaan.”) Homofonia on kuitenkin suhteellisen tavallinen ilmiö, jonka kanssa kieli tuntuu tulevan hyvin toimeen. (Prosenttilukuja on esittänyt Erkki Lyytikäinen Kielikellon 2/1995 kirjoituksessa Silmänkääntöä.) On myös syytä muistaa, että b ja g ovat puhekielessä aika harvinaisia. Niitä käytetään keskimäärin 2–4 kertaa kymmentätuhatta äännettä kohti, ja vielä harvemmin ne esiintyvät sellaisissa sanoissa ja asiayhteyksissä, joissa ne voisivat edes teoriassa aiheuttaa väärinkäsityksiä.

Jos kuitenkin pidetään tavoiteltavana sitä periaatetta, että oikeinkirjoituksen ja ääntämisen pitäisi vastata mahdollisimman hyvin toisiaan, b ja g ovat yksi poikkeus – joskaan eivät huomattavin – tästä säännöstä. Ristiriidan ratkaisemiseksi on periaatteessa kaksi keinoa: yritetään vaikuttaa joko ääntämiseen tai oikeinkirjoitukseen.

Ensimmäinen vaihtoehto ei ole käsittääkseni mielekäs. b:n ja g:n soinnillista ääntämystä ei kannata eikä ehkä voisikaan alkaa tietoisesti juurruttaa. Koska b:n ja g:n ääntämys vaihtelee, meillä ei ole edes yksiselitteistä mallia, jonka mukaan nämä kirjaimet pitäisi suomen kielessä ääntää. Kuten edellä on todettu, vieraat kielet eivät tässä oikein käy malliksi. Pitäisikö edellyttää, että b ja g äännetään aina täysin soinnillisina sanan tyyliarvoon tai äännerakenteeseen katsomatta, siis yhtä lailla esimerkiksi sanoissa bussi ja margariini kuin sanoissa substantiivi ja progressiivinen? Korostetusti yleiskielistä, huoliteltua kielenkäyttöä edellyttävissä tilanteissa b:n ja g:n ääntämiseen voidaan toki kiinnittää huomiota, mutta ainakin kouluopetuksessa kannattaa keskittyä olennaisempiin seikkoihin.

Toinen vaihtoehto on muuttaa oikeinkirjoitusta. Ennenhän vieraiden kielten b ja g muuttuivat aina suomessa p:ksi ja k:ksi, eivätkä nämä suomalaistuneet muodot tunnu yhtään omituisilta tai sivistymättömiltä: pallo, piispa; kenraali, kranaatti jne. Sitä mukaa kuin sanoja alettiin lainata yhä enemmän kirjallista tietä ja sekä koulutus että kielitaito tulivat yhä useampien suomalaisten ulottuville, alettiin b ja g jättää oikeinkirjoituksessa silleen. Tällaisia sanoja onkin suomessa jo koko joukko. Toisaalta jotkut suhteellisen uudetkin lainat voidaan kirjoittaa p:llä tai k:lla. Vasta tällä vuosisadalla suomeen ovat tulleet mm. pekoni (engl. bacon), plokata (engl. block), pummi (engl. bum, ruots. bom) ja fiilinki (engl. feeling). Kuten esimerkeistä näkyy, suurin osa näistä sanoista on tyyliarvoltaan selvästi arkisia.

Monet b:n tai g:n sisältävistä sanoista ovat ns. oppisanoja: boheemi, libristi, symboli; antropologinen, hallusinogeeni, integroida. Jos oppisanoja käytetään joko kirjoitetussa tai puhutussa kielessä, tilannekin on usein sellainen, että se edellyttää huoliteltua kielenkäyttöä. Tällaisissa sanoissa, samoin kuin erisnimissä, ”suomalaistaminen” ei hevin tule kyseeseen. Tuskinpa kielenhuoltajat saisivat osakseen kovinkaan laajaa kannatusta, jos he alkaisivat suosittaa sellaisia kirjoitusasuja kuin supstantiivi tai akressiivinen, olkoonkin että ne voisivat heijastaa ääntämystä paremmin kuin nykyiset muodot. Jälleen asenteet vaikuttavat: oppisanoja viljelemällä kielenkäyttäjä viestittää olevansa sivistynyt, joten myös mahdolliset sivistyneet äänteet pitää osata kirjoittaa ”oikein”. Tämä asenne voi heijastua myös ääntämiseen siten, että oppisanoissa b ja g todella äännetään keskimäärin soinnillisempina kuin muissa sanoissa.

Toisaalta monia b- ja g-sanoja käytetään aivan arkisissakin yhteyksissä: ambulanssi, baari, bensiini; energia, gramma, margariini. Niistä voi olla käytössä sellaisia yksinkertaistettuja muotoja kuin bensa, bilsa. Monet voidaan myös kirjoittaa lähtökielen (yleensä englannin) ääntämistä noudattaen: bisnes, greippi (< engl. business, grape). Joukossa on myös ns. sitaattilainoja, jotka kirjoitetaan lähtökielen oikeinkirjoituksen mukaisesti, mutta puheessa ne mukautuvat suomeen tavalla tai toisella: kirjoitetaan aerobic, mutta sanotaan airobik tai airopikki; vastaavasti babysitter > beibisitter ~ peipisitteri; beige > beesi ~ peesi; reggae > regei ~ rekei; web > vebbi ~ veppi jne. Ilmeisesti monet tämäntyyliset sanat ovat lainautuneet suoraan puhuttuun kieleen, kun taas oppisanat ovat enimmäkseen kirjallisia lainoja.

Perinteisesti vierasperäisille sanoille on pyritty löytämään omaperäinen vastine (esim. linja-auto, vaateripustin, muovi; vrt. bussi, henkari, plastiikki). Aina luontevaa omaperäistä vastinetta ei kuitenkaan ole keksitty tai se on jäänyt vaille kieliyhteisön hyväksyntää. Tällaisissa tapauksissa ääntämykseen mukautettu kirjoitusasu voisi olla parempi vaihtoehto kuin se, että pitäydytään sitaattilainassa, jonka ääntäminen ”niin kuin se kirjoitetaan” on kutakuinkin mahdotonta. Ja kun sanahahmo muutenkin suomalaistuu, myös b ja g voidaan luontevasti korvata p:llä ja k:lla. Kun esimerkiksi grape on jo mukautunut greipiksi, eikö voitaisi saman tien kirjoittaa myös kreippi?

Kielenhuolto on tässä asiassa ollut kovin varovainen. Nykysuomen sanakirjan ja Suomen kielen perussanakirjan välillä on noin 40 vuotta, mutta b:t ja g:t ovat yleensä säilyneet entisellään. Monet jo Nykysuomen sanakirjassa vaihtoehtoisina esitetyt muodot ovat säilyneet Perussanakirjassa; muutamia esimerkkejä aakkosten alkupuolelta: agaatti ~ akaatti, balsami ~ palsami, dubletti ~ dupletti. Toisaalta Nykysuomen sanakirjassa on myös sellaisia soinnillisia muotoja, joiden tilalle suositellaan soinnittomia ja jotka ovatkin sitten yksinomaisia Perussanakirjassa: brigadi > prikaati, gredliini > kretliini ~ retliini (’sinipunainen, violetti’), grossi > krossi (kappalemitta, 12 tusinaa), gummi > kumi. Joissain tapauksissa Nykysuomen sanakirja esittää sekä soinnillisen että soinnittoman muodon, mutta Perussanakirja pitää soinnitonta muotoa suositeltavampana: biisami > paremmin: piisami. Kehitys b > p ja g > k on siis jossain määrin todellisuutta nykyäänkin. Ääntämyksen yhdenmukaisuuden kannalta kielenhuollon kannattaisi ennemmin tukea kuin vastustaa tätä kehitystä.

Lopuksi

Kaikkiaan sekä b:n ja g:n ääntäminen että niiden käyttö oikeinkirjoituksessa on varsin monimutkainen kysymys, johon kietoutuvat sekä kielen kokonaisuus että kielenulkoinen todellisuus asenteineen ja arvostuksineen. Suomen kieli on saanut koko historiansa ajan vaikutteita toisista kielistä ja kulttuureista, ja myös b:n ja g:n sisältäviä sanoja on tullut kieleemme vuosituhansia. Vasta aivan viime aikoina ne ovat alkaneet vaikuttaa suomen ääntämiseen. Kielen vaihtelu on usein oire muutoksesta, mutta on mahdotonta sanoa, mikä on lopputulos. Jos b ja g vakiintuisivat suomeen, miten ne äännettäisiin? Nykytilanteen perusteella todennäköisimmältä tuntuisi jonkinlainen puolisoinnillinen, artikulaatioltaan heikko ääntämys. Se aiheuttaisi todennäköisesti muutoksia myös p:ssä ja k:ssa, jotta eri äänteet eroaisivat mahdollisimman selvästi toisistaan. Toisaalta on myös mahdollista, että orastava muutos pysähtyy alkuunsa eivätkä b ja g kehity itsenäisiksi äänteiksi. Jos ne säilytetään kuitenkin oikeinkirjoituksessa, vastaavuus kirjoitetun ja puhutun kielen välillä heikkenee.

Perimmiltään kysymys on siitä, että kieli on työkalu, jonka avulla voidaan kuvata todellisuutta. Kun kielenulkoinen todellisuus muuttuu, kieli yrittää vastata muutoksiin täyttääkseen tehtävänsä. Kielenhuolto ei useinkaan voi muuta kuin todeta jo tapahtuneen muutoksen. Nyt tosiasia on se, että vieraista kielistä lainataan jatkuvasti suomeen b:n ja g:n sisältäviä sanoja. Perinteinen käsitys oikeinkirjoituksen ja ääntämisen suhteesta aiheuttaa muutospaineita ääntämiseen, mikä kuvastuu laaja-alaisena vaihteluna. Emme kuitenkaan tiedä, millainen muutos on tapahtumassa, joten voimakkaat yritykset joko ääntämisen tai oikeinkirjoituksen muuttamiseksi eivät ole tarpeen. Jossain tapauksissa, kun sana on selvästi arkipäiväinen ja sanahahmo on muutenkin etääntynyt alkuperäisestä, voitaisiin kuitenkin harkita p:n ja k:n suosittamista oikeinkirjoituksessa. Eräs tällainen sana on jogurtti, jolle Perussanakirja esittääkin rinnakkaismuodon jukurtti.

Haluan vielä korostaa d:n erilaista asemaa b:hen tai g:hen verrattuna. Oikeinkirjoituksessa d on ollut käytössä jo 1500-luvulta lähtien. Kun suomea kehitettiin sivistyskieleksi 1800-luvulla, d jäi käyttöön, vaikka varsinkin itäsuomalaiset vastustivat sitä. Ratkaisu oli niissä oloissa mielekäs: ensiksikin se säilytti kirjoitetun suomen tradition ja toiseksi se takasi nuoren sivistyskielen yhtenäisyyden vieraiden kielten, lähinnä ruotsin, muodostamaa uhkaa vastaan. Pidettiin tärkeänä, että kaikilla suomalaisilla on yhteinen kieli ja sivistys, ja usko koululaitoksen sivistävään voimaan oli vahva. Tällä uskolla alun perin vieras d tuotiin suomen kieleen.

Nykyään tilanne on täysin erilainen. Suomen yleiskieli seisoo tukevalla perustalla, eikä b:n tai g:n ääntämisen epäsäännöllisyys horjuta sen asemaa. Aineistossani on viitteitä siihen, että soinnillinen ääntämys voisi olla ilman ohjailuakin yleistymässä: parempi on antaa kehityksen kulkea omalla painollaan ja viedä siihen lopputulokseen, joka kielen käytännön kannalta on mielekkäin.

 

Kirjallisuutta

Heikkilä, Hannele 1981: Vierassanat ja nykysuomi: joitain sosiofoneettisia huomioita. – Folia Fennistica & Linguistica. X Fonetiikan Päivät Tampereella 20.–21.3.1981. Tampereen yliopiston suomen kielen ja yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 7 s. 47–57.

Jarva, Vesa 1997: Soinnillisten klusiilien b, d, g variaa-tiosta nykypuhekielessä. – Virittäjä s. 380–395.

Karlsson, Fred ja Lehtonen, Jaakko 1977: Alkukahdennus. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos.

Nuolijärvi, Pirkko 1986: Kolmannen sukupolven kieli. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 436.

Suomi, Kari 1978: Onko suomen kielessä p/b ja k/g -oppositio? – Rakenteita. Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos.




Kielikello 1/1998
Alkuun

Jaa

Lue myös:

Kielenhuollon tehtävät nykyhetkellä (Vapaasti luettavissa)

Taas herrojen pee ja kee (Vapaasti luettavissa)

Kielen vaihtelu, kielen muuttuminen ja b, d, g (Vapaasti luettavissa)

Vielä b, g, d (Vapaasti luettavissa)

Silmänkääntöä (Vapaasti luettavissa)

Lehdet »

Anna palautetta »

Kotimaisten kielten keskus


Tilaa uusi Kielikello!
Kielikello siirtyy kokonaan verkkojulkaisuksi (osoite edelleen www.kielikello.fi) vuoden 2018 alussa, kun painetun lehden julkaiseminen loppuu. Uusi verkkolehti on ilmainen.

Kielikello ilmestyy verkossakin neljästi vuodessa, ensimmäisen kerran helmi-maaliskuussa 2018. Varsinaisten lehden numeroiden ilmestymisen välissä voidaan julkaista ajankohtaisia havaintoja, vastauksia kysymyksiin tai muuta juuri sillä hetkellä kielikeskustelussa pinnalla olevaa aineistoa.

Jos haluat sähköpostiisi tiedon Kielikellon ilmestymisestä tai julkaistusta uudesta sisällöstä, osoitteessa www.kotus.fi/tilaakielikello on lomake, jolla voit ilmoittaa sähköpostiosoitteesi.

Tervetuloa mukaan Kielikellon lukijajoukkoon!

Suomen kielen lautakunta

Suomen kielen lautakunnan suosituksia ja kannanottoja

Yhteiskunta tarvitsee kaksipäiväisen äidinkielen ylioppilaskokeen (2/2017)
Evankelisluterilainen vai evankelis-luterilainen? (2/2016)



Lue lisää

Julkaisut

13.6.2017
Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta uusi painos

Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta on maaliskuussa 2017 ilmestynyt 13., korjattu painos.

Kielitoimisto kouluttaa

13.6.2017
Kesä marraskuussakin!

Kielenhuollon kesäpäivät 15.–16.11.2017

 

Ajankohtaista

3.10.2017
Iloa kielistämme!

Kielilautakuntien yhteinen seminaari 23.11. klo 13–17 Helsingin yliopiston pienessä juhlasalissa

3.10.2017
Kielitoimisto Facebookissa

Kielitoimisto on avannut oman Facebook-sivunsa.

30.6.2017
Lähetä kielihavaintosi Kielitoimistoon!

Kielitoimisto kerää kielenkäyttäjiltä havaintoja yleiskielestä.

Lisää ajankohtaisia »